Turha päteminen on jäänyt pois, kertoo ex-kansanedustaja Leena Harkimo, 53. Hän nauttii elämästä nyt uudella tavalla, vaikka vuodet tuntuvatkin kehossa. Kroppaa ei voi rasittaa enää entiseen tapaan.  

"En enää mieti ikääni. Tunnen kyllä vuodet kehossani ja siksi yritän olla armollinen itselleni. Teen juoksulenkkejä, mutta en treenaa maratonille. Välillä unohdan, että enää ei pitäisi tavoitella samoja liikeratoja kuin nuori jumpan vetäjä. Nytkin on toinen käsi sen vuoksi kipeänä.

Turha päteminen ja murehtiminen on jäänyt pois, niin työelämän kuin ulkonäön suhteen. Aloin jo neljänkympin tienoilla hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Se on tuonut varmuutta koko olemukseeni.

Kun nukkuu ja liikkuu tarpeeksi, kriisejäkin on helpompi kestää. Avioero Hjalliksesta vuonna 2003 oli suurin kriisini tähän mennessä.

Kun olimme eroamassa, eräs eduskunnan avustaja pomppasi huoneeseeni ja löi minulle käteen Bruce Fischerin Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy -kirjan. Olin vähän hämilläni, sillä en tuntenut avustajaa juurikaan, mutta aloin kahlata kirjaa. Ymmärsin sen avulla, että itselle pitää antaa aikaa toipua.

Sekin oli hyvä oppi, että myös toinen osapuoli ansaitsee ymmärrystä.

Opettelin pyytämään apua

Jättäydyin eduskunnasta vuosi sitten vailla sen suurempia tulevaisuuden suunnitelmia. Viimeiseen 16 vuoteen sisältyi hyvin stressaavia jaksoja.

Olen tuntenut riittämättömyyttä – ollut muka väärässä paikassa väärään aikaan tai selityksen velkaa. Joku tuntui aina kärsivän valinnoistani. Koin monien äitien tavoin pahaa oloa työ- ja perhevelvoitteiden kanssa painimisesta. Toisaalta maailma ei ole kaatunut, eli en ole korvaamaton.

Tukiverkko ja vastavuoroisuus ovat äärimmäisen tärkeitä. Välillä avun pyytäminen on tuntunut tosi vaikealta. Siitä on kuitenkin tullut helpompaa, kun olen itsekin yrittänyt olla valpas auttamaan.

Kaksoissiskoni ja isosiskoni ovat minulle läheisiä. Etenkin kaksoissiskoni tuntuu aistivan herkästi, mitä tarvitsen. Tukeudun häneen kaikessa.

Kahden kodin taktiikalla

Timo Kousan kanssa olen ollut jo 11 vuotta. Olemme eläneet koko sen ajan kahden kodin taktiikalla. Kun tapasimme, Timon kolme lasta olivat kasvaneet Helsingin Munkkivuoressa, ja minä ja poikani Joel ja Leo olimme juurtuneet Sipooseen. Koimme, että olisi liian suuri uhraus repiä lapset heille tutusta maailmasta. Kummankin ex-puolisot asuivat lähellä nykyisiä asuinpaikkojamme, joten lasten olo vuorotellen molemmilla vanhemmilla kävi helpommin.

Nyt perusteet erillisille kodeille ovat poistumassa. Timon lapset ovat kaikki täysi-ikäisiä ja kuopukseni Leo on jo 15-vuotias. Ehkä jossakin vaiheessa olisi aika siirtyä yhteisen katon alle.

Lue koko juttu: Hyvä terveys 5/2016