Vaikka ikäero olisi pieni, lasten tarpeet voivat olla ihan erilaiset. Jenny Brandt tunsi pitkään, että hänen pitäisi pystyä jakautumaan kahdeksi riittääkseen sekä vauvalle että taaperolle.  Kuvitus: Jenni Väre
Vaikka ikäero olisi pieni, lasten tarpeet voivat olla ihan erilaiset. Jenny Brandt tunsi pitkään, että hänen pitäisi pystyä jakautumaan kahdeksi riittääkseen sekä vauvalle että taaperolle. Kuvitus: Jenni Väre

Jenny Brandt selvisi kahdesta vauvavuodesta peräkkäin, kun hän antoi itselleen luvan myös väsyä ja ärtyä. Enää päivät eivät ole pelkkää selviytymistä.

Oireet tuntuvat epämääräisen tutuilta. Väsymyksen vieritän vielä huonosti nukuttujen öiden piikkiin, mutta kun pahoinvointi kaivaa vatsanpohjaa ja nivusissa pistelee ilkeästi, koukkaan kauppareissulla kotiin apteekin kautta.

Muutamaa tuntia myöhemmin pitelen kädessäni muovista tikkua, jonka ikkunaan on piirtynyt kaksi hennon punaista viivaa. Samalla kun viivojen väri voimistuu, puristava tunne rinnassa yltyy.

Katson lattialla kellivää viisikuista vauvaa, joka hymyilee minulle kaksihampaista hymyään. Kuinka tästä selvitään?

Olen opetellut äitiyttä vasta vajaat puoli vuotta. Tunnen oloni epävarmaksi lähes kaikesta. Kun vauva haroo korviaan tai huomaan hänellä karstaa, tuhraan tuntikausia netin vauvasivustoilla varmistamassa, onko kaikki varmasti normaalia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tämä vauvavuosi olisi tuskin ohi, kun lapsia on kaksi.

Vähitellen ensimmäisten kuukausien kaaos tasaantuu, ja syöttöjäkin on öisin enää muutama. Silti jokainen kehitysvaihe tuo mukanaan jotain uutta. Raskaustestin näyttäessä toistamiseen plussaa tunnen itseni edelleen rättiväsyneeksi aloittelijaksi.

Tämä vauvavuosi olisi tuskin ohi, kun lapsia on kaksi. Liian pian, pyörii mielessäni, samalla kun mietin, kuinka ilmoitan uutisen miehelleni. En pysty tähän.

Ensireaktioni hämmentää itseänikin. Miksi päällimmäinen tunteeni on kauhu tulevasta, vaikka hieman yli vuosi sitten otin raskausuutisen ilolla vastaan?

Psykologi Leea Mattilalla on tähän vastaus.

– Kyse on normaalista sopeutumiskriisistä. Jos raskautta ei ole suunnitellut, se voi aiheuttaa ison stressin. Kaikki yllättävät asiat vaativat sopeutumista.

Mattilan mukaan raskaus saattaa vaatia sulattelua silloinkin, kun lasta on varta vasten yritetty.

– Voi tulla hetkeksi olo, että hups, mitä olen mennyt tekemään.

Minut raskaus tosiaankin yllättää. Vain kolmisen kuukautta aiemmin olen käynyt terveyskeskuksessa synnytyksen jälkitarkastuksessa.

Vastaanoton lopuksi nuori naislääkäri muistutti huolehtimaan ehkäisystä, sillä ”aborttilähetteitä on niin ikävä kirjoittaa”. Kierukkaesitteen työnsin hajamielisesti laukkuuni. Ajatus ehkäisystä ei tuntunut kovin ajankohtaiselta, sillä mielestäni en ollut vielä toipunut synnytyksestä. Sitä paitsi en uskonut tulevani raskaaksi helposti.

Yritimme esikoista reilusti yli vuoden. Hetken näytti jopa siltä, että tarvitsemme ulkopuolista apua. Mieleeni ei juolahtanut, että toinen lapsi voisi saada alkunsa liiankin helposti.

Epävarmat tunteeni saavat minua lykkäämään äitiysneuvolan varaamista. Esikoisen puolivuotistarkastuksessa en vihjaa tilastani sanallakaan ja pidän uutisen omana tietonani myös lähipiirissä.

En ole valmis onnitteluihin, sillä en ole varma, mitä mieltä olen tästä raskaudesta ylipäätään.

Eloisa, yhdeksän viikon ikäinen sikiö liikuskelee kohdussani tietämättömänä pohdinnoistani. Katselen häntä monitorilta yksityisen gynekologin vastaanotolla.

Pieni sydän sykkii kiivaasti. Vastaanottohuoneessa on viileää, mutta lämmön tunne leviää rinnastani aina sormenpäihin saakka. Ensimmäistä kertaa tunnen onnea tulevasta odotuksesta.

En ole valmis onnitteluihin, sillä en ole varma, mitä mieltä olen tästä raskaudesta ylipäätään.

Huoli palaa silti. Miten kykenen kahden alle kaksivuotiaan lapsen äidiksi?

Esikoista odottaessani tiesin, millainen vanhempi haluan olla. Lempeä, osallistuva ja läsnä. Minulla olisi aikaa keskittyä lapsen tarpeisiin. Lukisimme satuja ja leikkisimme legoilla tuntikausia putkeen. Nyt pelkään, että vaalimani äitimyytti poksahtaa samana päivänä, kun toinen lapsi syntyy.

Lapsen päiväunien aikana googlailen selviytymisvinkkejä pienten lasten vanhemmille. Niiden sijaan löydän kirjoituksen, jossa suosittu perhe­bloggari kertoo olevansa kahden lapsen äitinä jaksamisensa äärirajoilla. ”Se että kaksi lasta menee siinä missä yksikin, on suurinta paskapuhetta ikinä”, Lähiömutsi kirjoittaa.

Niin. Minullekin useamman lapsen äitiys näyttäytyy uuvuttavana urakkana. Toisaalta tunnen kuusilapsisen suurperheen, jossa hommat näyttävät sujuvan. Onko epävarmuuteni merkki siitä, etten yksinkertaisesti ole äitityyppiä?

Leea Mattilan mielestä ei.

– Lasten lukumäärä ei kerro äitiydestä mitään. Voit olla tosi hyvä äiti joko yhdelle tai useammalle lapselle. Olemme kaikki erilaisia, joten tärkeintä on tunnistaa, mihin itse pystyy ja mikä on itselle sopivaa.

Pelkään, että vaalimani äitimyytti poksahtaa samana päivänä, kun toinen lapsi syntyy.

Mattila myöntää, että useamman lapsen vanhemmuus on vaativaa. Tarkkaavaisuuttaan joutuu jakamaan useammalle lapselle, mikä on psyykkisesti kuormittavaa. Vuorovaikutusta on enemmän, samoin odotuksia itseä kohtaan.

– Useampi lapsi vaatii enemmän voimavaroja. Vanhemmat joutuvat punnitsemaan omaa jaksamistaan, toimintakykyään ja talouttaan. Jo käytännön asiat, kuten tarve isompaan asuntoon, kuormittavat.

Mattila muistuttaa, että vanhempien riittämättömyyden tunteet ovat hyvin yleisiä. On tärkeää hyväksyä se, ettei aina jaksa ja kykene.

– Oman tarvitsevuuden tunnistaminen, myöntäminen ja salliminen säästää voimia. Tätä asennetta voi myös tietoisesti harjoittaa.

Vatsani pyöristyy, ja stressaan koko ajan vähemmän tulevasta. Vaativa esikoinen pitää minut tiiviisti kiinni nykyhetkessä. Juuri kävelemään oppinut ja ensimmäisiä sanojaan tavaileva taapero heittää kummeksuvia katseita kasvavaan vatsaani, mutta hänelle sana vauva ei merkitse mitään.

Kuukautta ennen laskettua aikaa luovun leikkipuistokeikoista, sillä vilkkaan yksivuotiaan jahtaaminen ympäri hiekkalaatikkoa tankkimaisen vatsan kanssa on liikaa.

Kun raskaus on ylittänyt lasketun ajan reilulla viikolla, synnytys lopulta käynnistyy. Se on ohitse niin nopeasti, etten ehdi edes hermoilla. Viisi tuntia lapsiveden menosta lepään sairaalavuoteella vieressäni nelikiloinen, tuhiseva nyytti.

Vedän kuopusta lähemmäksi kuin varmistaakseni, että hän on todella siinä.

Uusi kahden lapsen todellisuus alkaa jo pari tuntia synnytyksen jälkeen, kun mies palaa kotiin huolehtimaan esikoisesta. Jäämme vauvan kanssa kaksin.

Vielä synnytyksestä tokkuraisena muistelen päivää vuotta ja kahta kuukautta aiemmin, kun tulin äidiksi ensimmäistä kertaa. Nyt olen kahden lapsen äiti. Ajatus huimaa niin, että vedän kuopusta lähemmäksi kuin varmistaakseni, että hän on todella siinä.

Kun yhteisiä leikkejä alkaa olla, pienen ikäeron plussat pääsevät esiin.
Kun yhteisiä leikkejä alkaa olla, pienen ikäeron plussat pääsevät esiin.

Miten olen voinut unohtaa lähes kaiken vastasyntyneen hoidosta, vaikkei aikaa edellisestä kerrasta ole nimeksikään? Imetyksen kanssa on ongelmia, sillä vauva ei saa kohdussa jäykistyneitä leukojaan avattua riittävästi. Saan lääkärin kirjoittamalla reseptillä käyttööni sähkökäyttöisen rintapumpun.

Mieheni on pois töistä ensimmäiset kuusi viikkoa ja katsoo lasten perään, kun vetäydyn muutaman tunnin välein toiseen huoneeseen pumppaamaan. Onneksi vauva on rauhallinen ja tyytyväisen oloinen.

Synnytyksen jälkeisessä hormonimyrskyssä vetistelen esikoisen vauvakuvien äärellä ja murehdin menetettyjä yhteisiä hetkiämme.

Stressaan silti esikoisen yöunien puolesta. Pelkään, että lapset herättelevät toisiaan pitkin yötä, joten nukun vauvan kanssa toisessa huoneessa ja olen valmiina heti, kun vauva vähän kitisee nälkäänsä. Ihme kyllä, en tunne oloani ensi kuukausina väsyneeksi, vaikka nukun yöt muutaman tunnin pätkissä.

Esikoinen ei ole kovin kiinnostunut uudesta sisaruksestaan. Hänen näkökulmastaan suurimmaksi osaksi nukkuva ja syövä vauva ei tee mitään huomionarvoista.

Itse suren sitä, että yhteinen aikani esikoiseni kanssa on kutistunut minimiin. Synnytyksen jälkeisessä hormonimyrskyssä vetistelen esikoisen vauvakuvien äärellä ja murehdin yhteisiä menetettyjä hetkiämme: leppoisia kauppareissuja ja lukutuokioita, joissa kahdenkeskistä aikaa tuntui riittävän loputtomiin.

Lasta itseään ei näytä surettavan. Isä ja hemmottelevat isovanhemmat vievät huomion muualle.

Kun esikoinen on vuoden ja neljä kuukautta, hän aloittaa tutun perhepäivähoitajan ryhmässä. Isoveli nauttii samanikäistensä seurasta ja leikeistä ulkona.

Vauva-arki rauhoittuu rentoon rytmiin. Vauva torkkuu kehdossaan tuntien päiväunia, ja välillä teemme vaunulenkkejä kaupungin keskustaan tai lähipuistoihin. Elämä tuntuu petollisen kevyeltä.

Loppusyksyllä hoitopaikan flunssapöpöt löytävät tiensä meille kotiin. Vauvavuotenaan esikoinen ei juurikaan sairastellut, mutta kun sairastelu nyt alkaa, tuntuu kuin lapsen vastustuskyky olisi haihtunut olemattomiin.

Myös kuopus saa osansa jylläävistä pöpöistä. Puolivuotiaana hän on sairastanut vaikuttavan määrän erilaisia tauteja vauvarokosta enteroon. Lastenlääkärin odotushuoneesta tulee lapsille tuttu leikkipaikka.

Pyörittäessäni sairastupaa kotona oivallan, mikä sylivauvan ja taaperon yhdistelmässä mättää: se on logistisesti hankalaa. Lapsilla on pieni ikäero mutta aivan erilaiset tarpeet.

Vauvan syötön ohessa valmistan esikoiselle aterioita, joista useimmat päätyvät syöttötuolin alle lattialle. Ruuan kanssa nirsoileva ja suostutteluun tottunut lapsi on haluton kokeilemaan ruokailua itse. Vaippoja vaihdan kuin liukuhihnalta.

Lastenlääkärin odotushuoneesta tulee lapsille tuttu leikkipaikka.

Pääsääntöisesti lapsille tulee hätä yhtä aikaa. Päivisin joudun toisen sylin puuttuessa valitsemaan, ketä lohdutan ensin. Useimmiten valitsen sen, joka itkee kovemmin. Kun toinen lapsista roikkuu hätääntyneenä jaloissa, riittämättömyyden tunne iskee kuin potku palleaan. Vaikka järki sanoo, etten pysty juuri enempään, paska mutsi - fiilis liimautuu ihoon.

Vaikeina hetkinä pienet asiat auttavat jaksamaan: esikoisen sanavarasto karttuu huimaa vauhtia, ja kuopus kierähtää ykskaks kylkiasennosta istumaan.

Olen vasta herännyt aamulla, kun jo haaveilen illasta ja siitä, että pää-sen ryömimään takaisin sänkyyn.

Yömme ovat muuttuneet rikkonaisiksi, sillä aiemmin sikeästi nukkunut esikoinenkin on alkanut heräillä lukemattomia kertoja yössä. Annan Pikku Kakkosen pyöriä olohuoneen televisiossa, kun mieli väsymyksestä tahmeana kerään tahtoa tulevasta päivästä selviytymiseen.

Vaikea jakso saa minut ymmärtämään, mitä kytee pienten lasten vanhempien avioerotilastojen taustalla. Univaje tekee minusta lyhytpinnaisen ja kärttyisän.

Tiuskin miehelleni kadonneista avaimista ja saan riidan aikaan eteiseen unohtuneesta, pursuilevasta vaipparoskiksesta. Kaipaa unta – ja sitäkin kipeämmin omaa aikaa. Kun pääsen käymään kuntosalilla ja saunassa, olo on ylellinen kuin Karibian-lomalla.

Kun kevät etenee, havahdun siihen, että lapset ovat pysyneet terveinä monta viikkoa putkeen. Myös jotain muuta on tapahtunut. He hakeutuvat nyt aktiivisesti toistensa seuraan.

Kuopus palvoo isoveljeään ja seuraa tätä huoneesta toiseen. Esikoinen paistattelee pikkuveljen huomiossa ja huolehtii, että tällä on kaikki hyvin. ”Veli myös maito”, hän komentaa, kun saa eteensä maitolasin. Parhaimmillaan lapset leikkivät sulassa sovussa pitkään, pahimmillaan leluista riidellään joka toinen minuutti.

Joka kuukausi päivät rullaavat vähän kevyemmin. Vihdoin kaikki perheessämme ruokailevat ja nukkuvat samaan aikaan. “Kyllä se helpottaa”, on klassinen lohdutus, johon en jaksanut vielä raskausaikana tai pahimpana sairastelujaksona uskoa. Ehkä se ei olekaan klisee.

Kun pääsen käymään kuntosalilla ja saunassa, olo on ylellinen kuin Karibian-lomalla.

Muistan psykologi Leea Mattilan sanat sen hyväksymisestä, ettei aina jaksa tai kykene.

Tajuan, että olen yrittänyt kontrolloida omiani ja lasteni tunteita. Mitä vähemmän yritän, sitä helpommin selviän aiemmin ylivoimaiseksi tulkitsemistani tilanteista.

Kun lapset rimpuilevat pois kaksoisrattaista kauppareissulla, pulssini kohoaa yhä. On päiviä, jolloin lapset kinastelevat heti aamusta, minä tiuskin ja kaikilla on kurjaa. Silloin yritän hengittää syvään, antaa ärtymykseni laantua ja lasten kiukkuilla aikansa.

Toisin kuin vielä vuosi sitten tiedän, että tilanteet ja niiden herättämät tunteet tulevat ja menevät. En enää ota lasten itkua henkilökohtaisena epäonnistumisena. Sen ansiosta usko omaan äitiyteeni on vahvistunut.

Poikani ovat nyt kaksi ja puoli sekä vuoden ja neljä kuukautta. Kahden lapsen äitiys ei enää tarkoita minulle ainoastaan tunnetta, etten riitä ja että pärjään vain, jos onnistun jakautumaan kahdeksi.

Äitiys on myös sydäntä puristavaa kiitollisuutta, jota tunnen katsoessani lasteni vilpitöntä riemua toistensa seurasta. Aamuisin en enää panikoi, kuinka tulevasta päivästä selviydytään. Heti herättyään lapset kaivavat esiin puisen, kolhiintuneen taaperokärryn ja aloittavat lempileikkinsä: toinen istahtaa vaunuun, jota toinen työntää.

Saan juoda aamukahvini pöydän ääressä istuen, vaikkakin vain muutama minuutti kerrallaan.

En ehkä suunnitellut vanhemmuutta näin tiiviiseen tahtiin, mutta en enää epäile omaa pärjäämistäni. Ja mikä parasta – myös lapseni luottavat siihen, että äiti lohduttaa ja hoivaa.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla