Tallilla käyminen auttaa Millaa toipumaan. ”Hevosen harjaaminen saa oloni aina paremmaksi.” (Kuva: Juha Salminen)
Tallilla käyminen auttaa Millaa toipumaan. ”Hevosen harjaaminen saa oloni aina paremmaksi.” (Kuva: Juha Salminen)

Milla masentui synnytyksen jälkeen, mutta kukaan ei huomannut: ei hän itse eikä läheiset. Hän alkoi tissutella, tiuskia lapsilleen ja pelätä oksentamista.

Kun Milla on saanut lapset päiväunille, hänellä on hetki omaa aikaa. Keittiön kaapissa häntä odottaa Baileys-pullo, pieni pala nautintoa arjen keskellä.

Milla ei halua vahingoittaa lapsia tai altistaa heitä vaaralle. Hän ottaa päivällä vain yhden tai kaksi likööripaukkua, jos hänen ei tarvitse sinä päivänä ajaa autoa. Yleensä Milla juo vasta illalla, kun puoliso jo nukkuu.

Vuonna 2015 Milla juo joka päivä ainakin vähän. Alkoholi on kuin katkaisija, jonka avulla kaikki muuttuu hyväksi hetken ajaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Synnytys meni ”väärin”

Ruma. Epäonnistunut. Milla katselee itseään sairaalan kylpyhuoneen peilistä ja tuntee inhoa. Hän on vihainen itselleen, vartalolleen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

On kesä 2012, ja Milla on juuri synnyttänyt pienen poikavauvan, esikoisensa. Kaiken järjen mukaan hänen pitäisi olla onnellisempi kuin koskaan.

Mutta synnytys ei sujunut kuten hän oli kuvitellut. Voimat pettivät viime metreillä, ponnistusvaihe pitkittyi ja avuksi otettiin imukuppi. Epiduraalin vaikutus ehti loppua. Kun synnytys on ohi, Millaan sattuu ja hän on pettynyt: hän ei pystynytkään synnyttämään lasta omin avuin.

– Häpesin ajatuksiani, enkä kertonut niistä edes miehelleni. Ehkä luulin, etten saisi ajatella niin.

Sairaalasta kotiuduttuaan Milla pääsee hetkeksi onnelliseen vauvakuplaan. Sitten ristiriitaiset tunteet palaavat. Imetys ei meinaa onnistua. Miksi muut äidit saavat sen näyttämään helpolta? Miksi muut nauttivat tästä ja minua oksettaa ja ahdistaa, Milla miettii. Miksi en nautikaan äitinä olemisesta?

Kun vauva on kuukauden, Milla saa rintatulehduksen. Imetys loppuu siihen.

Milla katselee kateellisena alakerran naapuria, joka on ollut raskaana samaan aikaan. Synnytyksen jälkeen naapuri kuntoutuu nopeasti, kaunistuu Millan silmien alla. Hän tuntee itsensä rumaksi ja rikkinäiseksi.

Pian Milla alkaa odottaa toista lasta.

Saako sukupuolta toivoa?

Raskaus tuntuu tällä kertaa erilaiselta. Milla pyörittelee mielessään tyttöjen nimiä ja kuvittelee, millaista esikoisesta olisi olla isoveli tytölle. Kaupassa hän hypistelee suloisia mekkoja ja tyttömäisiä asusteita.

Mutta ultraäänitutkimuksessa kätilö ilmoittaa: selkeä poika. Millakin näkee sen ruudulta, ei epäilystäkään.

Kotimatkalla hän puristaa ultraäänikuvaa hämmentyneenä kädessään. Auton radiossa J. Karjalainen laulaa: Miljoona miljoona vuotta oon onnellinen.

Milla ei saa kerrottua puolisolleen pettymyksestään. Mies näyttää tyytyväiseltä, hänelle lapsen sukupuolella ei ole merkitystä.

– En tiedä, mikä pakkomielle minulla oli tyttölapseen. Kenties salaa ajattelin, että jos toinen lapsi olisi tyttö, ei tarvitsisi enää hankkia lisää lapsia, kun olisi jo kumpaakin sukupuolta, Milla sanoo.

Kaiken tämän myöntäminen ääneen hävettää liikaa.

Tai ehkä kyse oli siitä, että hänellä itsellään on läheiset välit äitiinsä ja olisi ollut ihanaa saada kokea äiti-tytär-suhde äidin roolissa. Mutta kaiken tämän myöntäminen ääneen hävettää liikaa.

Pelottaa olla tällainen

Esikoisen ollessa noin puolitoistavuotias ja kuopuksen parin kuukauden vanha Milla huomaa olevansa eri tavalla väsynyt kuin ennen. Lapsilla on paljon unettomia öitä. Milla valvoo yöt lastenhuoneen lattialla ja toistelee kiroillen mielessään: vihaan tätä.

Päivisin hän on kireä ja tiuskii lapsille. Yhtenä päivänä kun hän vaihtaa vauvalle vaippaa ja esikoinen riehuu vieressä, Milla tarttuu tästä kiinni niin lujaa, että säikähtää itsekin.

Sinä iltana Milla itkee äidilleen saunassa, ettei halua olla tällainen äiti.

Pian sen jälkeen hän alkaa ottaa siiderin tai pari silloin tällöin iltaisin.

Mitä jos hänet todetaan niin kelvottomaksi äidiksi, että lapset otetaan pois?

Erään ystävän luona käy perheterapeutti, ja Millasta tuntuu, että hänkin kaipaisi apua. Silti hän ei uskalla ottaa asiaa puheeksi neuvolassa. Mitä jos hänet todetaan niin kelvottomaksi äidiksi, että lapset otetaan pois?

Vähitellen puolisokin huomaa Millan väsymyksen. Hän yrittää auttaa ottamalla enemmän vastuuta lapsista työpäivänsä jälkeen, mutta Milla ei pysty päästämään irti kontrollista. Hän hoitaa itse lasten iltapuuhat, vaikka on aivan poikki.

– Häpesin olla väsynyt. Yritin näyttää, että asiat ovat hyvin, vaikka minusta ei tuntunut hyvältä, Milla kertoo.

Miksen osaa ottaa rennosti?

Elokuussa 2015 tuntuu pitkästä aikaa siltä, että valoisampi kausi on alkamassa. Pojat ovat aloittaneet perhepäivähoidossa ja Milla uudessa työpaikassa. Kaikki muuttuu paremmaksi, Milla ajattelee. Ehkä hän on vain kaivannut omaa aikaa ja vanhaa minuutta, joka tuntuu kadonneen äiti-minän alle.

Siksi hän ei epäröi viedä lapsia aamulla hoitoon, vaikka oma työvuoro alkaa vasta iltapäivällä.

Vietyään lapset hoitoon hän palaa kotiin, keittää kupin kahvia, laittaa lempisarjansa pyörimään ja ajattelee: Onneksi ei tarvitse ulkoilla lasten kanssa tuolla sateessa.

Samana syksynä vietetään Millan ja hänen miehensä häitä. Hääpäivänä Milla tuntee itsensä pitkästä aikaa kauniiksi. Elämässä tuntuu olevan taas tilaa haaveille: pariskunta suunnittelee omakotitalon hankkimista.

Mutta kun kuherruskuukausi uuden työpaikan kanssa on ohi, Millan äkkipikainen käytös palaa. Nyt myös mies huomaa sen. Kun Millan ääni kohoaa, mies ehdottaa, että Milla lähtisi lenkille lepuuttamaan hermojaan.

Milla kadehtii miestään, koska tämä osaa ottaa lapsiarjen rennosti. Kateus muuttuu kiukuksi, jonka hän purkaa lapsiin, sillä hän pelkää, että mies jättää. Lapsille hän uskaltaa tiuskia, sillä he eivät hylkää.

Hän yrittää hyvittää huonoa käytöstään lapsille tarjoamalla herkkuja tai ostamalla heille leluja.

Joka kerta se tuntuu pahalta. Hän pyytelee lapsilta anteeksi ja yrittää hyvittää huonoa käytöstään tarjoamalla herkkuja tai ostamalla heille leluja.

Vieläkään hän ei uskalla soittaa perheterapeutille.

Voisiko se olla masennusta?

Jo vähän ennen häitä Millaa alkaa vaivata pakonomainen oksennustaudin pelko. Hän alkaa syöttää lapsille maitohappobakteereja, koska pelkää, että vatsapöpö iskisi juuri häiden aikaan.

Öisin Milla ei saa unta, koska hän havahtuu lasten ääniin peläten, että jompikumpi alkaa oksentaa. Hän vie ämpäreitä poikien sänkyjen viereen yöksi, varmuuden vuoksi. Päivisin hän nuuhkii ruokia epäluuloisena ja heittää pois jugurtit, jotka ovat hänestä olleet jääkaapissa epäilyttävän kauan.

Puoliso katsoo vierestä neuvottomana.

Kolmivuorotyö alkaa käydä Millan voimille. Lisäksi työnkuva ei vastaakaan Millan koulutusta tai toiveita. Kun Milla käy Työ- ja elinkeinotoimiston ammatinvalintapsykologilla uuden alan mietteissä, hän alkaa itkeä.

Psykologi kysyy varovasti, voisiko Milla olla masentunut.

Työterveyslääkärin kautta hän saa ajan psykologille. Masennustesteissä pisteiksi nousee keskivaikea masennus. Lisäksi Millalla diagnosoidaan pakko-oireyhtymä ja emetofobia, järjenvastainen oksentamisen pelko.

Milla jää sairauslomalle ja alkaa käydä säännöllisesti terapiassa psykiatrian poliklinikalla. Psykoterapeutti epäilee, että kaiken taustalla saattaa olla aikanaan huomaamatta jäänyt synnytyksenjälkeinen masennus.

– Luin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta Äimä ry:n esitteestä. Vain yksi tai kaksi listalla olevista oireista ei sopinut minuun. Silloin tajusin, että masennus oli varmaankin kytenyt esikoisen syntymästä lähtien.

Työiltoina Milla ei enää ole tissutellut. Nyt alkoholi jää pakko-oireisiin tarkoitettujen lääkkeiden takia kokonaan, sillä alkoholin kanssa ne lisäävät paniikkioireita.

Mutta sairauslomallakin Milla väsyttää itsensä luomalla tiukkoja aikatauluja. Yhdeksältä on oltava ulkona, yhdeltätoista syötävä, kahdeltatoista päiväunet, kahdelta välipala ja kahdeksalta oltava nukkumassa.

Myös kotityöt on aikataulutettu. Kun ajat eivät toteudu, Milla purkaa ärtymyksen huutamalla lapsille.

Onneksi uskalsin lopulta pyytää apua

Osa parantumista on se, että uskaltaa puhua asioista, joiden ääneen sanominen pelottaa. Kuten siitä, että joskus on niin vihainen, että tekisi mieli lyödä. Vähitellen Milla uskaltaa avautua huomatessaan, etteivät aviomies tai ystävät tuomitse eivätkä ole häntä jättämässä.

– Paranemistani on edistänyt oikeanlainen lääkitys yhdessä terapian kanssa. Lääke on tukenut turvallista itsetutkiskelua, ja terapiassa olen purkanut ajatuksia.

Vasta myöhemmin Milla on ymmärtänyt, miksi oksennustaudista muodostui hänelle fobia. Hän ei pelkää oksentamista, vaan sen aiheuttamaa kaaosta, sillä se sekoittaa kaikki aikataulut. Hallinnan menetys pelottaa.

– Enää en stressaa, vaikkei joka päivä mentäisi ulos tai jos likaiset astiat jäävät puoleksi päivää tiskipöydälle lojumaan. Olen myös huomannut, että päiväunista on turha tapella. Jos lapsi ei nuku, riittää pelkkä makoilu sängyssä Aku Ankkaa lukien. On ollut hienoa huomata, että lapsikin nauttii, kun äiti on rento, Milla pohtii.

