Hanne Kettunen, 36, päätti etukäteen, että keskittyy kuopuksensa synnytyksessä hetkeen eikä jännitä voimiensa riittämistä. Valmistautumisen ansiosta hänen kolmannesta synnytyksestään tuli kaikista rennoin.
”Kahteen ensimmäiseen synnytykseeni menin melko lailla valmistautumatta. Olen laiskan puoleinen ja ajattelin, että luonto hoitaa pitkälti synnytyksen.
Minulle on sopinut parhaiten konkreettinen valmistautuminen: olen varannut kotiin vauvan ensimmäiset vaatteet, maidonkerääjät ja muut tarvikkeet. Synnyttämään olen mennyt asenteella, että teen kaiken sen, minkä pystyn, ja ammattilaiset ja moderni lääketiede auttavat loppuun.
Kun kolmas synnytykseni lähestyi, toivoin, että osaisin olla tällä kertaa aktiivisempi. Aiemmissa synnytyksissäni olen ollut aika passiivinen ja odottanut, että kätilöt kertovat, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä pitää tehdä. Nyt tiesin, että haluan olla paljon liikkeessä ja että minulla synnytyskipuun auttavat ilokaasu ja epiduraalipuudutus. Pyysin mieheltäni, että jos menen taas passiiviseksi, hän pitäisi puoliani ja kertoisi esimerkiksi, että haluan liikkua.
Ensimmäistä kertaa luin synnytyksen kulusta. Olen faktaihminen, joten se auttoi paljon. Esimerkiksi tieto siitä, että ponnistusvaiheessa hormonit antavat äidille luonnostaan voimia, rauhoitti.
Kahdessa ensimmäisessä synnytyksessäni minua on huolettanut, kuinka kauan synnytys kestää ja jaksanko loppuun saakka. Olen vilkuillut kelloa ja hermoillut, että aikaa on mennyt niin ja niin paljon. Tällä kertaa päätin, että en mieti, paljonko aikaa menee ja mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan keskityn hetkeen, joka on käsillä.
Tiesin, että kun tulee ponnistamisen aika, minulla on voimia.
Valmistautuminen vaikutti siihen, että ensimmäistä kertaa olin synnytyksessä kuskin paikalla. Kerroin, koska haluan kävellä, koska haluan ilokaasua ja koska epiduraalin. Ohjasin synnytystäni kätilöitä kuunnellen. Merkittävä ero aiempiin synnytyksiini oli, että en ottanut kaikkea annettuna. Ymmärsin myös synnytyskipua paremmin, koska tiesin sen tarkoituksen.
Kun olin saanut epiduraalin, lepäsin kylkiasennossa ja polvieni välissä oli pähkinän muotoinen jumppapallo. Tiesin, että supistukseni ovat vahvoja ja että lantioni asento edesauttaa vauvan matkaa. Luotin siihen, että synnytys etenee.
Pysyin rentona koko ajan ja jopa torkahdin puoleksitoista tunniksi epiduraalin jälkeen – ensimmäistä kertaa ikinä synnytyksessä. Kun heräsin, kutsuin kätilön paikalle ja sanoin, että voisin synnyttää. Kätilö totesi, että kohdunsuuni oli 10 senttiä auki ja voisin alkaa ponnistaa. Vauva tuli maailmaan kolmella ponnistuksella.
Itseäni on rohkaissut ajatus, että naiset osaavat synnyttää kaikkialla maailmassa ja kaikenlaisissa valmiuksissa.
Minusta ei kannata ladata itselleen paineita siitä, onko valmis synnytykseen. Onko kukaan täysin valmis? Työkaluja on kuitenkin hyvä olla. Itseltäni tuli sattumalta ensimmäisessä synnytyksessä synnytyslaulu, kun kätilö kehotti pitämään matalaa ääntä. Sillä olen mennyt kolme synnytystä.
On hyvä ymmärtää, että synnytystään ei voi täysin ohjata. Ensimmäinen lapseni yritti maailmaan pää vinossa, joten hänet autettiin ulos imukupin avulla. Toisessa synnytyksessäni sairastuin vatsatautiin. Kukaan ei ole supersynnyttäjä, joka hoitaisi kaiken yksin.
Itseäni on rohkaissut ajatus, että naiset osaavat synnyttää kaikkialla maailmassa ja kaikenlaisissa valmiuksissa. Suomessa meillä on tukenamme maailman ammattitaitoisimmat kätilöt.
Kolmannen lapseni kanssa osasin varautua paremmin myös baby bluesiin, joka alkoi tälläkin kertaa maidon noustessa. Olin itkuherkkä ja tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Varasin tietoisesti aikaa vauvan kanssa pesimiselle ja siirsin muutaman halukkaan vierailijan tuloa tuonnemmaksi. Kun vauva nukkui, nukuin itsekin. Osasin antaa itselleni armoa: ensimmäisinä viikkoina on tärkeintä, että vauva saa ruokaa ja äiti lepoa.”
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
