Vaikeita tunteita ei kannata hätistää kehuilla pois, neuvoo lastenpsykiatri Janna Rantala.

Kysymys
10-vuotiaalla tyttärelläni on todella huono itsetunto. Miten saisin hänet arvostamaan itseään? Hän on reipas, iloinen ja rohkea tyttö. Kavereita on paljon, samoin läheisiä aikuisia. Hänellä on myös neljävuotias pikkusisko, ja huomaan, että isompi kokee olevansa eriarvoinen kuin pikkusisko. Olen yrittänyt toitottaa, että näin ei ole. Lapset asuvat vuoroviikoin luonani. Teen omalla viikolla kaikkeni, että annan tasapuolisesti huomiota molemmille. En tiedä, onnistunko tässä.
Vuoroviikkoäiti

Vastaus
Hyvä, että arvostat tytärtäsi! Vanhemman näkemys on ratkaiseva, kun lapsi miettii, millainen hän oikeastaan on. Sitähän itsetunto tarkoittaa: Olen tarpeeksi hyvä. Olen tärkeä ja arvokas, itselleni ja monille muille.

Sitten vaikeampi osuus: Kunpa lapsille voisikin kaataa itsetuntoa vanhemman rakkauden ehtymättömästä saavista! Kyllähän sitä kehuisi vaikka miten – niin kuin jo teetkin – jotta lapsi arvostaisi itseään. Valitettavasti hyvän toitottaminen ei yleensä riitä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun lapsi sanoo vaikkapa olevansa ruma, vanhempi miettii, ettei se pidä paikkaansa, ja vakuuttaa: ”Etkä ole! Olet kaunis!” Tai jotain muuta lohdulliseksi tarkoitettua. Oman näkemyksen esittäminen näin painokkaasti kuitenkin samalla antaa ymmärtää, että lapsen kokemus on ”väärin tunnettu”.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsen itsearvostusta tukisi – niin oudolta kuin se kuulostaakin – jos vanhempi ei sanoisi tässä kohtaa ääneen kehua vaan kiinnostuisi myötätuntoisesti siitä, mitä lapsi kokee juuri nyt. Kuinka tulit ajatelleeksi noin? Vaikeitakaan tunteita ei kannata heti hätistää pois, vaan vanhempi voi kysellä niistä tai olla vain lohdullisen lähekkäin. Jokainen meistä on joskus ruma, tyhmä, laiska, apea, pelokas, epäreilu – ja juuri silloin tarvitsemme ihmisen, jota se ei haittaa. Jonkun, joka kuuntelee, kun puhumme myös näistä puolista itsessämme.

Kehuakin tietysti saa, muissa tilanteissa. Hyvän huomaaminen ja tasapuolisuus sisarusten välillä kuulostavat hyviltä toimintatavoilta. Mietin silti, onko mahdollista olla ihan tasapuolinen, kun ikäeroa on näin paljon. Väkisinkin pienempää joutuu auttamaan enemmän ja isosisarukselle jää helposti reippaan ja pärjäävän rooli. Siksi voisit ehkä pysähtyä yllä kuvatulla tavalla myös hetkiin, joissa tytär kokee olevansa eriarvoinen.

Mainitset myös vuoroasumisen. Ehkä tämä ei päde teidän tilanteessanne, mutta sanon silti: usein eron yhteydessä lapset saattavat kuulla riitoja tai toisen vanhemman haukkumista. Se on inhimillistä, mutta pitkittyessään lapselle vahingollista. Moni vanhempi ei ymmärrä, että toisen vanhemman – tai itsen – haukkuminen osuu myös lapseen. Jos eroonne on liittynyt tällaista, puhu siitä vielä lapsen kanssa. Voit tarvittaessa paikkailla sanomisiasi tai antaa lapselle mahdollisuuden kertoa, jos hän on kuullut ikäviä puheita.

Ajattelen myös, että kun kaltaisesi, välittävä vanhempi on jo tehnyt parhaansa eikä asia ole korjaantunut, on aika kysyä neuvoa myös ammattilaisen vastaanotolla. Koulukuraattori, koulupsykologi tai perheneuvola voisi olla hyvä aloituspaikka.

 

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla