Omasta mielestään Jussi, Mirjam ja Laura ovat aika tavallinen suomalainen perhe. Muut eivät aina ole samaa mieltä.

Kun nelosluokkalainen Laura ei ole koulussa, hän tekee mieluiten limaa: etsii kännykällä YouTubesta limavideoita ja testailee erilaisia koostumuksia.

Joskus hän kiertää isänsä kanssa rauta- ja askartelukauppoja löytääkseen juuri oikeanlaista liimaa.

– Kerran jouduimme kiertelemään monta kauppaa läpi löytääksemme tiettyä liimaa limaa varten. Se oli yllättäen loppu joka paikasta, Lauran isä Jussi sanoo ja nauraa.

Täällä espoolaisessa pienkerrostalossa asuu perhe, joka on omasta mielestään aika tavallinen suomalainen perhe. He lomailevat mielellään kylpylässä, innostuvat penkkiurheilusta ja syövät jouluna lanttulaatikkoa.

– Muille olemme kuitenkin aina ensisijaisesti romaneja, Jussi sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

KAUPPAREISSUILLA vartija tai myyjä lähtee usein seuraamaan perheen äitiä, Mirjamia.

Silloin Jussi lähtee Lauran kanssa toiselle puolelle kauppaa. Hän ei halua, että tytär joutuu seuratuksi eikä myöskään tee asiasta numeroa Lauran nähden.

Sen sijaan kotiin päästyään Jussi kirjoittaa kauppiaalle palautetta.

– He ehkä luulevat, että hameen alla on koukkuja, joihin tavaroita saa piilotettua. Jos yksi romani varastaa jossain päin Suomea, me kaikki kärsimme siitä. Kannamme koko yhteisön taakkaa, Jussi sanoo.

– Jos lapsesta asti joutuu elämään epäilyksen alaisena, ajautuu pikkuhiljaa yhteiskunnan ulkopuolelle, Mirjam sanoo.

Hän tuntee eläneensä koko elämänsä juuri niin, epäilyksen alaisena – paitsi lähikaupassa ja muissa tutuissa paikoissa, joissa hänet jo tunnetaan ja luottamus on syntynyt.

– Tunnetta on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole koskaan joutunut sitä kokemaan. Siihen ei vain totu. Lapsen mielestä se voi olla tosi ahdistavaa.

Vanhemmat toivovat, että heidän tyttärensä – kuopus Laura ja parikymppinen esikoinen Carmen – saisivat elää tasavertaisina kansalaisina valtaväestön kanssa. Että lapsilla olisi paremmat mahdollisuudet opiskeluun ja työllistymiseen kuin heillä aikoinaan.

”Aloin itsekin uskoa, että ehkei pääni vain riitä asioiden oppimiseen.”

SEISKALUOKKALAISENA Mirjam tunsi itsensä ulkopuoliseksi koulussa ja oli paljon poissa vanhempiensa tietämättä. Opettajista kukaan ei puuttunut asiaan tai ilmoittanut poissaoloista kotiin. Mirjam alkoi vähitellen tipahtaa kyydistä, eikä kouluun tehnyt mieli mennä enää ollenkaan. Peruskoulu jäi kesken.

– Olisin tarvinnut enemmän tukea koulunkäyntiin, mutta sitä ei ollut tarjolla. Aloin itsekin uskoa, että ehkei pääni vain riitä asioiden oppimiseen.

Mirjamin lapsuudessa suku ja perhe olivat kaikki kaikessa, tärkeämpää kuin tulevaisuuden, työn ja opiskelun miettiminen.

Kun Mirjam ja Jussi saivat ensimmäisen lapsensa Carmenin alle parikymppisinä, perhe-elämä vei Mirjamin kaiken ajan.

Mirjamin uskomus huonosta lukupäästä osoittautui vääräksi vasta aikuisena, kun hän kävi peruskoulun loppuun. Nyt hän opiskelee lähihoitajaksi ja työskentelee perheneuvojana sekä perhetyöntekijänä Romano Missiossa. Järjestö tekee yhteistyötä muun muassa lastensuojelun ja koulujen kanssa.

Helsingistä kotoisin oleva Jussi puolestaan kävi aikoinaan peruskoulun loppuun, mutta pitkin hampain. Hän piti yhdeksänvuotiaasta asti huolta suvun hevosista, mikä vei paljon aikaa.

– Menin tallille ennen koulua ja heti koulun jälkeen. Sitten lähdin vielä isän yrityksen rakennuksille töihin, Jussi kertoo.

