Puoliso Henri kannusti Saanaa ja lapsia lähtemään, vaikka jäi itse Suomeen. Lämmössä alakulokin helpottaa, mietti Saana pakatessaan seitsemän kuukauden unelmamatkaa varten.

 

Sadekuuro alkoi ripotella pisaroita kasvoille heti, kun perhe pääsi perille leikkipuistoon.

Loppukesän päivä oli ollut sa­teinen aamusta saakka. Saana, 30, oli viettänyt päivän sisällä lastensa Rosan ja Romeon kanssa. Parivuotiaalla Rosalla oli riittänyt harmin aiheita, ja muutaman kuukauden ikäistä Romeotakin oli kiukuttanut. Illansuussa Saana tunsi, kuinka tamperelaisen kerrostalokodin seinät alkoivat kaatua niskaan.

Kun perheen isä Henri, 28, palasi töistä, Saana ehdotti reissua puistoon kodin lähelle. Aurinko pilkisti, kun he astuivat ovesta ulos, mutta perillä alkoi taas sataa. Saanaa harmitti niin, että itketti. Olo oli ollut alakuloinen jo pidemmän aikaa, ja puistossa synkät ajatukset valtasivat jälleen mielen.

Mitä katuisin eniten, jos nyt kuolisin, Saana mietti ääneen.

– Olimme tavanneet Henkan kanssa Australiassa, jonne olin jo pitkään halunnut palata.

Koin, että katuisin eniten sitä, jos en koskaan palaisi Australiaan. Miksi et lähtisi nyt, perhevapaalla sinulla on aikaa, Henri heitti.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Parin päivän kuluttua suunnitelma oli syntynyt: seuraavat seitsemän kuukautta Saana viettäisi lasten kanssa helppoa elämää Australian auringossa.

– Lähdin hakemaan reissulta piristystä. Ajattelin, että muualla olisi kivempaa ja mielialani paranisi heti, Saana muistelee nyt.

Tärkeää oli myös päästä aidosti irrottautumaan töistä. Odotuksen loppumetreillä Saana oli kyllä jäänyt tavalliseen tapaan äitiyslomalle, mutta hänen työpaikkansa on perheyritys, jossa paitsi Henri, myös omia siskoja on mukana. Työasioista tihkui tietoa myös vauva-arjen keskelle, joten kunnon tauko tekisi hyvää, Saana päätteli.

”Ajattelin, että muualla olisi kivempaa ja mielialani paranisi heti.”

Ainoastaan yksi asia mietitytti: reissun aikana Henri ei pääsisi seuraamaan vierestä lasten kehitystä. Matkalla vauvan ensimmäisiä hampaita ja ensiaskelia saisi todistaa vain äiti. Henri jäisi Suomeen ja paiskisi töitä yrityksessä. Kerrankin saisi myös käydä kuntosalilla niin usein kuin mieli teki, Henri suunnitteli. Häntä asia ei huolettanut.

– Näin reissussa enemmän hyötyjä kuin haittoja. Saanan haave oli palata Australiaan, ja nyt oli mahdollisuus lähteä matkaan. En surrut sitä, etten tapaisi lapsia. Tiesin, että näemme toisemme videopuheluissa joka päivä.

Kahden viikon kuluttua leikkipuistossa käydyn keskustelun jälkeen laukut oli pakattu ja koti pantu vuokralle. Perhe odotti lentokentällä, että Saana ja lapset pääsisivät nousemaan koneeseen. Se veisi heidät trooppisten kesien ja lauhkeiden talvien kaupunkiin Brisbaneen, Australian koillisrannikolle.

Harjakattoisen omakotitalon yläkerrassa asui keski-ikäinen australialainen pariskunta, jolle talo kuului. Alakerrassa oli vessa, kylpyhuone, keittiö ja viisi makuuhuonetta vaihtuville vuokralaisille. Yhteen huoneeseen asettuivat Saana ja lapset.

Heti ensimmäisenä päivänä lasten oli vaikea pysyä hereillä, sillä sisäinen kello kävi Suomen-aikaa jo yössä. Heidät oli vain yritettävä pitää hereillä.

– Aikaisin aamuyöllä lapset puolestaan pomppasivat meluisasti pystyyn. Siitä tuli paineita, sillä tajusin, etteivät talon äänieristeet ole kovin hyvät. Minua ei haitannut valvoa, mutta oli kamalaa stressata muiden puolesta, Saana sanoo.

Ensimmäiset päivät osoittivat, että arki on arkea missä päin maailmaa tahansa.

Tehtävälistalla oli reissuauton ostamista, pankkitilin avaamista ja medicare-korttien hankkimista. Paikallisilla Kela-kortin tapaisilla sai matkan ajaksi perusterveydenhuollon palvelut.

– Näissä hommissa meni jo pari viikkoa. Elämä on hidasta, kun on yksin kahden pienen kanssa.

Seuraavaksi hän alkoi selvitellä, mistä lähiseuduilla löytyisi seuraa ja tekemistä. Monenlaista oli tarjolla, ja joka päivälle oli helppo keksiä tekemistä. Esimerkiksi parinkymmenen kilometrin päässä kotitalolta kokoontui kahden viikon välein paikallisten suomalaisten äitien kerho. Aamupäivän ajan vanhemmat joivat kahvia ja juttelivat, lapset leikkivät, ihan kuin kotipuolessakin. Saana ja lapset solahtivat joukkoon mukaan.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta.

Reissua oli takana pari kuukautta, kun Rosa alkoi saada öisin kauhukohtauksia. Iltayöstä, syvän unen vaiheessa, lapsi nousi sängyssä unissaan istumaan ja kirkui täyttä kurkkua minuutin tai pari.

Sen jälkeen hän vaipui takaisin rauhalliseen uneen eikä aamulla muistanut itse asiaa ollenkaan. Kohtauksen päätyttyä Saanan oli kuitenkin vaikea saada uudelleen unen päästä kiinni. Hän valvoi murehtimassa, olivatko talon muut asukkaat havahtuneet huutoon.

– Oli vaihe, jolloin kohtauksia tuli melkein joka yö. Samaan aikaan pikku-ukkeli teki hampaita. Lapset herättivät vuorotellen. Illalla, kun sain heidät nukkumaan, valmistelin usein keittiössä vielä seuraavan päivän aamupalaa. Ennen kuin pääsin itse nukkumaan, jompikumpi yleensä jo havahtui itkemään.

”Soitin heti Henkalle ja sanoin, että olen ihan loppu.”

Kaukana kotoa turvaverkot olivat olemattomat. Lapsia ei voinut jättää kokonaan vahtimatta vieraassa talossa, joten Saana otti heidät mukaansa suihkuunkin. Katkonaisia öitäkään ei voinut jakaa, vaan hyssyttelemään oli noustava itse.

Kaikki valvomaan joutuneet tietävät, että muutamat yön huonot unet vielä menettelevät, mutta kun unettomuutta alkaa kertyä, voimat loppuvat nopeasti kuin seinään.

Eräänä päivänä Saana ajeli lapset takapenkillä punaisella Ford Falconillaan paikalliselle uimahallille. Kunpa saisin voimia kääntää rattia ja ajaa rekan alle, päässä äkkiä välähti. Se oli vain ajatus, mutta Saana säikähti perin pohjin.

– Soitin heti Henkalle ja sanoin, että olen ihan loppu. Sillä hetkellä kaduin sekä toivettani lasten saamisesta että reissuun lähtöä.

On vaikea kuvailla, kuinka mustaksi mieli voi unenpuutteen vuoksi mennä, Saana sanoo.

– Nukkuminen on jaksamisessa niin isossa roolissa.

Mielessä kävi ajatus matkan keskeyttämisestä ja aikaistetusta kotiinpaluusta. Lentojen hankkiminen ja käytännön järjestelyt olisivat toisaalta kysyneet voimia, joita hänellä ei ollut muutenkaan.

– Siihen mennessä olin ymmärtänyt, että minulla oli väsymyksen lisäksi kipakka babyblues, oli ilmeisesti ollut jo Suomessa. Vasta unieni häiriinnyttyä tajusin, kuinka syvissä vesissä olen jaksamisen kanssa.

Saana tiesi, että suurin ongelma oli unenpuute.

Päässä vain surisi, jos joskus sai istua hetken hiljaa paikoillaan.

Väsymyksen osuutta hän myös painotti puhelimessa Henrille, joka oli tilanteesta huolissaan.

– Tiesin suurin piirtein, missä mennään, sillä puhuin Saanan kanssa puhelimessa kahdesti päivässä. Myös Saanan siskot tiesivät, ja pyrimme auttamaan häntä kaikin keinoin täältä käsin, Henri sanoo.

Ensimmäiseksi aamuisin Saana pani puhelimen hands freen kuulokkeet korviinsa ja soitti Suomeen.

– Puhelimen päässä Henkka tsemppasi minua suurin piirtein, että nyt otat toisen lapsen ja asetat hänet istumaan auton turvaistuimeen. Sitten toisen, ja sama juttu.

Kun lapset oli saatu kyytiin, Saana lähti ajamaan kohti paikallista kuntokeskusta, jonka nettisivuilla oli kerrottu lapsiparkkimahdollisuudesta. Perillä hän jätti Rosan ja Romeon lastenhoitajan hoiviin, suuntasi pukuhuoneeseen, vaihtoi uimapuvun ja kauhoi altaassa puoliväkisin parisenkymmentä minuuttia.

– Sen jälkeen istuin pukuhuoneen penkillä hoomoilasena, kunnes lähdin hakemaan lapsia.

”Vasta unieni häiriinnyttyä tajusin, kuinka syvissä vesissä olen jaksamisen kanssa.”

Pian Saana kuitenkin huomasi, kuinka hyvää liikkuminen ja lyhyet hetket omaa aikaa tekivät. Samoihin aikoihin reissukotiin muutti australialainen nuori nainen, Lulu. Hän hoiti lapsia iltapäivisin, jotta Saana sai nukkua.

– Unen ansiosta päivät eivät olleet enää pelkkää selviämistä, ja arjesta tuli kevyempää ja iloisempaa. Olin taas oma itseni.

Saana sanoo, ettei kadu lähtöään Australiaan. Väsymys olisi epäilemättä iskenyt Suomessakin. Nyt se vain peittyi ensin reissuinnon alle ja ehti päästä liian pitkälle, ennen kuin Saana ymmärsi pyytää apua.

Nelivuotias Rosa tietää varmaksi, mistä tykkäsi reissussa eniten.

– Kivointa oli nähdä koalababy, pupuja ja lizzard, Rosa kertoo.

Ennen matkalle lähtöä Rosa oli ollut vuoden päivät hoidossa englanninkielisessä päiväkodissa. Englanti sujui hyvin jo valmiiksi, ja reissussa kieli vahvistui entisestään. Suomeen palaamisen jälkeen myös Romeo aloitti englanninkielisessä hoidossa.

– Lasten vahva englanti on mieletön rikkaus. Kummallekaan meistä vanhemmista sujuva kielitaito ei ole ollut itsestäänselvyys, Saana sanoo.

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2009, hän lähti ensimmäisen kerran Australiaan.

– En silloin osannut puhua englantia kauhean hyvin. Päätin, että minun täytyy oppia se, ja lähdin Australiaan töihin.

Sydneyssä viettämänsä vuoden aikana hän ehti työskennellä niin lastenhoitajana kuin kahvilassakin. Eräänä päivänä paikallinen suomalainen kaveri soitti kysyäkseen, voisiko Saana esitellä kaupunkia kahdelle Suomesta juuri saapuneelle matkailijalle.

Kaksikko odotti Saanaa Sydneyn kuuluisan oopperatalon nurkalla. Toinen heistä oli Henri.

– Jotenkin meillä natsasi heti

”Eniten kaipasin matkalla paitsi Henkkaa, myös siskojani ja työkavereitani.”

Pian kolmikko lähti yhdessä roadtripille Sydneystä kohti Brisbanea. Kävi kuten reissuilla monesti käy: matkaan tuli pari muuttujaa, kun auto hajosi keskellä ei-mitään. Henrin kaveri ilmoitti ottavansa bussin takaisin pääkaupunkiin. Saana ja Henri ryhtyivät selvittämään, olisiko lähiseuduilta ylipäänsä mahdollista tavoittaa korjaustaitoista mekaanikkoa.

– Siitä kaikesta syntyi luja luottamus. Ajattelin, että Henkan olisi kannattanut vain jatkaa matkaa kaverinsa kanssa. Hän kuitenkin päätti jäädä eikä jättänyt minua yksin pulaan. Meistä tuli läheiset ystävät.

Kun korjattu auto saatiin myöhemmin myytyä voitolla eteenpäin, syntyi ajatus.

– Rupesimme puhumaan, että perustamme vielä jokin päivä yhteisen yrityksen.

Pikakelauksella asiat ovat tähän päivään mennessä edenneet seuraavasti: Saana ja Henri rakastuivat, perustivat firman ja saivat kaksi lasta. Alkusyksystä 2017 Saana lähti lasten kanssa Australiaan. Vuoden 2019 alussa perheen pyörittämä siivousalan yritys Koti Puhtaaksi valittiin Suomen parhaaksi työpaikaksi pienten organisaatioiden sarjassa Great Place to Work -tutkimuksessa. Euroopan parhaiden alle 50 hengen organisaatioiden listalla yritys ylsi sijalle yhdeksän.

Maksetaanko teidän firmassanne palkat ajallaan? Tähän kysymykseen yrittäjäpariskunta saa säännöllisesti vastata työhaastatteluissa, kun on palkkaamassa uusia siistijöitä. Saanasta se on viesti siitä, että alalla riittää vielä epäkohtia korjattavaksi.

– Me haluamme olla monia parempi työpaikka ja esikuva muille.

Myös Saanan ja Henrin omassa kodissa käy siistijä.

– Tykkään itse kauheasti siivoamisesta, mutta teemme viikolla töissä niin pitkää päivää, että viikonloput tahdomme pyhittää perheelle, ystäville ja yhdessäololle, Saana sanoo.

Niiden kolmen merkityksen paljasti väsyminen reissulla. Irtioton myötä parisuhdekin lujittui. Etukäteen moni tuttu maalaili piruja seinille ja ennusti, että matkalle lähtöä seuraa varmuudella ero. Toisin kävi.

– Erossa olo teki suhteellemme todella hyvää. Eniten kaipasin matkalla paitsi Henkkaa, myös siskojani ja työkavereitani.

Saanalla on 14 sisarusta, ja lähimpänä asuvia hän tapaa monesti viikossa. Sisarukset myös antavat toisilleen apua lastenhoidossa. Jos perheen ovikello soi joskus yllättäen, ovella odottaa varmuudella joku sisaruksista.

Australian-matkan jälkeen Saana on entistä varmempi siitä, että tärkeintä arjessa ovat läheiset.

– Reissu opetti oman rajallisuuteni. En ole yksin mikään superihminen.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Teksti
Kuvat
Pia Inberg