Sofian elämä on mullistunut kahdesti. 17-vuotiaana hänestä tuli isä. Viime vuonna hänestä tuli uusperheen äiskä.
Jotkut juhlapäivät haipuvat muistista, mutta 30-vuotispäivänsä Sofia muistaa varmasti aina. Hän olisi mielellään pitänyt juhlat, mutta makasi sairaalapedissä ja jaksoi ottaa vastaan vain kaikkein läheisimmät ihmiset.
Pikkuveli toi Sofian toivoman hampurilaisaterian.
Kun ovelle ilmestyi Sofian puoliso Eerika nelivuotiaan Miksu-poikansa kanssa, Sofia nosti kätensä ilmaan varoitukseksi.
– Miksulla on tapana antaa luja kokovartalohali. Huikkasin, että tänään en kestä vahvoja haleja.
Sitten huoneeseen saapui Sofian 12-vuotias tytär Oona äitinsä, Sofian entisen puolison, kanssa. Tytär käveli sängyn viereen, laittoi varovasti kätensä Sofian olkapäälle eikä sanonut sanaakaan.
Tilanne oli erikoinen kaikille, mutta erityisesti tyttärelle. Hänen isänsä oli korjannut sukupuolensa naiseksi.
Sofia on ollut Sofian nimi kaksi vuotta. Alkuperäistä nimeään hän ei halua kertoa. Se oli pojan nimi, koska Sofia syntyi pojan vartaloon.
– Entinen nimi on minulle kuollut nimi.
Urheilu auttoi unohtamaan
Mekon helma ulottui maahan asti. Kankaan valkoisella pohjalla oli värikkäitä kukkia. Sofia, 15, ja hänen ensimmäinen tyttöystävänsä olivat tytön huoneessa vaatekaapilla.
– Se mekko oli todella kaunis. Ehdotin, että tyttöystävä pukisi sen päälleen.
Jostain syystä tyttöystävä ehdotti, että myös Sofia kokeilisi sitä. Mekko solahti päälle täydellisesti.
– Luulen, että jotakin tapahtui silloin. Ei siellä ollut peiliä enkä nähnyt, miltä näytin, mutta pidin itsestäni siinä mekossa.
Sofia muistaa ajatelleensa jo aivan pienenä, että tyttönä olisi kivempaa. Äiti on kertonut, että Sofia halusi kolmevuotiaana pukeutua hameeseen, mutta äiti ei suostunut. Sen koommin hän ei kertonut ajatuksistaan kenellekään.
Sofia oli liikunnallinen lapsi ja nuori. Hän pelasi jalkapalloa, pesäpalloa ja käsipalloa. Hän kilpaili sekä uinnissa että hiihdossa.
– Urheillessa en ajatellut sukupuolikokemustani.
Ei sanoja ajatuksille
Mekkoleikin jälkeen Sofia palasi sporttipojan rooliin, johon kuului uusimmat verkkarit, lenkkarit ja sponsoripaidat. Koulussa sukupuolivähemmistöistä ei puhuttu eikä Sofia osannut ottaa asiaa esiin kavereidensa kanssa.
– Homo oli haukkumasana, eikä minulla ollut ajatuksilleni mitään termejä. Pohdin, mahdanko minä sitten olla transvestiitti.
”Sitten ne kaksi viivaa ilmestyivät. Se oli ihanaa.”
Sporttipojalle oli vientiä. Suomi24:sta löytyi seuraava tyttöystävä. Sofiaa alkaa hymyilyttää, kun hän muistelee hetkeä tytön lapsuudenkodin kylppärissä.
– Hän epäili tulleensa raskaaksi ja luimme raskaustestin ohjeista, miten kauan tuloksen näkymisessä kestää. Ohjeaika ylittyi jo. Mutta sitten ne kaksi viivaa ilmestyivät. Se oli ihanaa, Sofia kuvailee.
– Halusimme ehdottomasti pitää vauvan. Oona oli hyvin rakastettu jo kohdussa.
”Päätin jo pienenä, että jos joskus saan lapsia, minusta tulee huolehtiva isä.”
Lapsesta asti Sofia oli ajatellut itselleen lapsia. Hänen ajatuksiinsa on vaikuttanut paljon se, että hän kasvoi ensimmäiset vuotensa kahdestaan äidin kanssa. Isä oli jättänyt perheen samana iltana, kun Sofia syntyi.
– Se on ollut minulle rankka juttu. Isä oli minuun lapsuudessani yhteydessä noin kerran vuodessa, enkä nyt ole kuullut hänestä vuosiin. Päätin jo pienenä, että jos joskus saan lapsia, minusta tulee erilainen, huolehtiva isä.
Sofian äiti sai toisen lapsen, kun Sofia oli seitsemän. Myöhemmin myös veljen isä lähti perheestä.
Mitä äiti sanoisi?
Sofia ei aluksi uskaltanut kertoa vauvauutista äidilleen. Koulukuraattori kertoi uutisen, ja nuori vauvaperhe muutti tuettuun yksiöön. 17-vuotias Sofia kävi ammattikoulun loppuun sieltä.
Samoihin aikoihin hän luki netistä seksuaalivähemmistöistä, sukupuolenkorjausleikkauksista ja transihmisten arjesta. Niissä jutuissa transihmiset olivat itsenäisiä, mutta eivät koskaan perheellisiä.
Joskus Sofia kuvitteli, millaista hänen elämänsä olisi transnaisena. Ajatus keskeytyi aina äidin sanoihin.
– Äitini oli aina selittänyt, että sukupuoltaan muokanneilla ihmisillä on kauhea elämä ja korkea riski päätyä itsemurhaan. Ehkä hän yritti vaikuttaa minuun, vaikka en koskaan sanonut näistä ajatuksistani hänelle mitään.
”Olin varma, että hän nauraisi eikä tulisi ikinä hyväksymään sellaista.”
Ristiriita oli raju. Sofia alkoi olla varma siitä, että hän on nainen ja hänen kuuluisi elää naisen vartalossa, mutta hän pelkäsi, mitä äiti siitä sanoisi.
– Olin varma, että hän nauraisi eikä tulisi ikinä hyväksymään sellaista.
Lopulta Sofia kakisti asian tyttöystävälleen. Yllätys oli melkoinen, kun tyttöystävä suhtautui ajatukseen myönteisesti. Rohkaistuneena Sofia varasi ajan Meilahden sairaalaan keskustelemaan sukupuolen korjaamisesta.
Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikan alkuinfossa Sofia oli innokas, eikä häntä pelottanut ajatella vuosia kestävää hoitoprosessia. Mutta sitten tielle tuli muita murheita: suhde Oonan äidin kanssa päättyi eroon. Erossa Sofia menetti myös kaveripiirin ja masentui.
– Se oli niin rankkaa ja synkkää, ettei minulla ollut voimia jatkaa sairaalassa käymistä.
Vanhemmat päättivät, että nelivuotias tytär viettäisi isänsä kanssa aluksi joka toisen viikonlopun.
Elämä lohkoissa
Nyt jälkikäteen Sofia näkee parikymppisen elämänsä olleen itsensä etsimistä. Hän opiskeli suurtalouskokiksi, vartijaksi, puusepäksi ja kokeili monia töitä. Mikään ammatti ei tuntunut oikealta. Parisuhteita oli, mutta ne olivat usein lyhyitä.
– Minua ahdisti ja sain usein itkuisia kohtauksia. Olin epävarma itsestäni ja tyytymätön vartalooni.
Elämä oli erillisissä lohkoissa, joiden ihmiset eivät tienneet Sofian muista puolista.
Oli aika, jolloin Sofia vartioi paperitehdasta maskuliinisessa vartijan univormussa. Työvuoron jälkeen hän lähti verkkareissa valmentamaan futisjunnuja.
Joka toinen viikonloppu hän paistoi tyttärelleen lettuja ja työnteli tälle keinuvauhteja leikkipuistossa. Niinä toisina viikonloppuina Sofia kaivoi esiin sängyn alle piilottamansa kassin, pukeutui gootti-lolitan röyhelöhameeseen ja korkokenkiin ja lähti tapaamaan tyttöystäväänsä Lahteen.
– Olen edelleen kiitollinen Lahden Koodille eli silloiselle Setalle, jonka tapaamisissa pystyin olemaan oma itseni ja tutustumaan luontoretkillä ja kahvilatapaamisessa myös muihin transihmisiin.
”Kaikkihan me toivomme muiden hyväksyntää.”
Naisen vaatteissa Sofia tunsi olonsa luontevaksi mutta myös pelokkaaksi. Hän ei missään nimessä halunnut kenenkään työ- tai urheilututun näkevän häntä toisenlaisena. Pääkaupunkiseudulla Sofia ei olisi voinut kuvitellakaan pukeutuvansa naisen vaatteisiin vaan sheivasi urheilullisen sivusiilikampauksen ja tuikkasi kainaloon miehekästä tuoksua.
– Kaikkihan me toivomme muiden hyväksyntää. Pelkäsin, että ihmiset hylkäisivät minut ja saisin otsaani jonkin kamalan leiman.
Katoaako isä?
Kolme vuotta sitten Sofia tunsi elämänsä olevan pitkästä aikaa niin tukevalla maaperällä, että hän alkoi miettiä Meilahden sairaalaan palaamista. Hän sai Setasta sukupuolen moninaisuudesta kertovan vihkon ja pyysi Oonaa keskeyttämään leikkinsä. Tytär kuunteli, kun isä kertoi haluavansa korjata sukupuolensa naiseksi.
– Oonaa alkoi naurattaa niin paljon, ettei hän pystynyt keskittymään vihkosen kuviin.
Seuraavalla viikolla tytön äidiltä tuli viesti. Oona oli alkanut murehtia, menettääkö hän isänsä. Se pisti Sofian miettimään. Hän tajusi, ettei ollut ajatellut asiaa Oonan kannalta.
– Kun Oona seuraavan kerran tuli luokseni, vakuutin, etten ole lähdössä minnekään. Sanoin, että olen hänen isänsä aina ja hän saa halutessaan myös kutsua minua isäksi. Tyttö kapsahti kaulaani. Taisi se olla aika iso asia.
Sen jälkeen Sofia ei enää peruuttanut. Sairaalassa henkilökunta näki hoitotiedoista, että Sofia oli ollut samoissa aikeissa jo kymmenkunta vuotta aiemmin. Prosessi nytkähti saman tien liikkeelle. Lyhimmillään sukupuolenkorjaushoito kestää puolitoista vuotta. Ohjelma alkaa laajalla elämäntilanteen kartoituksella ja psykiatrin ja psykologin tutkimuksilla. Potilas aloittaa hormonihoidon ja elää vuoden verran uudessa sukupuoliroolissa ennen kirurgisia toimenpiteitä.
Huteja meikkiosastolla
Ensimmäisenä Sofia muutti nimensä ja sosiaaliturvatunnuksensa. Yksi merkkipaalu oli elämän ensimmäinen pinniostos lähi-Prismassa. Sofian sivusiili oli alkanut kasvaa, muttei vielä yltänyt ponnariin.
– Valitsin sellaiset mustat ohuet pinnit. Ei se mikään suuri tunteellinen hetki ollut, mutta kyllä se mieleen jäi, Sofia sanoo.
Meikkiosastokin oli uusi kokemus. Aluksi Sofia osti liian tummaa ja sitten liian vaaleaa meikkivoidetta. Huulipunia kertyi kylppäriin kunnon pussillinen.
– Laivalla menin ammattilaisen tuoliin meikattavaksi ja kyselin millaisella tuotteella meikit kannattaa poistaa, ettei kirvele silmissä.
Oona ei ole kommentoinut isän muuttumista pitkäkutriseksi naiseksi. Eivät ole hänen kaverinsakaan.
