Heidi Iivonen ei epäröinyt hetkeäkään, kun hän sai unelmiensa työpaikan vanhempainvapaalla. Monia muita sen sijaan huoletti, miten kävisi imetyksen ja miten Heidin mies pärjäisi kotona kahden vaippaikäisen kanssa.
Maito suihkuaa rinnoistani liivinsuojiin. Olen työpaikan täydessä hississä matkalla lounaalta takaisin työpisteelle, ja imetystreffeihin on vielä tunti aikaa.
On ihka ensimmäinen työpäiväni. Rintani eivät ole vielä tiedostaneet, että seitsenkuinen poikani on siirtynyt pulloruokintaan. Palaverien välissä puen takin päälleni ja säntään parkkipaikalle. Vauva on onneksi nälkäinen ja hereillä. Hän imee vuorotellen molemmista rinnoistani maitoa auton etupenkillä. Esikoinen nukkuu takanani turvaistuimessaan.
Kun poika on syönyt, toivotan miehelle tsemppiä ja lähden takaisin töihin.
En ole ollut töissä kahteen ja puoleen vuoteen. Samalla kun jätin kotiäitiyden taakseni, vaihdoin työpaikkaa. Kuopukseni oli neljä kuukautta, kun huomasin ilmoituksen unelmieni työpaikasta. Halusin hakea paikkaa, ja mies kannusti minua lähettämään hakemuksen. Hän oli valmis jäämään kotiin hoitamaan lapsia, jos minut valittaisiin.
Esikoisemme oli syntynyt kaksi ja puoli vuotta aiemmin, ja olin ollut lasten kanssa kotona siitä lähtien. Olin suunnitellut palaavani töihin heti äitiysloman päätyttyä, koska vauvavuosi oli ollut raskas ja alkuun todella yksinäinen.
Kuopukseni oli neljä kuukautta, kun huomasin ilmoituksen unelmieni työpaikasta.
Esikoisemme itki kaikki illat, ja imettäminen oli hankalaa. Tyttö oksensi lähes kaiken juomansa maidon, hänen painonsa ei noussut ja nukkuminen oli vaikeaa. Tyytyväinen hän oli ainoastaan sylissä. Kantoreppu ei kelvannut, eikä hän viihtynyt vaunuissa. Klassinen suuritarpeinen, koliikkinen, refluksiin taipuvainen tyyppi siis.
Kolmen kuukauden kohdalla googlasin ”töihin kesken äitiysloman”. Haku ei tuottanut yhtään osumaa.
Kun esikoisen vauvavuosi oli ohi, arki oli muuttunut helpommaksi, olin saanut kivoja äitikavereita ja päässyt hiukan jyvälle vanhemmuudesta. Päätin jäädä kotiin hoitovapaalle siihen saakka, kunnes tyttö täyttäisi kaksi vuotta. Hänen oli tarkoitus jäädä ainoaksi lapseksemme, ja mietin, että aika kuluu kuitenkin kuin siivillä. Ajattelin katuvani, jos menisin liian aikaisin töihin.
Seuraavaksi huomasin olevani raskaana.
Ahdistus jyräsi päälleni kuin paksu ukkospilvi. Pelkäsin, että joutuisin elämään tuskaisen vauvavuoden uudelleen. En olisi halunnut olla kotona yhtään enempää kuin kaksi vuotta, jonka olin ajatellut ehdottomaksi maksimiajaksi.
Nyt kotiäitiydelleni napsahti kuitenkin pakollinen jatkoaika. Kaipasin jo jotain omaa tekemistä ja pelkäsin ammattitaitoni puolesta. Olin väsynyt siihen, että olin jatkuvasti huolissani milloin mistäkin lapsen kehitykseen liittyvästä, vaikka tiesin stressaavani turhaan.
Kun kuopukseni syntyi, ymmärsin, että jokainen vauva on todellakin erilainen.
Pojan vauva-aika oli minulle eheyttävä kokemus. Koin valtavaa onnistumisen tunnetta siitä, että kaikki sujui loistavasti. Imetys tuntui helpolta, ja vauvan paino nousi normaalisti. Poika nukkui kuin tukki minun kainalossani.
Nautin vauva-arjesta ja ymmärsin esikoiseni olleen todella haastava tapaus verrattuna poikaani, joka köllötteli tyytyväisenä leikkimatollaan. Kotona oli ihanaa, mutta kahden vaippaikäisen kanssa elämä oli myös ajoittain raskasta.
Mielessäni kävi kysymys, tekisikö töihinpaluu minusta huonon äidin.
Esikoinen oli täyttänyt kaksi vuotta samalla viikolla kuin kuopus syntyi. Tyttö tarvitsi vielä paljon apua, mutta hänellä oli myös vahva oma tahto. Kun näin unelmieni työpaikkailmoituksen, tiesin heti, että oli paluun aika.