Työt veivät Jussin ja Mirjamin silloin kolmihenkisen perheen 2000-luvun alussa Ruotsiin yhdeksitoista vuodeksi. Suomeen perhe palasi neljä vuotta sitten, kun Jussin kroppa ei enää kestänyt fyysisesti raskaita tallitöitä. Jussi sai Suomesta töitä perhetyöntekijänä. Paluu ei ollut ihan helppo.

– Ruotsissa olimme ensisijaisesti suomalaisia ja Suomeen palattuamme taas romaneja, Mirjam sanoo.

”Tärkeintä on lapsen hyvinvointi”

SUOMESSA ON ASUNUT romaneja 1500-luvulta lähtien. Nyt heitä on arviolta 10 000–12 000.

Jussin ja Mirjamin kokemuksen mukaan romaneista elää kaikenlaisia vanhoja uskomuksia, jotka eivät pidä paikkaansa. Niistä olisi heidän mielestään aika päästä jo eroon.

– Ajatellaan, että romanikulttuuriin liittyy jotain mystistä. Tarinat povaamisesta ja nuotiolla istuskelusta ovat jostain syystä jääneet elämään, Mirjam sanoo.

Entisaikojen kiertolaiselämästä on kuitenkin jäänyt kulttuuriin esimerkiksi joitain puhtauteen liittyviä arkisia tapoja. Sitä mikä on alhaalla, ei saa nostaa sinne, missä pitää olla puhdasta eli esimerkiksi pöydälle. Kauppakassien annetaan olla lattialla, eikä astiapyyhkeitä pestä muun pyykin seassa. Myös henkilökohtainen puhtaus on tärkeää: kädet pestään usein ja aina ennen aterialle menemistä.

Tapojen noudattaminen on kohteliasta myös vierailta, mutta Jussin ja Mirjamin perheessä ei ole sellaisia sääntöjä, jotka pitäisi ehdottomasti tietää ennen kyläilyä. Omat ja lasten kaverit ovat tervetulleita sellaisina kuin ovat.

Vanhempien ihmisten kunnioittaminen on romanikulttuurissa tärkeää.

Joskus vanhempia kunnioitetaan niin paljon, ettei heidän kuulleen puhuta kaikista asioista, esimerkiksi seurustelusuhteista.

Omille lapsilleen Jussi ja Mirjam ovat sanoneet, ettei ole asioita, joista vanhempien kanssa ei voisi puhua. Pääasia, että on rehellinen.

– Mutta on erilaisia perheitä. Yritämme kertoa muillekin romanivanhemmille, että tärkeintä on lapsen hyvinvointi. Silloin kulttuuri on sivuseikka, Mirjam sanoo.

Jussi olisi toivonut, ettei tytär olisi valinnut perinneasua.

EHKÄ SELVIMMIN ulospäin näkyvä romanikulttuurin erityisyys on naisten perinnepuku: pitkä samettihame, korut ja pitsipaita. Mirjam pukeutuu perinnepukuun, samoin vanhempi tytär Carmen.

Molemmat ovat itse valinneet pukeutua asuun. Toisinkin voi valita.

– Itselläni oli aikoinaan vahva tunne siitä, että haluan käyttää pukua. En osaa sanoa, mistä se tuli. Ehkä suvun muiden naisten esimerkistä, Mirjam sanoo.

Kun asun kerran pukee päälleen, siitä ei ole tapana enää luopua. Pukua aletaan käyttää yleensä alle 20-vuotiaana. Yläkouluikäisinä tytöt käyttävät usein pitkää kapeaa hametta.

Kun Mirjam näki esikoisensa ensimmäistä kertaa pitkässä samettihameessa, hänen mielestään tytär näytti kauniilta.

Jussi puolestaan olisi toivonut, ettei tytär olisi valinnut perinneasua.

– Asu on niin näkyvä, että siinä on vaikea olla kuin yksi muista.

Laura saa itse päättää pukeutumisestaan, mutta se on edessä vasta monen vuoden kuluttua. Tällä hetkellä perinneasu on tytön mielestä ruma, eikä hän todellakaan aio pukea sitä päälleen.

Myös Mirjam on sitä mieltä, ettei Lauran ole välttämätöntä pukeutua asuun. Ehkä hänen elämänsä olisi helpompaa niin.

Jääkaapin oveen on kiinnitetty koulukuvia hymyilevästä Laurasta. Hän käy kristillistä koulua, jossa uskonnolliset arvot näkyvät koulun arjessa ja juhlissa.

Uskonto on perheelle tärkeä asia. Olohuoneen pöydällä on Raamattu, ja sunnuntaisin perhe käy jumalanpalveluksessa.

– Tavallisessa koulussa ei ole enää aamunavauksia tai virsien laulamista, kuten omana kouluaikanani. Me halusimme, että Laura saa koulussakin kristillisen kasvatuksen, Mirjam sanoo.

Opettajille Jussi ja Mirjam ovat sanoneet, ettei koulun tarvitse ottaa romanikulttuuria mitenkään erityisesti huomioon. Tärkeintä on kohdata Laura yksilönä.

Luokalla on muitakin romaneja, mutta silti toiset oppilaat toisinaan ihmettelevät tytön kulttuuria. Moni kuvittelee, että Lauran perhe elää jotenkin erilaista arkea kuin muut, kun sukulaisetkin näyttävät niin erilaisilta perinneasuissaan.

Jussi ja Mirjam uskovat, että se johtuu tietämättömyydestä. Jos kotona ei tiedetä tai puhuta asiasta, ei lapsikaan voi tietää.

– Yritämme opettaa lapsillemme, että asioista selviää aina puhumalla. Jos ihmiset vain kohtaisivat toisiaan enemmän, he eivät olisi niin ennakkoluuloisia.

Jussi ja Mirjam ovat huomanneet myös omassa arjessaan, että kyräily häviää, kun ihmisiin tutustuu paremmin.

Ruotsissa perhe tottui tervehtimään kaikkia naapureita ja ihmetteli aluksi, kun Suomessa ei tervehdittykään takaisin. Pian Jussista kuitenkin tuli nykyisen taloyhtiön kiinteistövastaava.

Lauran he toivovat oppivan, että maailmaa rakennetaan positiivisuudella ja empatialla. Jos esimerkiksi joku koulussa käyttäytyy huonosti toisia kohtaan, hänellä on siihen ehkä jokin syy, kuten vaikeuksia kotona tai tietämättömyyttä jostain asiasta.

”Olen vakavasti miettinyt nimen vaihtamista ihan lastenkin takia.”

LAURA HAAVEILEE eläinlääkärin ammatista. Toisinaan hän käy isänsä kanssa tutulla tallilla hoitamassa hevosia ja kyselee, eikö voisi saada omaa.

Lauran isosisko Carmen kävi lukion Ruotsissa ja tähtää sosionomiksi. Jussi ja Mirjam toivovat kovasti, että lasten opiskeluun ja työelämään liittyvät haaveet toteutuvat.

Vaikka romanilapset osallistuvat nykyään hyvin esi- ja peruskoulutukseen, jatko-opinnoissa tilanne on huonompi. Valtaväestöön verrattuna romaninuoret hakeutuvat lukioon erittäin harvoin.

– Ehkä se johtuu osin siitä, että moni romani tuntee olonsa koulussa ulkopuoliseksi. Silloin koulusta tulee paikka, jossa ei halua olla, Jussi sanoo.

VIELÄ OPISKELUN SUJUMISTA suurempi huoli on mahdollisten työnantajien suhtautuminen. Vanhemmat toivovat, että työnantajat antaisivat persoonan ja työn puhua, näkisivät ihmisen hänen edustamansa kulttuurin takana.

– Itsekin olen vakavasti miettinyt nimen vaihtamista ihan lastenkin takia, etteivät he joutuisi samaan mankeliin kuin on itse joutunut. Suomessa romaninimeen yhdistetään ikäviä asioita samoin kuin Ruotsissa suomalaisnimeen yhdistettiin viina ja perheväkivalta, Jussi sanoo.

Miten Mirjam ja Jussi ovat kuitenkin onnistuneet työllistymään ja saamaan elämänsä tasapainoon?

– Olemme sitkeitä ja sosiaalisia. Moni antaa periksi, jos joutuu tarpeeksi monta kertaa ulkopuoliseksi tai saa jatkuvasti negatiivista huomiota. Kaikilla ei myöskään ole tukiverkostoa, Mirjam sanoo.

Kaikkein eniten hän toivoo tulevaisuudelta, että Laura saisi arvostusta yksilönä, joka hän on.

– Ettei olisi niin paljon ennakkoluuloja ja alaspäin katsomista kuin omassa elämässäni on ollut. Toivon, että tytär saa olla maailmassa ja Suomessa ensisijaisesti Laurana eikä romaninaisena.

Lähteenä myös: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos: Kieli- ja kulttuurivähemmistöt Suomessa.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Teksti
Kuvat
Juha Salminen