”Syöpä vei halun suorittaa ja suunnitella”

Iron Maiden, Iron Maiden! Wohooooooouuuuu!! Jeeeeeeeeeeeeeaaaaah! Heinäkuussa 2008 Tiina Kuosa-Hämäläinen kiljuu, riemuitsee ja rummuttaa kätensä kipeiksi Helsingin Olympiastadionilla, kun hänen nuoruuden lempibändinsä vetää energisen keikan 43 000 kuulijalle.

Paitsi ettei kilju eikä riemuitse, vaan lepää lopen uupuneena ja kiukkuisena kotonaan Lahdessa. Saamarin syöpä! Tämänkin teit, ei edes kauan odotettuun konserttiin päästy.

Vielä aamulla Tiina oli ollut varma, että jaksaa. Toiveikkain mielin startattiin auto, Tiina kömpi takapenkille pitkälleen ja puoliso tarttui rattiin. Pistettiin Iron Maidenia soimaan. Matka Tampereen yliopistolliseen sairaalaan sädehoitoihin sujui nopeasti, olihan samat kilometrit taitettu useasti aikaisemminkin.

Kun hoidot olivat ohi, Tiina oli kuitenkin niin heikossa kunnossa ja väsynyt, ettei kyennyt keikalle. Ei, vaikka miten tahtoi. Ajettiin kotiin. Kauniissa kesäillassa kuului ensin itku, sitten raivo ja perkeleet.

— Kirosin. En vain konsertin peruuntumisen vuoksi vaan siksi, että ymmärsin tämän olevan todellista. Jouduin myöntämään, etten pystykään haluamiini asioihin vaan syöpä sanelee säännöt.

Kaikki pois vaan

Kohdunkaulasyöpä oli löytynyt huhtikuussa yllättäen rutiininomaisessa Papa-kokeessa. Silloin puhuttiin vakavista solumuutoksista, eikä tieto juuri säikäyttänyt. Tiina ajatteli vain, että oho, tämmöistä. Hän oli 34-vuotias ja elämänsä vedossa. Mikäs minut nyt kaataisi, nuoren, terveen naisen.

Aika kohdunkaulan tähystykseen Päijät-Hämeen keskussairaalaan järjestyi parin viikon päähän, sillä lääkäritkään eivät pitäneet asiaa kiireellisenä.

Ennen tähystystä alkoi kuitenkin outo oireilu. Aina seksin jälkeen Tiina vuosi verta, lopulta myös ennen seksiä, oikeastaan koko ajan. Gynekologi totesi, että nyt asiat taitavat olla huonosti ja kirjoitti avuksi veren hyytymistä edistävää lääkettä. Kun Tiina jonotti sitä apteekissa, oli pakko seistä, koska istuessa olisi voinut jäädä punainen läntti tuoliin.

Tähystysaikaa saatiin aikaistettua, otettiin koepaloja. Pyytämättä lääkäri kirjoitti puolitoista viikkoa sairauslomaa ”henkiseen stressiin”. Se avasi silmät lopullisesti.

— Olo oli epätodellinen, sillä tunsin itseni terveeksi. Ymmärsin kyllä, että tämä onkin vakavaa. Silti ajattelin, että nyt vaan hoidetaan asia pois päiväjärjestyksestä, en voi antaa pelolle sijaa.

Viikon päästä syöpäepäilyksille tuli varmistus puhelimessa: isokokoinen karsinooma. Tunnelmat olivat sekavat, kun Tiina vapunaattona ajoi Tampereelle hoidon suunnitteluun. Matkalla hän soitti miehelleen ja kysyi, tahtoisiko tämä lapsia, jos kohtu voidaan säästää. Mies totesi, että tehdään kuten lääkäri sanoo. Kaikki pois vaan, sanoi lääkäri ja varasi leikkausajan kahden viikon päähän.

Saman päivän iltana Tiina ja miehensä kilistelivät laseja ystävien luona kuten oli sovittu, sillä he halusivat yhä ajatella kaiken olevan  ennallaan. Tiina ei kuitenkaan ollut enää sama ihminen. Kohdun mukana katosi paljon muutakin: hallinnan tunne elämästä ja tiedostamattomat toiveet lapsesta. Niiden kohtaamisen aika oli kuitenkin vasta myöhemmin.

Työpöytä tyhjäksi

Kaikkien pitää saada tietää. Ei siksi, että kaipaisin sääliä tai voivottelua, mutta tahdon nähdä, miten muut reagoivat. Samalla saan ehkä vähän jaettua omaa taakkaani. Näin Tiina ajatteli ja kertoi sairaudesta heti sukulaisilleen, ystävilleen ja työkavereilleen. Minulla on syöpä. Töks. Kiinnostuneena hän seurasi, mikä valta sanoilla oli: ne kauhistuttivat, pelästyttivät tai hämmensivät.

— Kun ystäväni isä kysyi vointiani, täräytin, että mitäs tässä, justiinsa sain kuulla, että minulla on kohdunkaulasyöpä. Jotenkin halusin järkyttää. Jälkikäteen avautumisista tuli vähän alaston olo, mutta ehkä se oli minun tapani käsitellä asiaa.