Eihän kukaan lähde töihin kesken äitiysloman, ellei ole pakko! Äitituttavat eivät suoraan sanoneet, että ajatus kuulosti hullulta, mutta joku tokaisi, että ei kyllä kuuna päivänä tulisi kyseeseen heidän perheessään. Mielessäni kävi kysymys, tekisikö töihinpaluu minusta huonon äidin.
Suurin käytännön huoli liittyi imetykseen. Sitä murehtivat minun lisäkseni monet muut. Äitini pohti, miten lopettaisin imettämisen, ja milloin imetyskertoja kannattaisi alkaa vähentää. Yksi tuttu ehdotti, että pumppaisin vauvalle maitoa ja säilöisin sen työpaikan jääkaappiin. Jos kuskaisin päivän saaliin aina iltapäivisin kotiin, vauvan ei tarvitsisi juoda korviketta. Suljin korvani muiden ajatuksilta.
Kun tulin valituksi tehtävään, päätin heti, etten ota stressiä imetyksestä. Enkä siitä, mitä muut töihin paluustani ajattelisivat. Toistelin mielessäni, että tämä on paras ratkaisu meidän perheellemme.
Olen kiitollinen siitä, että neuvolan terveydenhoitajamme suhtautui asiaan hienosti ja vakuutteli, että kaikki sujuisi varmasti hyvin. Hän oli oikeassa.
Meille muodostui heti toimiva ruokailurutiini.
Imetin aamulla ennen kuin lähdin töihin. Päivällä poika söi pullosta, ja minä pumppasin rintoja tyhjemmiksi työpaikan vessassa. Kun tulin töistä, imetin normaalisti seuraavaan aamuun asti. Lopulta kävin vain ensimmäisenä päivänä parkkipaikalla imettämässä. Sen jälkeen maidon määrä tasaantui.
Toistelin mielessäni, että tämä on paras ratkaisu meidän perheellemme.
Pohdin toki myös sitä, miten pärjäisin töissä. Olisiko järjenjuoksuni hidastunut kotivuosien aikana?
Huoleni osoittautui turhaksi. Kaikki sujui loistavasti, ja sain nopeasti myös vastuullisempia tehtäviä hoidettavakseni. Itse asiassa organisointikykyni oli mielestäni jopa parantunut entisestään. Aikaisemmin olisin kauhistunut useammasta yhtäaikaisesta työprojektista, mutta nyt huomasinkin, että pystyn pitämään monen eri kokonaisuuden langat käsissäni.
Vuorokaudessa oli edelleen sama määrä tunteja, mutta nyt tein työt, huolehdin, että lapsilla oli kaapeissaan oikeankokoiset säänmukaiset varusteet, suunnittelin kodin ruokalistat ja hoidin kauppareissut sekä vietin kaiken töiden ulkopuolisen ajan lapsia hoitaen.
Töissä kollegat ja pomo arvostivat tekemääni ratkaisua. Olin helpottunut, koska en tuntenut minkäänlaista syyllistämistä lähipiirissäni.
Jotkut tuttavat kysyivät, miten mieheni mahtaa selviytyä kahden vaippaikäisen kanssa kotona. Itse en miettinyt hetkeäkään, pärjäisikö hän. Olin varma, että mieheni pyörittäisi hommaa jopa paremmin kuin minä itse. Hän oli hoitanut lapsia esikoisemme syntymästä lähtien. Hänellä on paljon pidempi pinna kuin minulla, eikä hänellä ole tapana stressata asioista.
Tämän sain todeta myös käytännössä. Kotona päivät sujuivat mainiosti. Lapset ulkoilivat, koti oli siisti ja eteeni katettiin lämmin ruoka, kun tulin töistä.
Olin hurjan innoissani siitä, että minulla oli pitkästä aikaa jokin oma juttu. Sain syödä lounaani rauhassa ja lämpimänä. Sain käydä yksin pissalla silloin, kun halusin. Eikä minun tarvinnut olla jatkuvassa hälytystilassa valmiina vastaamaan toisten ihmisten tarpeisiin.
Olin varma, että mieheni pyörittäisi hommaa jopa paremmin kuin minä itse.
Kun olin ollut kolme kuukautta töissä, väsymys iski ohimoilleni rautalekan lailla. Olin viilettänyt tukka putkella kodin ja työpaikan väliä, ja ainoa palautumiskeinoni oli kaatua sänkyyn suorilta jaloilta iltayhdeksältä. Töihinpaluu oli vienyt valtavasti energiaa, sillä kaikki oli uutta: työtavat, tietokoneohjelmat, ihmiset.
Lisäksi minua kuormitti se, että poika alkoi roikkua tissillä öisin yhä useammin. Järjellä ajateltuna tiesin, että minun oli pakko lopettaa yöimetys oman jaksamiseni vuoksi. Mutta toisaalta olisin kovasti halunnut imettää poikaani yksivuotiaaksi asti. Olinhan nyt vihdoin saanut imetyksen sujumaan, joten miksi olisin lopettanut ennen suositeltua vuoden ikää.
Olin kuitenkin niin väsynyt, etten muista juuri mitään tuosta ajanjaksosta. Jälkikäteen kysyin mieheltäni, yritimmekö tehdä kuopuksellemme unikoulua silloin, kun tämä heräsi neljä kertaa yössä syömään. Mies oli kuulemma yrittänyt, mutta olin kaapannut vauvan takaisin kainalooni ensimmäisen yön jälkeen.
Olin viilettänyt tukka putkella kodin ja työpaikan väliä, ja ainoa palautumiskeinoni oli kaatua sänkyyn suorilta jaloilta iltayhdeksältä.
Lopulta päätös imetyksen lopettamisesta tehtiin puolestani. Kun poika oli kymmenen kuukauden ikäinen, mies ehdotti, että hän lähtisi lasten kanssa neljäksi vuorokaudeksi mummolaan.
Ensimmäisen illan pumppasin rintojani. Ajattelin, että pidän yllä maidontuotantoa ja lataan akkuni nukkumalla yöt kunnolla.
Seuraavana päivänä annoin itselleni luvan luovuttaa. Ja sitten tuli itku. Vollotin suihkussa rinnat maitoa valuen. Itkin töissä avoimesti pari päivää ja kerroin, että päässäni riehuu ykkösluokan hormonimyrsky. Työkaveri halasi, lohdutti ja tuki minua. Tunsin oloni nisäkkääksi, jonka pennut oli viety pesästä. Pikkuhiljaa hyväksyin asian.
Perhe palasi kotiin, ja poika siirtyi omaan sänkyynsä nukkumaan. Ymmärsin, että tämä oli myös omaksi parhaakseni. Jaksoin päivät paremmin töissä ja olin energisempi päästyäni kotiin.
Imetyssurun aikaan koti-isän vahva alkutsemppi alkoi hiipua.
Huomasin hiljalleen, että meillä on mieheni kanssa täysin vastakkaiset prioriteetit kodin siisteyden suhteen. Itse pidän tärkeänä, että kodin yleisilme on siisti. Kotona vietetyn päivän jälkeen jäljiltäni saattoi olla kukkurallinen astioita tiskialtaassa. Tavarat olivat kuitenkin yleensä suunnilleen omilla paikoillaan ja tiskipöydät siistit.
Mies taas täytti tiskikoneen kuuliaisesti, muttei välttämättä jaksanut järjestellä aina paikkoja sen kummemmin. Huomasin, että sotkua oli paljon helpompi sietää silloin, kun olin itse ollut päivän kotona lasten kanssa.
Kun tulin töistä kotiin, päätin, etten huomauta miehelle levällään olevista leluista. Minun oli pakko sopeutua siihen, että mies siivoaa kotia omalla tavallaan sen verran kuin lastenhoidolta ehtii.
Koti-isyys toi suhteeseemme myös enemmän rahariitoja. Kun miehen tilille tipahti kuukausittain vain muutaman sadan euron suuruinen kotihoidontuki, rahaa ei olisi saanut kuluttaa mihinkään. Tai siltä minusta ainakin tuntui.
Etelänmatkaa varten myin kirpputoreilla tavaraa, koska tuhlaaminen oli pannassa. Purin hammasta, mutta harmitustani helpotti se, että tiesin tilanteen olevan vain väliaikainen.
Mieheni on ollut kotona nyt tasan vuoden. Hänen ansiostaan kuopuksemme päivähoitotaival alkaa vasta puolitoistavuotiaana.
En enää tiedä, ovatko viime kevään välikausikengät syksyllä vielä sopivat.
Olen edelleen sitä mieltä, että töihin palaaminen kuopuksen vauva-aikana oli oikea päätös. Kun olen saanut käydä töissä, olen ollut parempi äiti. Olen jaksanut innostua lasten kanssa puuhaamisesta paremmin, kun olen saanut tehdä myös jotain muuta.
Jälkikäteen olen ollut tyytyväinen siihen, että imetin poikaamme kymmenen kuukautta.
Minusta on upeaa, että mieskin sai mahdollisuuden hoitaa lapsia kotona. Isän ja lasten suhteesta on muodostunut niin syvä, ettei äiti aina kelpaa lohduttajaksi tai nukuttajaksi. En enää tiedä, ovatko viime kevään välikausikengät syksyllä vielä sopivat. Joudun kysymään mieheltä, missä meillä säilytetään piirustuspaperia. Mies tietää, mitä uusia sanoja poikamme on oppinut.
Mieheni on tehnyt koti-isyydestä asteen verran tavallisempaa. Hän on todistanut epäilijöille, että isä voi hoitaa lapsia ja kotia ihan yhtä hyvin kuin äitikin. Nähtäväksi jää, kuka kodin siivoaa jatkossa. Ja kenen laittama ruoka on pöydässä kello viisi.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