Viimein hän saa apua myös perheterapeutilta. Asia tulee puheeksi esikoisen nelivuotisneuvolassa, kun Milla kertoo masennuksestaan. Silloin sovitaan, että terveydenhoitaja laittaa perheneuvolaan yhteydenottopyynnön, koska Milla ei kehtaa tehdä sitä itse.

Vähitellen Milla huomaa pieniä valonpilkahduksia arjessa. Tuntuu voitolta huomata ikävöivänsä lapsiaan.

Yksi sellainen kerta tulee mökillä, jonne he ovat tulleet miehen kanssa kahdestaan, lapset ovat hoidossa. Saunan jälkeen olo on rento ja takassa roihuaa tuli. He pelaavat korttia ja juttelevat huolettomasti kaikesta. Kun puhe kääntyy poikiin, Milla alkaa itkeä.

Olen aina rakastanut lapsiani, mutta masennuksen syvimmässä sumussa en tuntenut sitä.

Hän ajattelee poikiaan, jotka ovat nyt kotona hoitajan kanssa. Kuinka onnellinen hän on perheestään, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat. Yhdessä he muistelevat lastensa syntymiä, heidän kasvuaan ja hauskoja tilanteita. Seuraavana päivänä Millasta tuntuu hyvältä palata kotiin.

– Olen aina rakastanut lapsiani, mutta masennuksen syvimmässä sumussa en tuntenut sitä.

Kun Milla alkaa voida paremmin, esikoisen käytös muuttuu levottomaksi ja uhmakkaaksi. Milla pelästyy. Hän luulee, että lapsi on ottanut mallia hänestä ja kertoo huolestaan perheterapeutille.

Terapeutti toteaa, että asia on oikeastaan päinvastoin. Kun vanhempi ei voi hyvin, lapsi aistii sen ja pyrkii käyttäytymään mahdollisimman täydellisesti. Nyt esikoinen uskalsi jälleen näyttää tunteensa, koska saattoi luottaa, että äiti kestää kaikki tunteenpurkaukset.

– Kivi vierähti sydämeltä, kun ammattilainen sanoi, että lapset kokevat minut edelleen turvalliseksi. Pahimpina hetkinä olen pelännyt, että lapset lakkaavat rakastamasta minua tai että olen käytökselläni rikkonut heidät.

Silti Milla tuntee edelleen syyllisyyttä sairastumisestaan – ja surua menetetystä vauva-ajasta:

– Se olisi voinut olla ihanaa aikaa, jos olisin osannut olla erilainen äiti.

Äiti omalla tavallaan

Lähes viisi vuotta esikoisen syntymän jälkeen Milla on viimein alkanut nauttia äitiydestä. Se tarkoittaa myös sitä, että hän on hyväksyy olevansa kahden pojan äiti.

– Jos pojat haluavat mennä autotien viereen tunniksi ihailemaan ohi ajavia autoja ja tunnistamaan autonmerkkejä, niin silloin menemme, Milla sanoo.

Mutta lisäksi Milla tekee poikien kanssa asioita, joista hän itse nauttii.

– Olen äiti, joka tietää kaikki automerkit, kasvattaa kukkia ja tanssii lasten kanssa radion tahdissa.

Yhtenä keskikesän hellepäivänä Milla on perheensä kanssa Puistobluesissa. Kun J. Karjalainen alkaa laulaa, Milla tunnistaa kappaleen heti. Silmänräpäyksen, miljoona miljoona vuotta oon onnellinen.

On kulunut kolme vuotta siitä, kun hän istui autossa matkalla kotiin ultraäänitutkimuksesta ja nieleskeli pettymystä.

Milla katsoo, kuinka kaksi pientä poikaa kiljuu ilosta vesisuihkujen alla. Sillä hetkellä hän tuntee ainoastaan syvää kiitollisuutta.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla