Vaikea alku kaksospoikien vanhempana herätti Lotta Sonnisen huomaamaan, kuinka kapea sallittujen tunteiden skaala yhä on.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsiarjesta puhutaan nykyään sävykkäämmin kuin ennen, mutta tabuja löytyy edelleen. Unenpuutteesta ja loputtomien velvollisuuksien synnyttämästä uupumuksesta on lupa puhua, mutta perustavammista vaikeuksista vanhemmuudessa ei.

Ei sovi sanoa, että äitiys tai lapsi itse on aiheuttanut pettymyksen tai että lapsen kohtaaminen on vaikeaa, koska vanhemmuus on nostanut pintaan omat lapsuuden traumat. Minäkään en uskaltanut myöntää, miten ristiriitaisten tunteiden sekamelskalta äitiys aluksi tuntui, ennen kuin aloin nauttia siitä ja pystyin puhumaan pettymyksen tunteista menneessä aikamuodossa.

Juuri ilmestynyt täyttökirjani Äidin pieni pahan mielen kirja syntyi halustani parodioida muodikkaita hyvän mielen kirjoja, mutta se myös antaa äideille luvan tunnistaa niitä kielteisiä tunteita, jotka eivät sovi pastellivärisen vauvakirjan sivuille.

Lotta Sonninen

  • Kirjailija ja kustannuspäällikkö Lotta Sonninen, 43, asuu Helsingissä opettajamiehensä Jussin, 33, kanssa.
  • Pariskunnalla on pian vuoden ikäiset kaksospojat Voitto ja Taisto. 
  • Lotan täyttökirja Äidin pieni pahan mielen kirja (Otava) ilmestyi aiemmin tänä vuonna. 

Toivottukin vanhemmuus voi saada monista syistä raskaita sävyjä. Minulla oli nauru kaukana, kun vauvat herättivät yöllä tunnin välein. Kadehdin kitkerästi miestä, joka pääsi joka aamu töihin olemaan aikuinen, ja mietin, saanko enää koskaan olla yksin kotona.

Kaksospoikani syntyivät kaksi kuukautta ennen aikojaan. He viettivät ensimmäisen viikkonsa keskoskaapissa ja sen jälkeen kuukauden sairaalassa tarkkailtavina. Meillä oli onnea: puolitoistakiloisina syntyneillä vauvoilla ei ollut muuta vaivaa kuin pieni koko. Hengittämistä ei tarvinnut opetella, syömistä kylläkin. Nenä-mahaletkun käyttö tuli niin tutuksi, että hirvitti viedä pojat kotiin ilman sitä.

Päällimmäisiä tunteitani äitinä olivat pitkään huoli ja pelko. Epäuskoisena mietin, miten ikinä osaisimme mieheni kanssa hoitaa heitä kotona. Tuntui, että äitiys lähti menemään pieleen heti alkumetreillä, kun poikia hoitivat ammattilaiset ja me vain katsoimme vierestä.

Olimme toivoneet lasta pitkään, ja raskausaika oli ollut täynnä huolta. Kun raskauden kaksi viimeistä kuukautta jäi kokematta, ajattelin, että niiden aikana olisin osannut sopeutua ajatukseen äitiydestä. Nyt ajatus vauvoista soitti mielessäni hätäkelloja.

”Kun tandemimetys ei luonnistunut, korvikkeen antaminen tuntui kauhealta epäonnistumiselta.”

Tunnollisena ihmisenä ahdistuin myös siitä, miten paljon vanhempana olemiseen ladataan paineita ulkopuolelta. Keskenään ristiriitaisia ohjeita ja kieltoja sataa joka suunnasta, ja sen jälkeen saa kuulla, että nykyäidit ovat hysteerisiä ja että kyllä tavallisen terveen järjen pitäisi riittää. Minä olen kuitenkin saanut koulutukseni ihan muulle alalle, eikä terve järkeni sano yhtään mitään vaikkapa siitä, milloin flunssakierre muuttuu keskosvauvalle vaaralliseksi.

Myös joka puolelta vyöryvä imetysmyönteisyys tuntui syyllistävältä silloin, kun maitoa ei tullutkaan riittävästi kahden vauvan tarpeisiin eikä tandemimetys luonnistunut. Korvikkeen antaminen tuntui kauhealta epäonnistumiselta, ja se tunne ylitti tervejärkisen tiedon siitä, että korvikkeen ansiosta vauvat kasvoivat hyvin ja saivat tarpeeksi ruokaa.

Nyt jälkikäteen ajattelen, että vaikka en kokenut lasten synnyttyä äkkirakastumisen humausta, tuntemani huoli oli ensimmäinen äidinrakkauden muoto. Onni ja ilo ovat tulleet mukaan kuvaan myöhemmin, kun olen alkanut oikeasti tutustua lapsiini ja ymmärtää, että he todellakin ovat tulleet perheeseemme jäädäkseen.

”Onni ja ilo lapsista ovat tulleet mukaan kuvaan vasta myöhemmin.”

Muutenkin äitiys on alkanut värittyä sitä myönteisemmin, mitä enemmän poikani ilmentävät persoonaansa. Nyt kahdeksan kuukauden iässä he eivät enää ole paikasta toiseen siirreltäviä nyyttejä vaan sinne tänne pyristeleviä olentoja, joilla on oma tahto ja monenlaista voimaa. Pikkuhiljaa olen alkanut luottaa siihen, että ehkä he eivät menekään ihan pienestä rikki.

Tuntuu lohdulliselta ajatella, että kaksosilla on vanhempien lisäksi aina myös toisensa. He eivät vielä tietoisesti kiinnitä toisiinsa erityisen paljon huomiota mutta rauhoittuvat toistensa läheisyydessä ja nukkuvat mielellään vierekkäin. Heidän liikkeensä ovat synkronoituneet jo kohdussa, ja jännästi he tuntuvat nytkin hakevan samansuuntaisia liikeratoja.

Ihanimpia hetkiä poikieni kanssa ovat ne, kun he ilahtuvat nähdessään minut. En olekaan pelkkä palveleva käsi- ja rintapari vaan rakas äiti! En osaa edes kuvitella, kuinka mahtavalta tuntuu, kun he toivottavasti aikanaan heittäytyvät kaulaani.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Kuvat
Panu Pälviä