Rita Kostama pakeni 15-vuotiaana Ruandan kansanmurhaa. Omien lastensa murheet hän haluaa pitää mahdollisimman pieninä mahdollisimman pitkään.
Koululuokka on täynnä uteliaasti tuijottavia lapsia.
– Mitä ottaisitte mukaan, jos olisitte lähdössä matkalle? Rita Kostama, 40, kysyy lapsilta.
Tällä lauseella hän usein aloittaa kouluvierailut.
Lapset viittaavat ja vastaavat vuorotellen Ritan kysymykseen. Ottaisin mukaan rakkaimman leluni, sukkia, lämpimän takin, housut, kirjoja, kännykän, hammasharjan, matkaliput, passin!
– Me emme voineet ottaa mukaamme mitään, Rita sanoo vakavana ja osoittaa valkokankaalle heijastettua valokuvaa. Se on ilmakuva hänen kotikylästään Kivu-järven rannalta.
– Kun sota syttyi, lähdin veljeni ja veljen perheen kanssa ajamaan tätä pöllyävää hiekkatietä kohti tuntematonta. Äiti ja isä eivät voineet lähteä mukaan. Olin 15-vuotias.
Omille lapsilleen hän ei ollut kertonut läheskään kaikkea.
Rita valittiin Vuoden pakolaisnaiseksi kolme vuotta sitten, ja siitä saakka hän on kiertänyt kouluissa kertomassa, kuinka pakeni Ruandan sisällissotaa pakolaisleirille ja miten päätyi lopulta Suomeen.
Lapset kuuntelevat hiljaa, kun Rita kertoo, miltä tuntui tulla kylmään ja pimeään Suomeen ja kokea talvi ensimmäistä kertaa. Miten hän luuli helmikuussa, että kesä tuli, kun aurinko alkoi lämmittää asuntoa, mutta ulkona olikin kova pakkanen.
Mutta omille lapsilleen Jutalle, 12 ja Janitalle, 11, hän ei ollut kertonut läheskään kaikkea tätä.
– Elin itse onnellisen, turvallisen lapsuuden, ja halusin, että lapseni saisivat kokea saman. En halunnut, että he tulisivat vihaisiksi puolestani tai menettäisivät uskoaan ihmisen hyvyyteen.
Rita halusi, että tyttöjen suurimmat huolet olisivat menestys taitoluistelukilpailuissa tai siinä, mitä laittaa kaverisynttäreille päälle.
Tytöt kuulivat yksityiskohtia äitinsä kokemuksista pakolaisena vasta viime keväänä, kun hänet pyydettiin kertomaan tarinaansa lasten koululle.
Rita ajatteli opiskelevansa pitkälle, ehkä juristiksi.
RITA SYNTYI Ruandassa, joka on vuoristoinen 12 miljoonan asukkaan valtio keskellä Afrikkaa. Ruanda on kuuluisa muun muassa uhanalaisista vuorigorilloistaan ja noin 800 000 kuolonuhria vaatineesta kansanmurhasta 1990-luvun alussa.
Ritan isällä oli kuljetusliike ja kauppa, jossa äiti oli töissä myyjänä. Perhe oli keskimäärästä varakkaampi, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että kaikki kymmenen lasta pääsivät kouluun. Rita oli luokkansa parhaita ja ajatteli opiskelevansa pitkälle, ehkä juristiksi.
Kun sota alkoi, Rita pakeni veljen perheen kanssa ensin Kongoon, silloiseen Zaireen, pakolaisleirille. Siellä Rita jonotti ruokaa joskus kokonaisen päivän. Myös ihan pienet lapset jonottivat, sillä jokaisen oli haettava annos henkilökohtaisesti.
Kun vihollisuudet alkoivat toistua myös pakolaisleirillä, sisarukset jatkoivat pakomatkaa Keniaan. Siellä Rita pääsi aloittamaan lukio-opinnot. Mutta parin vuoden jälkeen pakolaisia alettiin palauttaa takaisin epävakaaseen Ruandaan. Ritan isoveli päätti pelastaa kaksi pikkusiskoaan ja onnistui saamaan siskot ilman virallisia matkustusasiakirjoja lentokoneeseen, joka vei heidät Senegaliin. Siellä he anoivat turvapaikkaa.
Senegalissa Rita ei päässyt enää kouluun. Puolitoista vuotta hän katseli kateellisena ikäisiään, jotka kiirehtivät tunneille. Viimein YK:n pakolaisjärjestö UNHCR myönsi Ritalle ja hänen siskoilleen pakolaisstatuksen, ja heidän uudeksi kotimaakseen määrättiin Suomi. Ritasta tuli niin sanottu kiintiöpakolainen, eli hän saapui osana sitä kiintiötä, jonka Suomi on sitoutunut vastaanottamaan vuosittain.
Heille annettiin vajaa viikko aikaa pakata.
Rita hämmästyi, kun kuuli, että jotkut suomalaiset eivät halua lapsia ollenkaan.
UUDESSA KOTIMAASSA moni asia ihmetytti – pimeyden ja kylmyyden lisäksi varsinkin se, miten vähän lapsia suomalaisissa perheissä oli.
Se oli Ritasta outoa. Suomessa oli kaikkea yllin kyllin ja kaikilla lapsilla on mahdollisuus opiskeluun. Miksi vanhemmat eivät halunneet antaa tätä mahdollisuutta mahdollisimman monelle?
Vielä enemmän Rita hämmästyi, kun kuuli, että jotkut eivät halua lapsia ollenkaan.
– Olin tottunut suuriin perheisiin.
20-vuotias Rita kävi suomen kielen kursseilla, haki töitä ja suunnitteli lukio-opintojen jatkamista.
Sitten hän tutustui ystävien kautta erääseen mukavaan diplomi-insinööriin.
– Jari oli vähän ujo ja hyvin kohtelias. Asuin silloin Turussa, mutta Jari jaksoi ajaa luokseni Espoosta monta kertaa, vaikka hän ei pitänyt pimeällä ajamisesta. Siitä tiesin, että hän on tosissaan.
”Moni muu olisi katkeroitunut vastaavassa tilanteessa.”
Jari ihastui Ritan positiiviseen elämänasenteeseen ja iloisuuteen, joista ei voinut arvata, mitä kaikkea hän oli elämässään kokenut.
– Veikkaan, että moni muu olisi katkeroitunut vastaavassa tilanteessa, Jari sanoo.
Kun pari muutti yhteen Espooseen, Rita huomasi suomalaistuneensa täysin yhdessä asiassa. Enää ajatus isosta lapsilaumasta ei tuntunutkaan hyvältä idealta. Jos hän halusi luoda uraa uudessa kotimaassaan, oli keskityttävä ensin kotoutumiseen ja opiskeluun.
Jari työskenteli johtotehtävissä ja matkusti työssään paljon. Myös Rita teki pitkää päivää: aamulla varhain hän lähti siivoamaan päiväkotia, ja illat hän tankkasi iltalukiossa suomea ja matemaattisia yhtälöitä.
”Afrikkalaisittain olin jo aika vanha, melkein 30.”
Neljän vuoden seurustelun jälkeen pari meni naimisiin. Jutta syntyi parahiksi juuri, kun Rita valmistui yo-merkonomiksi, ja Janita vuotta myöhemmin.
– Enempää en halunnut. Kaksi tuntui sopivalta määrältä ja afrikkalaisittain olin jo aika vanha, melkein 30.
Äitiyslomalla Rita kärräsi tyttöjä muskariin ja hiekkalaatikolle ja sai itsekin uusia ystäviä. Mutta pian Rita törmäsi toiseen suureen eroon ruandalaisen ja suomalaisen vanhemmuuden välillä.
Täällä lapset piti hoitaa yksin.
– Jos nainen halusi Ruandassa opiskella, lapsista huolehti joku muu: lastenhoitaja, isovanhemmat tai naapurit, hän kertoo.
Rita oli päättänyt lukea itsensä kirjanpitäjäksi. Hän oli aina ollut hyvä matematiikassa ja näin hän voisi hyödyntää siihenastisia opintojaan. Mutta kuinka hän pystyisi lukemaan pääsykokeisiin pienten lasten kanssa, kun mies oli jatkuvasti matkoilla?
Rita koetti herätä aamulla aikaisemmin, jotta olisi ehtinyt lukea ennen kuin lapset heräävät, mutta lapset valvottivat ja Rita oli aamulla aivan puhki.
– Iloitsin lapsista, mutta jos minun olisi pitänyt mennä johonkin ilman heitä, minulla ei ollut ketään, jolta pyytää apua lastenhoitoon.
Jarin vanhemmat olivat jo iäkkäitä, läheisimmät ystävät ja siskot asuivat kaukana ja naapureilla oli omat huolensa.
Neuvolan kehotuksesta Rita yritti saada avukseen kaupungin lastenhoitajan. Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Ritalle kerrottiin, että hänen olisi pitänyt olla sairas, vaikkapa masentunut, jotta olisi ollut oikeutettu apuun.
– Minusta se kuulosti vähän hölmöltä. Eikö ihmistä kannattaisi auttaa myös silloin, kun hän voi hyvin ja on motivoitunut pyrkimään eteenpäin?
Lopulta kaupungin virkailijat taipuivat Ritan sitkeisiin pyyntöihin, ja lastenhoitoapua järjestyi muutamaksi tunniksi kerrallaan kerran viikossa.
– Se mahdollisti pääsyni ammattikorkeakouluun opiskelemaan liiketaloutta.
Tytöt huomasivat, miten iloinen ja itsevarma äiti muuttui huolestuneeksi ja surulliseksi.
YHTENÄ PÄIVÄNÄ viime keväänä Jutta tuli kotiin ja kertoi, että Janitaa oli haukuttu koulun pihalla rasistisilla nimityksillä. Kävi ilmi, että huutelu oli tapahtunut jo helmikuussa, mutta tytöt eivät olleet halunneet huolestuttaa äitiä.
– Tulin hyvin surulliseksi siitä, että lapseni joutuivat kokemaan jotain tällaista.
Rita muistaa sanoa monessa käänteessä, kuinka onnellinen ja kiitollinen hän on kaikesta, mitä Suomi on hänelle antanut. Mutta siitä hän on surullinen, että asenteet ovat hänen täällä asuessaan muuttuneet syrjivimmiksi.
Hänellä on siitä omaakin kokemusta. Entisellä työpaikallaan tavaratalon kassalla Rita sai seurata vierestä, miten pelkän lukion suorittaneet syntyperäiset suomalaiset nuoret etenivät kassalta vaativampiin tehtäviin, mutta ammattikorkeakoulusta valmistunut Rita ei saanut siirtoa, vaikka hän pyysi toistuvasti lisää haasteita ja oli ollut talossa yli 10 vuotta töissä.
– Kun tiedustelin esimieheltäni syytä, hän antoi selitykseksi, ettei minulla ollut paineensietokykyä.
Sotaa paenneesta, neljä vuotta paperittomana Afrikassa eläneestä Ritasta perustelu oli ontuva. Jotkut työpaikalla lakkasivat tervehtimästä Ritaa, välttelivät katsekontaktia tai sulkivat sosiaalisissa tilanteissa ulkopuolelle.
Kotona tytöt huomasivat, miten aina iloinen ja itsevarma äiti muuttui huolestuneeksi ja surulliseksi.
– Tytöt kyselivät Jarilta, miksi äiti ei saa sitä työtä minkä hän haluaisi, Rita muistelee.
Rita ei olisi mistään hinnasta halunnut, että lapset joutuvat pohtimaan oman äidin syrjintää. Niinpä hän irtisanoutui ja perusti oman yrityksen. Hän pääsi myös heti toiseen kauppaketjuun töihin, mikä helpotti toimeentuloa yrityksen alkuvaiheessa.
IRONISTA KYLLÄ syrjintäkokemus johti Ritan elämässä myös hyvään. Nyt hänellä on kirjanpitoalan yritys ja yrittäjän joustavat aikataulut, joiden ansioista hän voi tukea täysillä lastensa muodostelmaluisteluharrastusta. Janitalla on neljät harjoitukset viikossa, ja Jutalla viidet. Rita luistelee myös itse.
– Parhaimmillaan tai pahimmillaan ajan jäähallin ja kodin väliä kahdeksan kertaa päivässä. Joskus läppäri kulkee mukana ja teen kuskausten välissä töitä, Rita kertoo.
Kirjanpitotöiden lisäksi Rita istuu Järvenpään kaupunginvaltuustossa ja kirkkovaltuustossa, toimii tulkkina ja ehtii vielä joskus tekemään mallin töitäkin.
– En voi ymmärtää kohtaamaani syrjintää, mutta olen onnellinen elämästäni yrittäjänä, koska saan olla enemmän mukana lasteni arjessa.
Ritan mielestä erityisen hyvää suomalaisessa vanhemmuudessa on vanhempien ja lasten luottamukselliset välit.
– Täällä vanhemmat kasvattavat lapsiaan, mutta ovat myös hyvin läheisiä lastensa kanssa – kuin ystäviä.
”Mieluiten olisin aina siellä missä tytötkin.”
Se on Ritasta mukavaa. Läheinen vanhemmuus ja toisaalta pakolaistausta ovat tehneet hänestä taipuvaisen vähän ylisuojelemaan lapsiaan.
– Mieluiten olisin aina siellä missä tytötkin. Vähintäänkin haluan aina tietää tarkkaan, missä he ovat ja ovatko he tutussa ja turvallisessa seurassa, Rita nauraa.
Kouluvierailunsa jälkeen Rita kysyi tytöiltä, mitä he ajattelivat siitä, että äiti oli kerran pakolainen.
– Se on menneisyyttä. Nyt olet minun äitini ja sinua kohdellaan niin kuin muitakin, Jutta vastasi.
Janita oli vakavampi.
– Tuntuu pelottavalta, että olet ollut paikoissa, joissa on paljon huonommat olosuhteet kuin täällä. Esimerkiksi se, että olet joutunut jonottamaan ruokaa.
”Loppujen lopuksi kaikki vanhemmat haluavat lapsilleen vain parasta.”
TYTTÄRENSÄ NIMITTELYSTÄ kuultuaan Rita selvitti Janitaa haukkuneen pojan nimen ja hänen vanhempiensa yhteystiedot. Hänestä oli tärkeää, että lapset kohtaavat ja että poika pyytää sanojaan anteeksi kasvokkain.
Ensin pojan vanhemmat kielsivät, että heidän lapsensa olisi syyllistynyt moiseen, mutta myöhemmin koko perhe tuli kuitenkin yhdessä pyytämään anteeksi.
– Toivon, että kaikki ymmärtäisivät, että me kaikki olemme samanlaisia riippumatta siitä, minkä värisiä me olemme tai mistä tulemme, Rita sanoo.
Vaikka suomalaisessa ja ruandalaisessa vanhemmuudessa on paljon eroja, yksi yhtäläisyys on ylitse muiden.
– Loppujen lopuksi kaikki vanhemmat haluavat lapsilleen vain parasta ja sitä, että he löytäisivät paikkansa tässä maailmassa, Rita sanoo.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