Läheiset tulivat tueksi. Älä pelkää, lohduteltiin. Kyllä sinä selviät, sanottiin. Kommentit olivat ystävällisiä, mutta silti Tiinaa ärsytti. Miten muut muka voisivat tietää, miten tässä käy. Suurin tarve oli tiedolle: mitä seuraavaksi tapahtuu, minkälaista hoitoa saan, kuolenko?

— Halusin kuulla kaikki raa’atkin faktat. Ehkä epävarmuus hälvenisi edes vähän jos tietäisi, mitä on vastassa, osaisi jotenkin valmistautua taisteluun.

Tiina kävi työpaikallaan siivoamassa pöytänsä tietämättä, koska palaisi takaisin — vai palaisiko. Kesäloma vaihtui sairauslomaksi.

Saanko syövän purkkiin?

Syöpäkasvain leikattiin 14. toukokuuta. Se ei ollut hetkeäkään liian aikaisin, sillä etäpesäkkeet olivat levittäytyneet jo lantion alueen imusolmukkeisiin.

Ajatuksissa syöpä oli silti hyvin epämääräinen. Tiina halusi siitä konkreettisen.

— Kun karsinooma oli poistettu, kysyin lääkäriltäni, voisinko saada sen itselleni jossain kipossa. Näkisi, että tässä se nyt on! Mutta se oli patologin mukana mihin lie kadonnut.

Heinäkuussa alkoi sytostaattitehosteinen sädehoito. Ensin Tiina ajoi itse joka arkipäivä Lahdesta Tampereelle, mutta hoitojen edetessä hänen vointinsa huononi. Mies järjesti vapaata töistä, välillä kuskiksi tulivat vanhemmat. Tiinan tehtävänä oli kömpiä takapenkille tyynyn ja peiton kanssa. Matka meni nukkuen, muuta ei jaksanut.

— Olen aina ajatellut, että pärjään itse enkä jättäydy toisten avun varaan. Nyt piti opetella hyväksymään, että olenkin sairas ja heikko ja tarvitsen muita. Oli terveellistä huomata, ettei maailma siihen kaadu, vaikka en kykene itse avaamaan painavaa ulko-ovea, koska voimia ei ole.

Puolisosta oli suurin tuki. Samalla Tiinaa suretti nähdä tämän huoli.

— Kun läheinen sairastuu vakavasti, toinen haluaisi tietenkin auttaa, mutta ei pysty. Sairastuneella on jollain lailla helpompaa. Hän on keskipisteessä ja tietää, mitä jaksaa ja pystyy.

Syömään ei pystynyt, sillä hoidot veivät ruokahalun. Yrityksistä nakertaa vähän hapankorppua tai imeskellä jääpaloja ei meinannut tulla mitään, sillä koko ajan kuvotti. Viidessä viikossa kiloja lähti kaikkiaan 12.

Lääkkeiden vaikutuksesta hiukset harvenivat ja vatsa turposi niin, että tutut kyselivät ilahtuneina, onko Tiina raskaana. Hän itse mietti, onko nainen enää ollenkaan, tämän näköisenä ja ilman kohtua.

Tiina turvautui mustaan huumoriin ja sanoi, että jos hän kaljuuntuu, pitää hankkia naamiaiskaupasta räikeän pinkki peruukki. Tuona kesänä tv:ssä pyöri ahkeraan Atrian mainoskampanja, jossa todettiin, että Aina on mainio sää grillata.

— Siitä tuli lentävä lause, jonka heitin aina, kun lähdin sädehoitoihin.

Niiiiiin hyvä mieli

Pitää taistella! En saa luovuttaa! Ja toisaalta: Onko jäänyt jotain sanomatta? Jos nyt kuolisin, kaduttaisiko jokin? Tällaisia ajatuksia Tiina mietti läpi kesän. Tori Amosin kappaleesta Me and a Gun tuli erityisen tärkeä. Siinä yhdysvaltalaisartisti laulaa, että I haven’t seen Barbados so I must get out of this, täytyy selvitä, koska on niin paljon näkemättä.

Yllättävää kyllä, sairauden mukana tuli pelon sijaan suuri tyyneys.

— Ajattelin, että jos tämän on tarkoitettu olevan tässä, sitten se vain on niin.
Niin ei ollut. Hoidot tehosivat nopeasti. Ensimmäisiä hyviä merkkejä oli se, kun sytostaattien sivuvaikutukset alkoivat mennä ohi ja makuaisti palasi.

Citymarketissa Tiina juoksi hyllyltä toiselle ja keräsi kärryihin herkkuja: sisäfileepihvejä, valkohomejuustoa, Ben & Jerry’sin jäätelöä, marenkikakkua, pitsaa...

— Mies sanoi, että emme ehdi ikinä syödä kaikkea tätä. Mutta minulla valui kuola suupielistä ja olin onnellinen, kun ruoka viimein himotti eikä vain etonut.

Lopputarkastus oli elokuun puolivälissä: syöpä oli taltutettu. Tuloksia lähdettiin juhlistamaan kesämökille ja nostettiin malja. Tiina kirjoitti vieraskirjaan, että nyt on vain niiiiiin hyvä mieli ja vitsaili, että sai terveen paperit, mutta päätä ei kylläkään tutkittu.

Bella tuli taloon

Syyskuun puolivälissä Tiina palasi töihin tuoteassistentiksi ja yritti elää samaa elämää, jota oli elänyt ennen syöpää. Se ei enää onnistunut. Mylly oli ollut liian kova, oli tapahtunut liikaa asioita liian nopeasti. Niitä ei vain ollut ehtinyt ajattelemaan, kun kaikki energia oli mennyt sairastamiseen. Nyt, kun syöpä oli selätetty, kaikki tukahdutetut tunteet vyöryivät esiin voimalla.
Hän ei voisi koskaan saada lasta. Suru iski kuin moukari.

— Emme olleet haaveilleet lapsista, mutta kun mahdollisuus biologiseen vanhemmuuteen yllättäen vietiin, se olikin tosi kova isku. Itkin sitä valtavasti.
Adoptiotakin harkittiin, mutta se olisi ollut työläs prosessi ja vaatinut voimia, jotka olivat muutenkin vähissä. Perheeseen hankittiin sen sijaan tryffelikoira Bella.

Nyt Tiina on jo hyväksynyt, että hänen elämäänsä eivät biologiset lapset kuulu.

— On ollut pakko. Jos jotain opin niin sen, että ei pidä lykätä juttuja. Ei kannata ajatella, että tekee asioita sitten joskus, koska sitä hetkeä ei välttämättä koskaan tule.

Merkityksetöntä elämää?

Kamppailu ei kuitenkaan ollut vielä ohi, se vain muutti muotoaan. Oltuaan puoli vuotta työelämässä Tiina jäi sairauslomalle vaikean masennuksen vuoksi.

Ajatukset olivat vaivihkaa muuttuneet synkiksi ja sekaviksi: tällaistako elämäni on, täysin merkityksetöntä paskaa! Mikään ei tuntunut mielekkäältä. Olisi kaikille paljon parempi, että minua ei olisi.

— Se oli rienaavaa. Oli hirveän vaikea tunnustaa itselleen, että ensin meinasi kuolla, sitten ei kuollutkaan ja sitten halusi kuolla. Tuntui siltä, että koko tämä elämä on niin nähty.

Terapiaan pääseminen auttoi. Teki hyvää käydä läpi kaikkea kokemaansa. Samalla heräsi kysymyksiä työelämästä: Teenkö todella sitä, mitä haluan, vai teenkö vain tekemisen vuoksi? Innokkaana, jonkinlaisen sisäisen pakon ajamana, Tiina jäi opintovapaalle ja alkoi lukea aikuiskasvatustiedettä Helsingin yliopistossa. Uuden tiedon ja uteliaisuuden ilmapiiri tuntui ihanalta: pitkästä aikaa jotain mukavaa kaiken synkkyyden jälkeen.

Yhtäkkiä sai tehdä asioita, joita oli halunnut, kuten opiskella hollantia.

— Olin aina ajatellut, että en ole yliopistotyyppiä. Mutta pystyin siihenkin! Elämä oli ollut vain raahautumista päivästä toiseen, nyt koin pitkästä aikaa iloa ja tunsin, että tässä on minun paikkani.

Tekoja, ei suunnitelmia

Elokuussa tulee kaksi vuotta viimeisestä seurantakäynnistä. Kaikki oli silloin kunnossa ja on edelleen. Miten valoisaa, viimeinkin!

Paljon asioita on silti myös auki, yhtenä niistä avioliitto. Kahdeksan vuotta naimisissa ja 13,5 vuotta yhdessä ollut pari muutti erilleen 2013 ja asumusero jatkuu yhä.

— Selviydyimme syövästä ja kykenimme tukemaan toisiamme, mutta ei sellaisesta myllystä tule samanlaisena ulos. Välillemme jäi painolastia, kokemamme asiat olivat vain niin isoja, että ne tuhosivat jotain suhteessamme. Surullista, mutta ymmärrettävää.

Tiina puhuu puolisostaan kauniisti, välittäen. Hän tapaa tätä yhä viikoittain, Bella-koira matkustaa kahden kodin väliä.

Elämänarvot ovat menneet uusiksi. Aikaisemmin piti suorittaa ja pärjätä, ajattelu oli minäkeskeistä. Tulevaa kesää hän odottaa levollisena. Aikaisemmin Tiinakin suunnitteli huolellisesti kaiken: lomalla sinne, juhannuksena tänne. Enää hän ei osaa. Sen syöpä vei, turvallisuuden tunteen. Eikä sitä saa takaisin.

— On vaikea ajatella tulevaisuutta kovin pitkälle eteenpäin, sillä tiedostan, että mitä vain voi tapahtua koska vain.
Toisaalta se, että huomisesta ei tiedä, pitää ajatukset tässä hetkessä. Elämä ei ole enää sitten kun vaan nyt.

Lue lisää
Kannattaako Papa-kokeessa käydä?
Meditaatio hoitaa masennusta
Masennus lievittyy liikkumalla
Lapsettomuuteen löytyy monta ratkaisua