Jonkun mielestä omituista, meistä henkimaailman juttuja, ajatteli Marjut Ollila, kun esikoinen vakuutti tuntevansa vauvan tulevan nimen sydämessään saakka.

Siitä on pian kymmenen vuotta, kun heräilimme juhannuspäivään ystäväni mökillä. Taisi olla jo melkein lounas-aika. Parikymmenpäinen juhlaseurueemme makoili pihanurmella juuri niin raukeina kuin koko yön saunonut ja uinut lapseton porukka vain voi.

”Hei, leikitäänkö sellaista, että jokainen kertoo minkä nimen antaisi esikoistytölleen ja -pojalleen!” joku ehdotti.

Kun tuli minun vuoroni, totesin, etten ole sellaisia asioita vielä miettinyt. Puolisoni nyökytteli vieressä. Lapsi olisi ajankohtainen vasta vuosien päästä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jostain kuitenkin putkahti mieleeni nimi Noa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Teimme puolisoni kanssa nimilistoja, joista vedimme yli nimiä samaan tahtiin kuin niitä sinne lisäsimme.

Kesä ehti juuri vaihtua syksyyn, kun saimme tietää jonkun olevan matkalla luoksemme. Seuraavaa juhannusta vietimme kymmenen päivän ikäisen poikamme, Noan, kanssa.

Noa täytti kolme, ja aloimme yrittää toista lasta.

Esikoiselle emme hiiskuneet asiasta sanaakaan. Eräänä iltana saunassa Noa katsoi minua pitkään ja totesi: ”Äiti, nyt kun sinulla on minun pikkusisko masussa, voimmeko antaa hänelle nimeksi Iris?”

Totesin hämilläni naurahtaen, ettei minulla ole vauvaa mahassa. Viikkoa myöhemmin tein positiivisen raskaustestin, Iriksestä.

Kolmatta lasta odottaessamme teimme puolisoni kanssa nimilistoja, joista vedimme yli nimiä samaan tahtiin kuin niitä sinne lisäsimme. Mikään ei tahtonut sopia.

Paitsi yksi ehkä. Mutta sopisiko se sittenkään?

Kun kerroimme seitsemänvuotiaalle Noalle ja kaksivuotiaalle Irikselle, että he saisivat muutaman kuukauden päästä pikkuveljen, esikoisellamme oli vain yksi kysymys: onko nimi jo päätetty?

Näytimme listaa, johon olimme lopulta saaneet kokoon kymmenisen nimeä, ja kerroimme, mihin olimme päätymässä. Nimen kuultuaan pojan naama venähti. ”Mutta eihän tuo ole hänen nimensä!”

Vauvasta tuli – tai paremminkin hän oli – juuri se, jonka isoveli sydämessään oikeaksi tiesi.

Viikot kuluivat, mutta Noa pysyi kannassaan. Pikkuveljen oikea nimi oli hänestä eräs listamme häntäpäässä ollut.

”Tunnen sen sydämessäni asti!” Emme olleet nähneet häntä yhtä vakavana, huolissaan ja päättäväisenä luultavasti koskaan.

Me epäröimme oman vaihtoehtomme kanssa, hän oli omastaan varma.

Jonkun mielestä ehkä omituista, mutta meistä henkimaailman juttuja, joita kannattaa seurata. Vauvasta tuli – tai paremminkin hän oli – juuri se, jonka isoveli sydämessään oikeaksi tiesi: kiistatta ihan selvä Filip.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla