Jere, Satu ja lapset luopuivat omaisuudestaan, muuttivat mökille ja alkoivat suunnitella unelmiensa matkaa. ”Meillä on nyt monta tuntia päivässä enemmän aikaa olla yhdessä.”

Toteutunut unelma: Rivitalokoti Kirkkonummella, tyylikäs harmaa kulmasohva, Marimekon kangastaulu. Hyvät työpaikat, oma hevonen.

– Täydellinen kulissi, markkinointipäällikkönä työskennellyt Satu Olkinuora-Valkonen sanoo nyt.

– Meillä oli kaunis koti ja kaunis perhe, mutta olimme tyytymättömiä. Mikään ei riittänyt. Huomasin, että kilpailin jokaisella elämän osa-alueella ja vertailin itseäni muihin töissä, tallilla ja äitinä.

Kun Satu sai palkankorotuksen, hän mietti heti, milloin saisi seuraavan. Hän halusi ”kaiken”, uran, perheen ja kilparatsastusharrastuksen, koska nuorena kuulemma jaksaa. Oikeasti Satua väsytti, mutta sitä oli vaikea myöntää.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Perheen isä Jere Valkonen oli yhtä kiireinen. Luova työ mainostoimistossa oli vaativaa, ja vapaa-ajalla Jere kilpapyöräili: treenasi Suomessa ja kisasi pitkin Eurooppaa.

Kuuden tunnin unikin on suoritus.

Aamuisin Satu naputti päiväkoti-ikäiselle Aavalle kumppareista. Laita jalkaan, laita. Hän ei kysynyt, miltä Aavasta tuntuu, koska sellaiseen ei ollut aikaa. Sitten päiväkodin kautta töihin Helsinkiin ja iltapäivällä takaisin ruuhkassa minuuttiaikataululla. Satu lähti suoraan tallille, koska Untsi-hevosen kanssa oli ehdittävä treeneihin, ja lupasi tulla kotiin iltasadulle.

Menee taas myöhään. Laitatko mulle aamupalan valmiiksi jääkaappiin, aamulla aikainen lähtö, Satu tekstasi kuitenkin iltakymmeneltä Jerelle, joka laittoi Aavan nukkumaan.

Kun Satu pääsi kotiin, hänestä tuntui, että kuuden tunnin unikin on suoritus.

KESÄ 2017 OLI KOLEA, mutta Satu ja Jere nauttivat rauhallisista lomapäivistä Jeren äidin mökillä Rautalammilla.

– Eikö olisi ihanaa, jos kaikki olisi aina näin, Satu kysyi.

Se oli ensimmäinen kerta, kun he sanoivat ääneen asian, jota kumpikin oli miettinyt. Yhdessä rakennettu unelma ei ollut enää sitä, mitä he elämältä halusivat.

– Siinä ei ollut mitään noloa. Olen oikeastaan ylpeä, että kun olimme saavuttaneet yhden unelman, ymmärsimme, että emme haluakaan enää sitä, Satu sanoo.

Vaikka Valkoset pitivät perhettä ykkösarvonaan, se ei näkynyt arjessa.

– Joustimme siitä käytännössä. Näin Aavaa todella vähän. Joskus jätin päiväkodin kevätjuhlatkin väliin työvalmennusten takia.

Sinä kesänä pari päätti, että kun he saavat toisen lapsen, he jättävät kiireen taakseen.

Syksyllä raskaustesti näytti plussaa.

RAUTALAMMIN MÖKIN pihassa Aava kantaa halkoja Frozen-mekossa.

– Olemme nauraneet, että täällä prinsessankin täytyy tehdä töitä, Satu sanoo.

Jeren äidin mökki on nyt perheen väliaikainen koti. Elämä on kovin erilaista kuin Kirkkonummella. Lähimpään ruokakauppaan Hankasalmelle on puolen tunnin matka, vessana on ulkohuussi. Kauppa-auto kurvaa kerran viikossa läheltä.

– Sillä hetkellä kun raskaustesti näytti plussaa, tuntui, että palikat loksahtavat paikalleen. Haaveilu muuttui konkreettiseksi aikataulun tekemiseksi ja rahan laskemiseksi, miten irtiotto olisi mahdollinen, Jere kertoo.

Yhteiseksi haaveeksi kirkastui pitkä matka maailmalla. Perhe myi koko omaisuutensa ja muutti vuodeksi mökille. Näin vanhemmat minimoivat menonsa ja säästävät kaiken rahan reissuun. Samalla he odottavat, että perheen kuopus, maaliskuussa syntynyt Kaisla-vauva saa rokotukset kuntoon.

Jos onni ei ole esineessä, esineestä voi luopua.

Kun päätös oli tehty, kaikki tapahtui yllättävän nopeasti. Kirkkonummen-koti meni kaupaksi ensimmäiselle katsojalle. Irtaimiston Jere ja Satu myivät Torilla ja Facebookin kirppisryhmissä. Kilpapyörät, astiat, sohvat, kaikki.

Jäljelle jäi yhdeksän Ikea-muuttolaatikkoa, jotka nököttävät nyt nätissä rivissä mökissä. Jeren vaatteet. Kengät. Makuupussit, reput ja laukut, niissä lukee siististi.

Tavarasta luopuminen ei tuntunut lainkaan raskaalta, päinvastoin. Satu järkeili, että jos onni ei ole esineessä, siitä voi luopua.

Vaikeinta ja samalla helpottavinta oli luopua Untsista. Hevonen oli rakas, mutta vei liikaa aikaa vielä rakkaammalta, perheeltä.

Satu säästi muistoksi yhden loimen.

JOOGAA TERASSILLA ja tuoretta kalaa ruokapöytään päivittäin. Sellaiseksi Satu ajatteli hitaan elämän mökillä. Kun hän sitten vähän synnytyksen jälkeen kömpi ulkohuussiin, hän mietti, että glamour on tästä kaukana.

Ulkohuussi pelottaa Aavaa, ja häntä pitää lahjoa vessareissuille herkuilla.

Joogahetkistä terassilla ei tule mitään hyttysten, paarmojen ja mäkäräisten takia.

– Olemme syöneet paljon kasviskeittoa, kun en pysty tainnuttamaan ja perkaamaan katiskassa olevia kaloja.

Silti he eivät ole katuneet ratkaisuaan.

Varsinkin talvi oli myönteinen yllätys. Satu ja Jere miettivät etukäteen, miten selviäisivät pimeydestä ja pakkasesta, mutta valkoiset kinokset olivatkin upeat.

– Pelasimme takan ääressä lautapelejä koko perheellä, mitä ei ole tullut koskaan tehtyä. Se sitoi meitä yhteen.

Jere ja Satu pohtivat paljon sitä, mitä elämän hidastaminen tarkoittaa lapsille.

– Me aikuiset olemme halunneet downshiftata, mutta eihän Aavalla ole kiire, jota hän haluaisi hidastaa. Meidän on pitänyt ymmärtää, että koska tämä on meistä lähtöisin, meidän täytyy tehdä kompromisseja lastemme vuoksi. Emme voi viedä heiltä lapsuutta, Satu sanoo.

Koska Aavalla ei ole lähistöllä kavereita, virikkeistä vastaavat vanhemmat. Se vaatii viitseliäisyyttä. Talvella Jere aurasi jäälle luistinradan, ja perhe piti jäädiskon, jossa luisteltiin musiikin tahdissa lyhtyjen valossa. Sitten juotiin lämpimät kaakaot.

– Ja vaikka tarkoituksemme on pitää menot mahdollisimman pieninä säästääksemme matkaan, Aava on edelleen ihan tavallinen pikkutyttö, joka haaveilee kaikesta, mitä tv-mainoksissa näkee, Satu sanoo.

”En voi kieltää kaikkea. Tämä on Aavan lapsuus.”

– Vaikka minä haluan karsia rajusti kulutustani ja olen ymmärtänyt, että materia ei tee minua onnelliseksi, Aava on vakuuttunut, että hänet se tekee. Hän saa onnen halpaketjujen glitterpaidoista, Satu sanoo.

Kun Aava halusi ihania kynsitarroja, jotka olisivat maksaneet viisi euroa, Satu sovitteli, että eikö olisi kivempaa, jos he saisivat sillä rahalla ostettua matkalta hyvät smoothiet. Aavasta tarrat olivat parempi idea, mutta äiti piti päänsä – tällä kertaa. Ensi kerralla voi olla Aavan vuoro.

– En voi kieltää kaikkea. Tämä on Aavan lapsuus.

JOS MINULLA on yksi käpy ja sinulla toinen, kuinka monta käpyä meillä on yhteensä?

Koska lähimpään esikouluun olisi ollut mökiltä lähes tunnin automatka, Aava on ollut kevään ajan kotieskarissa. Opetuksesta on vastannut Satu. He on lukenut monisatasivuisen opetussuunnitelman ja käynyt Aavan kanssa läpi muun muassa kirjaimia ja numeroita.

– Ulkona olemme tutkineet luontoa, muotoja ja kasveja ja opetelleet lintuja.

”Meillä on nyt päivässä monta tuntia enemmän aikaa olla yhdessä.”

Usein eskarin ja koulutaipaleen alkua pidetään lapsen juurtumisen ja kaverisuhteiden kannalta niin tärkeänä, että moni perhe välttelee muutoksia juuri silloin. Jereä ja Satua muutos ei ole huolettanut. Heistä kyse ei ole siitä, mistä on pitänyt luopua, vaan mitä on tullut tilalle.

– Vahva suhde lapsiin. Ei meillä ennen juuri pysähdytty kyselemään lapsen tunnetiloja, kun siihen ei muka ollut aikaa, Satu sanoo.

– Meillä on nyt päivässä monta tuntia enemmän aikaa olla yhdessä. Emme istu tunteja autossa matkalla töihin vaan voimme tehdä jotain kivaa senkin ajan, Jere sanoo.

Silti Aava ikävöi välillä Kirkkonummelle jääneitä kavereitaan. Silloin soitellaan, ja kesällä Aava ja Satu kävivät yökyläilemässä Aavan parhaan kaverin luona. Tyttö oli ikionnellinen.

– Emme kuitenkaan voi ajatella niin, että vanhemmat eivät voisi koskaan muuttaa, jotta lapsi ei eroaisi kavereistaan. Ihmiset muuttavat, ja elämässä on vaihtelua. Mietin myös, kumpi on tärkeämpää: suhde kavereihin vai läheinen suhde omiin vanhempiin, Satu sanoo.

Vanhemmat pohtivat etukäteen sitäkin, miten paljon heidän omat ystävyyssuhteensa ja arjen verkostonsa kärsivät välimatkasta. Sitten he havahtuivat: eiväthän he nähneet ystäviään muutenkaan, koska aina oli kiire. Lyhyt välimatka on vain illuusio läheisyydestä.

– Toki ystäväpiiri on muuttunut muuton myötä, mutta olemme saaneet elämään myös uusia ihmisiä. Täällä Keski-Suomessa on serkkuja ja sukulaisia, ja heitä on ollut kiva nähdä.

Aavan koulun suhtautuminen yllätti positiivisesti.

OI MITEN MAHTAVAA! Oletteko hulluja?

Ne ovat kaksi reaktiota, joihin perhe on tottunut.

Joidenkin mielestä on älytöntä lähteä Suomesta, matkustaa vauvan kanssa tai muuttaa elämää radikaalisti ylipäätään.

Toisaalta moni on kannustanut perhettä lähtemään ja toteuttamaan unelmaansa.

Esimerkiksi Aavan koulun suhtautuminen yllätti positiivisesti, kun Satu meni keskustelemaan, miten kotikoulu järjestetään. Jotta Aava saisi kaivattuja kaverisuhteita, hän aloitti elokuussa ensimmäisen luokan Rautalammilla, mutta siirtyy Satun opetukseen heti, kun reissu alkaa.

– Olin varautunut perustelemaan ratkaisuamme, mutta meille sanottiinkin, että juuri tuollaisia kokemuksia lapsille täytyy antaa.

Koska Aava osaa jo lukea, Satu ei ole lainkaan huolissaan, miten kotikoulu sujuu.

Sosiaalisia suhteita he aikovat vahvistaa videopuheluilla luokan kanssa, jotta Aavan ja luokkakavereiden yhteys säilyy. Samalla he kertovat maista, joissa vierailevat, ja luokka saa kuulla eri kulttuureista.

Kaislan kanssa reissaaminen on helppoa, kun ruoka tulee pitkälti äidin rinnasta. Jotta matkailu olisi turvallista vauvan terveydelle, tuberkuloosirokote annettiin jo synnytyssairaalassa ja rokoteohjelmaa aikaistettiin, jotta suoja ehtii kehittyä.

UNELMIEN MATKA ei ole ihan sataprosenttinen unelmien matka. Lasten vuoksi matkasuunnitelmiin on tehty kompromisseja.

Satu ja Jere olisivat halunneet nähdä esimerkiksi Bangladeshin, mutta asiaa harkittuaan he päättivät pysytellä kehittyneemmissä maissa.

– Vaikka matkan tarkoituksena on laajentaa lasten maailmaan ja antaa heille kokemuksia, hajuja ja makuja, ihan pahinta köyhyyttä heidänkään ei tarvitse vielä nähdä. Toisaalta lasten kanssa voi hyvin keskustella siitä, että kaikilla ei ole asiat niin hyvin kuin meillä Suomessa, Jere miettii.

– Myös malaria ja denguekuume ovat oikeita riskejä, ja niitä välttelemme. Totta kai haluamme pitää lapset terveinä ja tuoda heidät hengissä Suomeen, Satu sanoo.

Pankkitilillä odottaa pesämuna uutta kotia varten.

LOPPUVUODESTA on vihdoin aika nousta Tokion-koneeseen. Ensimmäinen etappi on Japani. Sitten suuntana on Fiji, Uusi-Seelanti, Australia ja Bali. Sen jälkeen perhe suuntaa edullisempaan Aasiaan. Reissun etenemisestä he kirjoittavat Happy Trails -blogiinsa.

Taloudellisesti irtiotto vaatii melkoisen summan. Kodin, hevosen ja irtaimiston myynnistä saaduista rahoista matkaan on varattu noin 40 000 euroa, jolla voi reissata Valkosten laskelmien mukaan noin vuoden.

Jere ja Satu ovat suunnitelleet myös tekevänsä satunnaisia töitä maailmalta Suomeen. Sen avulla voi säilyttää mukavan elintason halvemmissa Aasian maissa.

Suomeen jää odottamaan noin 80 000 euron pesämuna uutta kotia varten.

Satu ja Jere eivät halua vielä edes miettiä tarkasti, missä tuleva koti sijaitsee, mutta yksi asia on varma. Sinne ei tule tavaravuorta.

Nykyinen mökki on kooltaan reilut 60 neliömetriä, ja sekin on tuntunut liian isolta.

– Haaveilemme alle 50-neliöisestä minitalosta, jossa ei ole mitään turhaa. Vain me tärkeimmät.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Teksti
Kuvat
Kristiina Kontoniemi