En halua aiheuttaa lapsessani hämmennystä vain siksi, että itselläni on jotenkin vaivautunut olo hänen valinnastaan, kirjoittaa Outi Kaartamo.
Viime kesänä lapseni alkoi valita itse. Siispä tarjosin vaihtoehtoja, joista kumpikaan ei ollut itselleni epämiellyttävä: Mennäänkö leikkipuistoon vai jokirantaan? Otatko pastaa vai palleroita? Tuletko itse vai nappaanko minä?
Se oli hauskaa, kunnes lapsi valitsi jotain, johon en ollut varautunut. Hän alkoi kiljua riemusta nähdessään kaupassa vaaleanpunaisen, olkapäistä rypytetyn ja rusetein koristellun Minni Hiiri -sortsiasun.
Tietenkin saat sen, poikaseni (mutta etkö vielä vilkaisisi tätä miehekkäämpää Mikki-asua?).
Se oli ensimmäinen kerta, kun olin antaa periksi väsyneille sukupuolistereotypioille. Onneksi en kuitenkaan, ja lapsi sai minninsä.
En halua aiheuttaa lapsessani hämmennystä tai mielipahaa vain siksi, että minulla on jotenkin vaivautunut olo hänen valinnastaan, joka liittyy sukupuoleen.
Yhteiskunnan täytyy muuttua, ei lasten.
Sukupuolierottelu alkaa synnytyssairaalassa, jossa vastasyntyneet värikoodataan sukupuolen mukaan.
Mutta vaikka sukupuoleen liittyvästä hienotunteisuudesta puhutaan paljon ja varhaiskasvatussuunnitelmassa painotetaan sukupuolisensitiivistä kasvatusta, arjessa ”tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia”.
Kätilö ylensi poikani ”pikku mieheksi” jo rakenneultrassa. Valistunut arvaukseni on, että toisessa tapauksessa olisin saanut ”prinsessan”, en pikku naista.
Varsinainen sukupuolierottelu alkaa synnytyssairaalassa, jossa vastasyntyneet värikoodataan sukupuolen mukaan (kiitos vaaleansinisistä villasukista). Olisi toki vain hieman hassua, että sukupuolella on väri ja päinvastoin, ellei se olisi alkusoittoa lasten sukupuolierottelulle. Uuden vauvan koti täyttyy autoilla tai nukeilla, ja pian kiltit prinsessat ja hurjat supersankarit leikkivät jo omia leikkejään.
Ystäväni pieni poika rakasti vaaleanpunaisia vaatteita, kunnes muut lapset huomauttivat päiväkodissa, että se on tyttöjen väri. Vaikka tasa-arvossa naiset ovat vielä häviäjiä, sukupuolirooliasujen varasto heillä sentään on miehiä paljon suurempi.
Ja tästä leikkaus kolmenkymmenen vuoden päähän, kun tytöistä on tullut pienipalkkaisia hoitajia ja väsyneitä äitejä, jotka puhuvat tunteistaan – ja pojista kovapalkkaisia lääkäreitä ja poissaolevia isiä, jotka antavat nyrkkiensä puhua, jos on jotain asiaa.
Ajatusleikki on liioiteltu, mutta yhtä hyvin totta. Ennen kuin huomaammekaan, olemme kasvattaneet lapsemme heitä itseään vahingoittaviin sukupuolirooleihin. Kun mietin maailmaa, johon lapseni jää, tämä asia mietityttää ilmastonmuutoksen uhan rinnalla eniten.
Kasvaahan hänestä mies, joka ei vahingoita tai väheksy naisia?
Miten kasvattaa omasta pojasta mies, jonka valintoja tai haluja sukupuoli ei rajoita – tai joka ei lue sukupuolestaan tulevaa hyötyä omaksi ansiokseen. Kasvaahan hänestä mies, joka ei vahingoita tai väheksy naisia? Joka kunnioittaa muiden rajoja ja tunnistaa omansa?
Tämä kasvatustehtävä ei ole kuitenkaan vain minun. Yhteiskunta olemme me kaikki.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
