Haluanko antaa lapsilleni tällaisen kuvan aikuisuudesta?

Hirveä stressi, alakoululainen puhisee kouluvihkojen ja piirtelemiensä ajatuskarttojen keskellä. Hätkähdän. Mistä lähtien stressi on kuulunut lasten sanavarastoon?

Ei tarvitse etsiä kovin kaukaa. Muutama vuosi sitten havahduin kotieteisessä. Kiirehdin töistä kotiin, ehkä puoli tuntia myöhemmin kuin olin ajatellut tulla, ja latelin jo ovella sorisoria ja selittelin perheelle töissä ollutta kiirettä. Töistä lähtiessäni olin potenut syyllisyyttä kotiinlähdöstä ja kotiin tullessa syyllisyyttä siitä, etten tullut aiemmin.

Sama homma viikosta toiseen. Olin jatkuvasti ärtynyt itseeni ja riittämättömyydentunteeseeni.

Niin: tunteeseeni. Takkia riisuessani tajusin, ettei stressistä jupiseminen varsinaisesti kohottanut tunnelmaa kotona. Katsoin tytärtäni ja mietin, onko tämä todella se kuva, jonka haluan antaa työelämästä hänelle? Tosiasiassa tykkäsin työstäni tosi paljon – sen lisäksi, että elätin osaltani perhettä. Mistä siis jatkuva syyllisyys ja selittely?

Takkia riisuessani tajusin, ettei stressistä jupiseminen varsinaisesti kohottanut tunnelmaa kotona.

Huomasin myös viljeleväni sanoja pitää, täytyy ja on pakko oikeastaan aina, kun viittasin johonkin omaan, lasten tarpeista irralliseen tekemiseeni: ”Mun on nyt pakko joogata, koska olen ihan jumissa.” Aika iloton malli aikuisen naisen elämästä.

Aloitin ihmiskokeen. En puuttunut puitteisiin, mutta skarppasin pääni sisällä. Rauhoitin siirtymän töistä kotiin. Aloin pyöräillä osan työmatkasta, ja kotiin tullessani olin jo ihan eri mielentilassa.

Ensimmäinen palaute tuli puolisolta.

Kiireen sijaan kerroin, kuinka innostunut olin. Pitämisen sijaan aloin puhua haluamisesta. Ei ihan helppoa, mutta häkellyttävällä tavalla elämä alkoi tuntua mukavammalta – sekä kotona että töissä. Ensimmäinen palaute tuli puolisolta: olet muuten paljon parempaa seuraa.

Toivottavasti se välittyy myös lapsille.

Meidän perhe -lehden pääkirjoitus 5/2018.