– Minusta tuntuu, että lapsille tällaiset muutokset ovat tavallisia asioita, Sofia miettii.
Paluu pallokentälle
Oona tulee koulusta. Reppu putoaa olohuoneen lattialle ja tyttö katoaa lastenhuoneeseen leikkimään Miksun kanssa. Hän on vuoden verran asunut Sofian luona joka toisen viikon.
– Onko sulla nälkä? Keittiössä on lihaperunasoselaatikkoa, isä huolehtii.
Kulunut vuosi on ollut vauhdikas. Viime vuoden syksynä Sofia sai kutsun Varsinais-Suomen pesäpalloilijoiden gaalaristeilylle, koska oli ahkeroinut pesäpallon suurleirin viestintävastaavana. Risteilyllä hän tapasi Eerikan.
Reissun jälkeen naiset alkoivat vaihtaa viestejä. Ensin maltillisia ja pikku hiljaa läheisempiä. Pian turkulainen Eerika sai kutsun Sofian tupaantuliaisiin Vantaalle. Sinä iltana Sofia ja Eerika alkoivat seurustella. Tämän vuoden syksyllä he muuttivat yhteen.
Viimekeväinen sukuelinkorjausleikkaus vaati kahden kuukauden sairausloman. Alkukesästä Sofia huomasi harrasteryhmässä ilmoituksen, jossa naisten joukkue kaipasi maalivahtia. Ensin Sofia ei uskaltanut vastata. Mutta hän on torjunut palloja nelosdivarissa parikymppiseksi asti ja arveli olevansa sopiva henkilö.
– Vastasin yksityisviestillä. Kirjoitin, etten tiedä, mitä palloliitto ajattelee noista peliluvista, kun olen ennen pelannut miesten puolella.
”Sieltä kuului heti, että tervetuloa, kiva kun tulit. Ja niin me alettiin treenata.”
Ensimmäiset treenit jännittivät Sofiaa, mutta hän käveli reippaasti pelaajien luokse ja kysyi, kenen kanssa oli mahtanut viestitellä.
– Huomasin heti, että naiset olivat keskustelleet minun tulostani. Sieltä kuului heti, että tervetuloa, kiva kun tulit. Ja niin me alettiin treenata.
Ne olivat hikiset harjoitukset.
– Kun potku ei lähtenyt kunnolla, aloin heti miettiä, mahtaako se johtua pelitauosta vai naishormoneista.
Nyt Sofia käy kahdesti viikossa futsal-treeneissä. Keväällä laji vaihtuu taas jalkapalloon. Lisäksi hän pelaa lady-pesistä.
Ahdistus on poissa
Vanhat urheilututut miesten sarjoista ovat kannustaneet Sofiaa. Kukaan ei ole ivannut tai hylännyt häntä sukupuolen korjaamisen vuoksi.
Ihan kaikille Sofian muutos ei kuitenkaan ole ollut helppo. Sofian huoli äidin reaktioista osui oikeaan.
– Äiti ei pysty vieläkään kutsumaan minua Sofiaksi vaan haluaa käyttää nimeä, jonka hän minulle antoi.
Leikkauksesta toivuttuaan Sofia on alituiseen pysähtynyt hämmästelemään, ettei häntä ahdista eikä pelota. Vuosia piinannut perusolo on poissa.
”Kunpa olisin tiennyt, että transelämä voi olla ihan tavallista perhe-elämää.”
Lastenhuoneessa palikkatorni kasvaa. Naiset ihmettelevät, että kerrankin uhmaikäinen ja teini ovat näin pitkään sovussa.
– He ovat kyllä löytäneet sisarusrakkauden eli tappelevat välillä ihan täysillä, Eerika toteaa.
Sofian sukupuoli ei ole perheessä erityinen puheenaihe. Paljon enemmän he keskustelevat vaikkapa Oonan puhelimenkäytöstä.
– Kunpa olisin silloin nuorempana tiennyt, että transelämä voi olla ihan tavallista perhe-elämää, Sofia sanoo.
Lasten nimet on vaihdettu perheen pyynnöstä.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
