”Vaikka valmistaudun lähtöön jo tuntia ennen, pääsemme matkaan aina viime tipassa hikisinä ja hermot riekaleina”, kahden pienen lapsen äiti kirjoittaa.
”Minulla on 1- ja 4-vuotiaat lapset. Välillä asioimme bussilla kaupungin keskustassa kaupoilla ja neuvolassa. Busseja kulkee joskus vain kerran tunnissa. Vaikka valmistaudun lähtöön jo tuntia ennen, ehdimme kyytiin aina viime tipassa hikisinä ja hermot riekaleina. Pukeminen takkuaa, kengät ovat väärät ja lempilelu vaihtuu juuri, kun pitäisi lähteä pysäkille. Samoja ongelmia ei ole silloin, kun lähdetään lähi-puistoon tai muualle ilman minuuttiaikataulua. Miten voisin toimia, jotta pysyisin itse rauhallisena ja saisin lapset rennolla fiiliksellä matkaan ilman kiireen tuntua?”
Kahden pienen äiti
Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa
Voi tuskanhiki sentään, miten tuttu tilanne! On ennakoitu, on varauduttu – ja silti käy näin. Olet vieläpä huomannut, että aikuisen rauhallisuus auttaisi lapsiakin, mutta mistä ammentaa mielenrauhaa, kun kello käy ja toinen vain pistää mitättömistä asioista kampoihin?
Lasten vastustelu saattaa olla pohjimmiltaan jännittämistä. Näin pienet eivät vain vielä osaa ilmaista itseään muuten kuin epäolennaisuuksiin takertumalla ja kaikenlaisella jarruttelulla. Olisipa kätevää, jos lempilelun vaihtamisvaatimusten sijaan lapsi sanoisi: ”Äiti, on kyllä mukavaa lähteä kaupungille, mutta olen hieman jännittynyt sekä lähdöstä että sinun ymmärrettävästi kiristyvistä hermoistasi. Voisitko ystävällisesti vakuuttaa minulle, ettei mitään hätää ole? Saisin silloin toimintakykyni takaisin.”
Usein auttaa, jos vanhempi puhuu nämä asiat ääneen rauhoittavasti. Kun kengät ovat huonosti, voi kysyä myötätuntoisesti, mahtaako lasta sen lisäksi harmittaa, jännittää tai eikö hän oikein haluaisi lähteä. Samaan aikaan tietysti jatketaan pukemista, mutta se tehdään lapsen tunnetila huomioiden ja sitä rauhoitellen.
Jännitystä vähentää, kun lapsen mieleen luodaan ikään kuin valmis runko ja askelmerkit koko reissulle, ei vain lähdölle. Lapsille kannattaa kertoa mukavaan sävyyn hyvissä ajoin, minne mennään ja millä keinoin, miksi se on tärkeää, mitä siellä suurin piirtein tapahtuu ja miten lapsen toivotaan osallistuvan. Erityisen hyödyllistä on, jos nelivuotias saa jonkin merkittävän tehtävän. On eri asia sanoa ”Nyt lähdetään kauppaan!” kuin ”Nyt lähdetään käymään kaupassa, kun maito on loppu. Mennään bussilla! Sinähän osaatkin hienosti pysäyttää bussin, näytäpä, miten se käsimerkki tehtiinkään. Ja millä hyllyllä se maito olikaan?”
Muista olla armollinen itsellesi! Lapset kasvavat, tämäkin tuska helpottaa.
Myös leikillisyys on avuksi. Ehkä lelua jännittää? Silloin lapsi voi ”auttaa” lempilelua ehtimään bussiin ja kertoa sille, miten siellä käyttäydytään.
Tilannetta tietysti hankaloittaa se, ettei ihan samoja keinoja voi käyttää näin eri-ikäisiin lapsiin. Yksivuotiaallekin voi kuitenkin jutella myötätuntoisesti samalla kun vetää haalaria niskaan. Kaikkein isoin myötätunnon kimpale kannattaa kuitenkin säästää itselleen. Näissä eteiskamppailuissa katkeaa usein hyvänkin vanhemman pinna. Muista olla armollinen itsellesi! Lapset kasvavat, tämäkin tuska helpottaa.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
