Janna Rantalan ja Leea Mattilan uutuuskirja avaa mentalisaation ideaa tavallisille lapsiperheille. Kuva: Marek Sabogal
Janna Rantalan ja Leea Mattilan uutuuskirja avaa mentalisaation ideaa tavallisille lapsiperheille. Kuva: Marek Sabogal

Moni vääntö helpottuu, kun oppii mentalisoimaan. Janna Rantala kertoo, mistä mystisen kuuloisessa taidossa on kyse.

Olisipa ihanaa olla sellainen aikuinen, joka muistaa, miltä tuntui olla lapsi tai nuori. Ymmärtäisi aina lapsen näkökulmaa ja osaisi valita hankalissakin tilanteissa ne oikeat, viisaat ja lempeät sanat.

Sitten todellisuus: on kiire, lapsi ei tee elettäkään pukeakseen ulkovaatteita, hermo kiristyy ja ärtyisyys kuuluu äänessä. Mikä ihme nyt taas on?

– Näissä tilanteissa aikuisen mentalisaatiokyky pettää, sanoo lastenpsykiatri Janna Rantala.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mentalisaatio on psykologian ammattilaisten käyttämä termi, jota Rantala avaa lapsiperheille uutuuskirjassa Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä (Gummerus, 2019) yhdessä psykologi Leea Mattilan kanssa. Rantala lupaa, että mentalisaation avulla perhe-elämästä tulee kiinnostavampaa ja vähemmän eripuraista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Riidat vähenevät ja lyhenevät, hän sanoo.

Väärinymmärrysten purkamista

Sanasta mentalisaatio tulee helposti mieleen mentalisti, joka maagisesti lukee muiden ajatukset. Oikeasti kyse on juuri päinvastaisesta: sen ymmärtämisestä, ettei toisen ihmisen ajatuksia voi tietää, ellei kysy ja kuuntele.

– Se on hyvin arkinen, mutta samalla yllättävän vaikea ihmisuhdetaito. Ja lasten kanssa eläessä aivan supertärkeä, Janna Rantala sanoo.

– Yllättävän helposti unohdamme, että emme oikeasti tiedä mitä toinen ihminen ajattelee. Teemme helposti virhepäätelmiä toisten ajatuksista ja aikomuksista. Unohdamme myös kertoa ääneen omista ajatuksistamme ja luulemme, että toinen tajuaa puolesta sanasta.

 ”Eikö me kuitenkin voitaisi asua yhdessä vielä senkin jälkeen, kun vauva syntyy!”

Esimerkki elävästä elämästä: Perheeseen oli syntymässä toinen lapsi, ja kasvava perhe etsi isompaa asuntoa. Jostain syystä viisivuotias esikoinen suhtautui näytöillä kovin nuivasti kaikkiin kotitarjokkaisiin. Äiti yritti innostaa milloin milläkin: isolla parvekkeella, hienolla liukumäellä. Mikä ihme nyt on, kun tyyppi vain murjottaa? 

Lopulta lapsi purskahti itkuun: ”Eikö me kuitenkin voitaisi asua yhdessä vielä senkin jälkeen, kun vauva syntyy!” Hän oli kuvitellut, että asuntoa etsitään yksin hänelle, kun kerran on tulossa uusi lapsi tilalle.

Mentalisaatio on näiden väärinymmärrysten ymmärtämistä: sen muistamista, että kukaan ei voi automaattisesti tietää, mitä toinen ihminen ajattelee, aikoo tai tarkoittaa.

Mentalisoinnin mestariksi

Miten voi oppia mentalisoimaan paremmin?

Avainroolissa on aikuisen oma tunteiden säätely, Janna Rantala sanoo.

Tunnekuohun vallassa kenen tahansa mentalisaatiokyky heikkenee. Silloin huomio kiinnittyy tiukasti omaan näkökulmaan ja omaan suureen tunteeseen, eikä ihminen pysty tarkastelemaan asioita muiden kannalta.

Saman tekee stressi. Ajatuskulut kapeutuvat ja kyky eläytyä ja tarkastella asioita muidenkin näkökulmista heikkenee. Kun aamukiireessä aikuista hikeennyttää töistä myöhästymisen pelko, lapsen haluttomuus pukea tyhmää haalaria tulee helposti tulkittua tahalliseksi vikuroinniksi.

Miten ristiriitaista: Lasten kanssa mentalisaatiokyky on erityisen tärkeä, koska lapsi kaipaa tunnetta, että häntä ymmärretään ja hänet hyväksytään. Ja kuitenkin juuri oman perheen kesken tunteet vellovat suurimpina ja aiheuttavat usein sydäntäsärkeviä väärinkäsityksiä.

Kun hengittelee pahimman tunnekuohun ohi, voi paremmin tarkastella tilannetta lapsen näkökulmasta.

Siksi Rantala ja Mattila antavat kirjassaan liudan käytännön vinkkejä, joilla aikuinen voi opetella pääsemään yli ensimmäisestä tunnekuohustaan, kun hermot uhkaavat pettää lapsen kanssa. Juo lasi kylmää vettä. Pese kädet kylmällä vedellä. Ota väkevän makuinen pastilli. Kuvaa mielessäsi omaa käytöstäsi ulkopuolisen silmin nähtynä, käytä itsestäsi kolmatta persoonaa.

– Kun onnistuu hengittelemään pahimman tunnekuohun ohi, voi paremmin taas tarkastella tilannetta lapsen näkökulmasta. Hän ei varmaankaan tehnyt tätä minua kiusatakseen tai muutenkaan pahantahtoisesti. Mikähän hänellä oli tässä mielessä?

Enemmän kuin tunnetaitoja

Viime vuosina on puhuttu paljon empatiasta, tunnetaidoista ja niiden opettamisesta lapsille. Miten mentalisaatio eroaa niistä?

– Tunnetaidoilla tarkoitetaan yleensä sitä, että autetaan lasta tunnistamaan ja nimeämään erilaisia tunteita ja ilmaisemaan niitä mielellään jollain muulla tavalla kuin lattialle heittäytymällä. Mentalisaatio menee pidemmälle: ei vain sanota lapselle, että nyt olet vihainen, vaan tajutaan, että oikeasti ei voi tietää toisen puolesta, mitä hän tuntee, Rantala sanoo.

Mentalisaatiossa tarjotaan mahdollisia tulkintoja – suutuitkohan nyt, vai jännittääkö jokin? –  ja yritetään ymmärtää toisen näkökulmaa. Taisit pettyä, kun sisko ehti napata sakset edestäsi? Tunteiden lisäksi huomioidaan myös muun muassa ajatukset, aikomukset ja uskomukset.

Lapsi – ja aikuinenkin – kaipaa tunnetta siitä, että hänen kokemuksensa tulee ymmärretyksi ja on merkityksellinen.

Kun lapsi ei tottele

Erityisen tärkeä taito mentalisaatio on vaativasti käyttäytyvän lapsen lähipiirille. Jos lapsen kanssa tulee usein hankalia tilanteita, aikuisen mentalisaatiokyky helposti pettää ja lapsen hyvääkin tarkoittavat teot tai vahingot tulee tulkittua tahallisiksi. Jos lapsi ei osaa kertoa, mitä oikeastaan tarkoitti tai tavoitteli tai hänen selitystään ei uskota, aikuisten määrittely muokkaa hänen käsitystä itsestään. Hän alkaa ehkä itsekin uskoa tehneensä teon tahallaan.

Jos vanhempi tai päiväkodin aikuinen arvelee lapsella olevan ikävät tarkoitusperät, hän ymmärrettävästi myös suhtautuu lapseen silloin kielteisemmin. Näin sisarusparveen, päiväkotiryhmään tai koululuokkaan syntyy helposti silmätikkulapsia, jotka aikuisen silmin ovat ”aina pahanteossa” ja joiden kaikki pyrkimykset tulkitaan helposti kielteisen kautta.

Tämän noidankehän purkaminen lähtee jälleen aikuisen omasta tunteiden säätelystä.

– Kun lapsi käyttäytyy hankalasti, kannattaa ensin tunnistaa ja tunnustaa omat tunteensa: ehkä pettymys, häpeä, ärsytys. On rohkea teko tunnustaa tuntevansa näin, usein vanhemmat eivät oikein kehtaa myöntää tuntevansa alhaisiakin tunteita, Janna Rantala sanoo.

Seuraava askel on hengitellä hetki ja yrittää saada kiinni lapsen näkökulmasta.

– Jos ensimmäseksi tulee aina mieleen jokin negatiivinen tulkinta, voisi rohkaista itseään ajattelemaan uudelleen: olisiko lapsen toiminnassa kuitenkin jokin muukin mieli kuin silkka pahanteko?

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla