Keskosvauvan äitiys on tehnyt Sariannasta varovaisemman ja herkemmän. Kuva: <span class="photographer">Shitty Is The New Black -blogi.</span>
Keskosvauvan äitiys on tehnyt Sariannasta varovaisemman ja herkemmän. Kuva: Shitty Is The New Black -blogi.

Sarianna Salo, 29, aloitti bloginsa Shitty is the New Black vasta viime elokuussa. Kaikki alkoi avautumisesta Facebookissa.

Sarianna Salon blogi siirtyi Vauva.fi:hin tammikuussa. Jo nyt Shitty is the New Black on ehdolla Inspiration Blog Awardsin Arjen sankarit -sarjassa. Sarianna kertoo bloginsa alkaneen lapsettomuusaiheisesta Facebook-päivityksestä.

– Sain siitä tosi paljon palautetta. Tutut ja tuntemattomat ihmiset viestittivät minulle suoraan ja kommentoivat päivityksen alle, että olin osannut kuvata lapsettomuutta ja sen aiheuttamia tunteita todella osuvasti. Heillekin oli ollut vaikea saada lasta alulle. Ja minä kun luulin olevani asian kanssa yksin. Onneksi uskalsin avata suuni.

Tajusin, että en ole ainoa, joka on näin pihalla äitiydestä. Halu tulla äidiksi ja itse äitiys mullisti minun elämäni.

Seuraavat Facebook-päivitykset koskivat hätäsektiota ja imetystä, ja ne aiheuttivat lukijoissa samanlaisen reaktion. Silloin Sarianna sanoi miehelleen, että on päättänyt aloittaa blogin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Tajusin, että en ole ainoa, joka on näin pihalla äitiydestä. Halu tulla äidiksi ja itse äitiys mullisti minun elämäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sarianna kirjoittaa blogissaan lapsettomuudesta ja sen aiheuttamista tunteista, mutta myös keskosuudesta ja ihan tavallisesta lapsiperhearjesta. Perheen väliaikaista muuttoa Englantiin tänä keväänä on myös ollut kiinnostavaa seurata.

– Äitiydessä eteen tulee koko ajan uusia asioita, joissa tehdään päätöksiä oman lapsen tulevaisuuden varalle. Se vastuu! Se syyllisyys! Se ilo!

Sarianna ja hänen miehensä yrittivät vauvaa kolme vuotta

Sarianna on kirjoittanut paljon tunteista, joita lapsettomuus herättää. Omaan vartalon hyväksyntä sekä katkeruuden ja surun voittaminen vaativat aikaa. Nuo tunteet heijastuvat vielä tähänkin päivään, vaikka Sariannan ja hänen miehensä vauva täyttääkin kohta jo vuoden.

– Kävimme läpi kaikki lapsettomuushoidot, joita suun tai alakerran kauttta voi tehdä. Jouduin pistämään piikin vatsanahkaani joka kuukausi. Vain koeputkihedelmöitykseen emme ehtineet, kun olinkin kolmen vuoden yrityksen jälkeen spontaanisti raskaana.

Sarianna kertoo, että lapsettomuushoitojen keskellä hän oli pettynyt kehoonsa, joka ei toiminut kuten kuului. Hän saattoi lapsettomuussurun keskellä rangaista itseään vaikkapa kieltäytymällä suklaalevystä. Suklaa kun tuottaisi nautintoa, jota hän ei omasta mielestään lapsen teossa epäonnistuneena ansainnut.

Toisten puolesta oli vaikea iloita, kun oma toive jäi kuukausi kerrallaan täyttymättä.

Kun vauvaa ei kuulunut, hän oli kateellinen kaikikien muiden raskausuutisista. Toisten puolesta oli vaikea iloita, kun oma toive jäi kuukausi kerrallaan täyttymättä.

– Sitten siihen tottui, ja enää kirpaisi vain, kun joku kertoi odottavansa jo toista. Olin tosi vihainen. Pahimmillaan ajattelin, miten voi mennä niin, että lapsia syntyy maailmassa kurjiinkin oloihin, mutta ei meille.

Kipsu painoi syntyessään 1800 grammaa

Kun raskaustoive viimein täyttyi, sujui Sariannan raskauden alku hyvin. Hän sai pikku hiljaa takaisin hyväksynnän omaa vartaloaan kohtaan ja oli tyytyväinen: hyvä, kyllä sinä jotain osaat, Sarianna kertoo ajatelleensa. Kun raskausviikkoja oli kasassa 33+5, synnytys käynnistyi istukan revettyä yllättäen keskellä yötä.

– Verta tuli valtavasti. Olin lukenut jostain appista, että vauvan keuhkot kehittyvät sillä viikolla loppuun. Se pyöri mielessä, kun ajoimme sairaalalle.

Sairaalassa lääkäri tuli huoneeseen noin minuuttia vaille kaksi yöllä, painoi Sariannan mahaa ja sanoi, että nyt vaatteet äkkiä pois.

– Katsoin miestäni silmiini, ja hän katsoi takaisin kauhuissaan. Muistan sen ikuisesti. Sitten pukeuduinkin jo sairaalakaapuun. En ymmärtänyt yhtään mitä tapahtuu: minähän olin tullut vain käyrille.

Kun Sarianna oli työnnetty leikkaussaliin, hänet nukutettiin nopeasti. Hänen viimeinen kysymyksensä oli, että kuka täällä leikataan. Vielä heräämössäkään Sarianna ei ymmärtänyt juuri tulleensa äidiksi. Hän ihmetteli vain, mihin vatsan pieni kumpu oli kadonnut.

– Kysyin kyllä, onko lapsi hengissä, mutta en uskaltanut tuntea mitään, pidin itseni välinpitämättömänä. Tavallaan ajattelin, että vauvani on edelleen mahassa.

Sitten rinnalleni laitettiin pieni läjä, meidän tosi kauan odottamamme vauva. Olin niin pihalla, etten oikein tuntenut mitään.

Kun Sarianna pääsi keskolaan katsomaan lastaan, vauva painoi 1800 grammaa ja oli 42 senttiä pitkä. Blogissa lapsi kulkee nimellä Kipinä, lempinimenä Kipsu.

– Siellä piippasivat kaikenlaiset koneet. Näköni oli huono nukutuksen jäljiltä, enkä oikein hahmottanut, missä olimme. Kuulin vain mieheni ääneen. Sitten rinnalleni laitettiin pieni läjä, meidän tosi kauan odottamamme vauva. Olin niin pihalla, etten oikein tuntenut mitään.

Sariannalla on edelleen toisinaan paha mieli ja huono omatunto siitä, että rakkaus omaa lasta kohtaan ei pulpunnutkaan hänestä heti. Hän pohtii, onko lapselle jäänyt traumoja: ensin hänet revittiin täysin ennen aikojaan kohdusta tähän maailmaan, ja sitten vielä äitikin joutui hakemaan tunteitaan.

– Vaikka eihän se niin ole. Olen oppinut, että äitiys on sellaista: kaiken tietää järjellä, mutta mitään ei usko.

”En olekaan se rento mutsi”

– En olekaan sellainen rento mutsi, kun olin ajatellut. Varmasti Kipsun keskosuus vaikuttaa äitiyteeni, koska toisinaan joudun ihan keskittymään, että olisin rento. 

Keskosvauvan äitiys on tehnyt Sariannasta varovaisemman ja herkemmän. Vastasyntyneen vauvan äitinä hän pesi hysteerisesti käsiään, etteivät pöpöt vain pääsisi tarttumaan vauvaan – tapa, joka ei edelleenkään ota lähteäkseen. Keskosuuden takia hän ei pidä myöskään lapsensa kokoon kohdistuvista ”onpas hän pieni” -kommenteista.

– Kun koko lapsen elämän ajan olen vain syöttänyt ja tarkkaillut hänen painoaan – yrittänyt pitää pikkuruisen lapsen elossa – niin kyllä silloin siitä painosta ja koosta, syömisistä ylipäänsä, tulee iso juttu. Nyt kun Kipsu alkaa olla normaalivauvan kokoinen, käyn itseni kanssa painia, että imetyskerrat riittävät. Sisimmässäni se keskosen äiti huutaa edelleen, että syötä lisää.

Sisimmässäni se keskosen äiti huutaa edelleen, että syötä lisää.

Mutta ei keskosuus Sariannan mielestä tee äidistä muuten erilaista, Kaikilla uusilla vanhemmilla on omat, hyvin samankaltaiset ongelmat.

Hän on onnellinen, että keskosuus sattui juuri esikoisen kohdalle: ehkä monet vaikeatkin asiat on ottanut itsestäänselvyytenä, kun ei ole muuta kokemusta, johon verrata.

– Oma lapsi taitaa olla ikuinen ihmetyksen aihe. Haluan kirjoittaa blogiini juuri näistä tunteista. Olen ollut niin onnekas, kun olen saanut Kipsun. 

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla