Toteutin haaveeni ja aloin opiskella Tanssi-Liiketerapiaa, vihdoinkin. Sain kokea, miten torjutut tunteet tulivat näkyviksi ja käsitettäviksi. Liikkeen avulla hyvästelin myös häpeän.

Vuosikymmenten mittaan olen opetellut yhä uusia tanssin tekniikoita, askeleita ja koreografioita. Modernia tanssia, jazzia, balettia, mustalaistanssia, afrikkalaista, lattareita, flamencoa, nykytanssia ja mitä niitä vielä onkaan. Olen opettanutkin tanssia. Nyt yli 60-vuotiaana olen vihdoin kypsä hakemaan vuoden pituiseen Tanssi-Liiketerapian (TLt) erikoistumiskoulutukseen. Miksi?

Koska on aika suunnata katse tulevaisuuteen. Tarvitsen tässä luopumisen iässä jotakin, joka lohduttaa ikääntymisessä ja avaa näköaloja tulevaisuuteen. Haluaisin tulevaisuudessa ohjata ikäisilleni naisille liikkeellistä ilmaisua, ei zumbaa eikä rumbaa, ei tanssitekniikoita tai askelkuvioita, vaan terapeuttisia menetelmiä, joissa käytetään jokaisesta itsestään syntyvää liikettä. Haluan irti oikein–väärin-tekemisestä.

Ruumiillisuus ja kehon ilmaisevuus ovat kiinnostaneet minua aina. Olen yhdistänyt ruumiilliset kivut mielen ahdistukseen ja stressiin, riittämättömyyden tunteen fyysiseen voimattomuuteen. Minulle on selvää, että mielentila ja ruumiintila kulkevat käsi kädessä ja että mielen masennusta voi käsitellä liikkeen keinoin.

Kun lähetän hakemukseni koulutukseen, alan jännätä, huolitaanko tämänikäistä enää mukaan. Eihän minulla ole opetus-, sosiaali- tai terveysalan ammattiakaan.

Kun juhannuksen alla saan tiedon, että minut hyväksytään, alan vuorostaan jännätä sitä, mitä koulutus minulta vaatii. Jos se ei vastaakaan odotuksia? Jos se vaatii liikaa?

Syyskuu: Hyväksyn kehoni viestit

Ensimmäisenä lähiopetuspäivänä Jyväskylän Tietotalon luento- ja liikuntasalissa kouluttajamme Marko Punkanen ja Maarit Ylönen kutsuvat meidät 14 toisilleen tuntematonta naista piiriin. Esittäydymme kukin vuorollamme piirin keskellä istuen. Hui.

Sydän pamppaillen kerron, miksi olen täällä ja miltä minusta tuntuu. Useimmat kurssikaverini ovat sosiaali- ja terveysalalla: psykologeja, fysioterapeutteja, tanssiammateissa. Tunnen olevani hyvässä seurassa, vaikka suurimmalle osalle voisin iältäni olla äiti.

Luennot ja harjoitukset vuorottelevat ensimmäisestä opetuspäivästä lähtien. Meillä teetetään harjoituksia, joita tanssi-liiketerapeutti tekee työssään.

Kehotietoisuusharjoituksessa seison silmät kiinni, vien vasemman käden vatsalleni ja oikean sydämelleni, hengittelen. Irrotan kädet niin hitaasti kuin pystyn.

Mindfulness, tietoinen, hyväksyvä kehollinen läsnäolo, kuuluu myös olennaisesti TLt:aan. Skannaan kehoa jalkapohjista päälakeen ohjeistuksella: Kuuntele kehoasi, älä ohita sen viestejä mitä ne ikinä ovatkaan — kipu, kuumotus, mielihyvä — anna sille huomio ja siirrä ajatuksesi kehoa pitkin eteenpäin ja keskity samalla hengitykseen.

Puu-harjoituksessa kuvittelen olevani kotipihani haapa. Puu-vertaus toimii niin taiteessa kuin terapiassakin: tunnetko juuresi, runkosi ja miten oksasi elävät? Puu on elämän vertauskuva tyynestä myrskyyn ja keväästä syksyyn.

Huomaan, etten epäröi heittäytyä tanssi-improvisaatioon, joka on terapian keskeinen menetelmä. Tuntuu hyvältä löytää rohkeutta ja luovuutta itsestään ja päästä flow-tilaan. Harjoitusten jälkeen käymme kokemukset läpi. Opin pian, että tällainen jakaminen on paitsi välttämätöntä myös kovin antoisaa.

Lokakuu: Sanattomia viestejä

Teemme pääkaupunkiseudulta tulevien kanssa treffit junan ravintolavaunuun ja syömme yhdessä aamiaista. Tampereelta seuraamme liittyy lisää kurssikavereita. Tämä rattoisa yhdessä reissaaminen jatkuu koko opiskelun ajan.

Aloitamme jälleen menemällä piiriin. Mielikuvissamme kävelemme hiekalla, sammalella, suolla, kalliolla, vedessä, kunnes mielikuvissamme muutumme vesikasveiksi.

Teemoina ovat kehotietoisuus, sanaton vuorovaikutus ja kehon muisti.

Mietimme kehon tuntemuksia kuvailevia sanoja: jyskyttävä, kutiava, turta, energinen, jäykkä, jomottava, arka, sykkivä, poltteleva, tärisevä.

Teemme taas useita harjoituksia pareittain: toinen liikkuu, toinen havainnoi. Tarkoitus on oppia luottamaan hyväksyvään katseeseen.

Marraskuu: Leikitkö mun kanssa?

Kouluttajamme Maarit on koonnut eri puolille salia nukkeja, autoja ja muita leluja, huiveja, palloja, höyheniä. Teemana on leikki ja luovuus. Sisäinen lapsi ja isoäiti minussa riemuitsee. Valitsen tontun, koiran, nallen, seepran ja vetelän narunuken ja pistän ne näyttelemään. Vetelä saa leikissäni esittää läheisriippuvaista, joka takertuu milloin nalleen milloin tonttuun. Vien vetelän terapiaan nallelle, jolla on jo seepra hoidossa. Vetelä yrittää takertua nalleen.  Leikkini ilmentämä ongelma herättää hilpeyttä, kun esitän sitä muille.

Leikeissä myös rikon toisten leikin, koska he eivät ota minua mukaan. Ymmärrän entistä paremmin, mistä niin lasten kuin aikuistenkin häiriköinti syntyy: turhautumisen ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Kouluttajamme Marko, joka on myös traumapsykoterapeutti, puhuu siitä, miten keho ilmaisee traumaattisia kokemuksia. Keho voi olla jatkuvassa ylivireystilassa tai päinvastoin jähmettyä ilmeettömyyteen ja jäykkyyteen. Myönteinen vuorovaikutus ympäristön kanssa kehittää kehon ydintä ja antaa tunteen, että omistaa oman ytimensä.

Joulukuu: Liike vaikuttaa tunteeseen

Koko syksyn olemme katsoneet toistemme liikettä ja tulleet katsotuiksi. Katsomisesta on tullut tietoista ja tarkkaa: näkemistä. Näkeminen muuttaa sekä näkijää että sitä, joka tulee nähdyksi.

Harjoituksessa tanssimme tällä kertaa pareittain niin, että toinen tekee voimakasta, aggressiivista liikettä, toinen sen vastakohtaa. Tanssi-Liiketerapiassa heikoksi itsensä tunteva voi voimistua liikkumalla tietoisesti voimaa käyttäen. Kulmikas voi hakea pehmeyttä liikkeisiinsä.

Tutkimme myös kuvan ja liikkeen yhteyttä ja lähdemme liikkumaan kuvan pohjalta. Liikeharjoituksen jälkeen teemme kuvia liiduilla tai maaleilla isoille papereille. Huomaan, että kuva syntyy ikään kuin kontrollini ulkopuolella. Valmiista kuvasta löytyy aina silta todellisuuteeni. Jos olen kuvannut kipeän tunteeni, kuten häpeän, en voi kuin hyväksyä sen. Se on siinä, katson sitä ja tunnen sen kehossani. Kuva sysää minut uuteen tanssiin. Tanssimalla tunteeni voin katsoa häpeääni lempeästi ja kenties heittää sille hyvästit.

Myös kirjoittaminen jatkaa prosessia kuvan ja tanssin herättämien ajatusten pohjalta. Tämä harjoitus on kuin lahja, herkistävä kokemus: Puolet ryhmästä istuu piirissä selät vastakkain silmät kiinni, toiset kulkevat ympärillä ja lukevat liike–kuva–kirjoittaminen-harjoituksen pohjalta syntyneitä runojaan.

Tammikuu: Tanssin ulos raivoni

Noin puolet opinnoista on takana, kun saamme kouluttajaksemme vierailevan opettajan, kokeneen tanssi-liike- ja perheterapeutin Tanja Pihlajan. Hän antaa meille aamupäivän kestävän tehtävän, jonka teema on ”minä suhteissa”. Tanja johdattaa lämpimällä ja määrätietoisella otteellaan minut ennalta arvaamattomille poluille ja näyttää yhden keskeisen elämäni juonista.

Lähdemme liikkumaan vapaasti musiikin mukaan. Jokainen liikkuu itseensä keskittyen, mutta yhteinen energiakenttä vahvistuu. Tanja pyytää meitä ottamaan parin. Katsomme toisiamme silmiin ja hymyilemme.

Saamme tehtäväksi piirtää kuvan elämämme suhdekartasta. Suhteet voivat olla ihmisiä, asioita tai ilmiöitä, jotka tuntuvat tärkeiltä tällä hetkellä. Kuvani syntyy kuin itsestään. Vetäisen punaisella liidulla alastoman naisen paperin ylänurkkaan. Kasvot, rinnat ja genitaalit suttaan ruskealla. Groteski hahmo on hurjassa liikkeessä. Kädessään hän heiluttaa punaista sydäntä kuin moukaria. Hahmosta poispäin ilmestyy joukko erikokoisia ihmisiä eri värein.

Katson tekemääni kuvaa. Noinko itseni näen? Yksinäisenä, hirviömäisenä, sydän rinnasta irti revittynä ja tunnustusta täynnä: Minä rakastan, enkö kelpaa? Kahta pientä hahmoa lukuun ottamatta ihmiset näyttävät pakenevan minulta, vaikka hurjasti heidän peräänsä kirmaan ja yhteyteensä haluan.

 

Tanja kehottaa meitä liikkumalla ilmaisemaan kuvan suhteen, tunnelman, tunteen tai asian. 

Alan tehdä kaoottista, hurjaa liikettä, johon puran yksinäisyyttäni ja yhteydenkaipuutani. Sitten muutun henkilöksi, jonka humalaa inhoan. Tanssin rumasti. Olen juovuksissa. Olen ruma.

Tanssin samanaikaisesti juopuneen vastenmielisen olomuodon ja sen, miltä hänen tilansa ja oma riippuvuuteni hänen hyvin- ja pahoinvoinnistaan tuntuu.

Tanssini huutaa, että vihaan riippuvuutta itsessäni, vihaan valheitasi, yksinäisyyttäsi ja häpeääsi, joka siirtyy minuun. Vihaan alennustilaasi, josta tulee minunkin alennustilani. Vihaan sitä, että minulla on ylisukupolvinen taakka, josta en pääse eroon. Itken ja tanssin ulos raivoani ja inhoani.

Kun olen lopettanut, siirryn katsojaksi. Parini esittää liikkuen, miten hän koki ja tunsi minun liikkuvan. Katselen, kun hän menee liikkeisiini, nahkoihini. Katselen omia tunteitani hänen liikkeissään. Minua liikuttaa se, että hän näki ja hyväksyi tunteeni tietämättä, mikä ne sai aikaan. Tanssimalla minuna hän jakaa tuskani kanssani — arvioimatta ja arvostelematta.

 

Sitten teemme kuvan siitä, miten suhteemme kuvaamaamme ihmiseen tai asiaan on muuttunut vuosien mittaan.  Kuva kädessä kävelemme parin kanssa ja kerromme puhumalla esille nousseesta suhdehistoriastamme. Kävellessä, molempien katse kuvassa on helppo puhua. Paristani huokuu läsnäolo. Hän ei kysele, arvota tai sääli. Omalla olemuksellaan, sanattomasti hän ilmaisee olevansa läsnä. Luotan häneen. Vuorollani minä kuuntelen häntä.

Kertomisen jälkeen jatkamme liikkuen yhteistä sanatonta matkaa. Omalla vuorollani liikun kuten minusta tuntuu ja annan parilleni sen henkilön osan, johon minulla on hankala suhde.

Otan parini taakaksi selkääni, raahaan häntä eteenpäin, kunnes riuhtaisen itseni eroon, jätän oman onnensa nojaan ja tanssin omille teilleni. Mutta huoli käy ylivoimaiseksi. Minun on pakko palata takaisin ja asettua olemaan häntä varten. Pian alan taas kantaa pariani kuin lyijynraskasta taakkaa. Sitten tvistaamme kuin siamilaiset kaksoset, kunnes väsyn. Alamme kulkea rinta rinnan mutta päät painuksissa.

 

Lopuksi meitä kehotetaan miettimään, mitä toivomme kuvaamaamme suhteeseen. Selvääkin selvempää on, että toivon tasavertaista, vastavuoroista läheisyyttä, jossa ei olisi huolta, syyllisyyttä ja häpeää.

Kuvittelen, miltä muuttunut suhde tuntuu. Tanssi parini kanssa muuttuu kevyeksi. Hypähtelemme, pyörähtelemme ja leikimme kuin lapset.

Kirjoitamme muistiin, mitä koimme ja oivalsimme. Tunnen itseni vahvistuneeksi ja vastaanottavaiseksi.

Harjoitus näytti minulle läheisriippuvuuteni tunteet järisyttävällä tavalla. Pohtimalla ja puhumalla en ole saanut läheisriippuvuuden syvintä olemusta ja tunteitteni kirjoa yhtä näkyväksi. Liikkeellä kertominen näytti minulle oman kärsimykseni lisäksi läheiseni kärsimyksen. Viha ja raivo sulivat suruksi ja myötätunnoksi.

Kevät: Työkaluja mielelle

Kevään mittaan kirjoitan opintojen kehitystehtäväksi kutsutun lopputyön. Sitä varten suunnittelen tanssiperformanssin, koreografioin tanssin ja esitän sen pienelle yleisölle. Kirjoitan lopputyöni katsojien kokemuksista.

Vuoden aikana opin muun muassa, että liike tarjoaa välineen käsitellä vaikeita elämänkokemuksia ja -tilanteita: yksinäisyyttä, hylätyksi joutumista, väkivaltaa, riippuvuuksia, valtasuhteita, omaa paikkaa ryhmässä. Liikkeen keinoin voi tutkia omaa kehonkuvaansa ja eheyttää sitä.  Koulutus ei pätevöittänyt minua tanssiterapeutiksi, mutta voin käyttää Tanssi-Liiketerapian menetelmiä itseni kehittämisen välineenä ja kun itse ohjaan liikkeellistä ilmaisua.

Mielessäni ovat ne lukuisat rakkaudelliset kokemukset, joita vuoden aikana tunsin antaessani itsestäni ja ottaessani vastaan toisilta heidän kokemuksiaan.

 

 

Mikä terapia?

Tanssi-Liiketerapia (TLt) on kehotietoisuuden, liikkeen ja tanssin psykoterapeuttista käyttöä. Terapiaprosessissa aktivoidaan erityisesti kehon muistia.

TLt-menetelmiä voidaan hyödyntää esimerkiksi psykoterapeuttisessa työskentelyssä, työnohjauksessa, erityiskasvatuksessa, vammaistyössä ja sosiaali- ja terveysaloilla sekä yksilö- että ryhmämuotoisena. TLt:n keinoin voidaan ehkäistä ja hoitaa fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia oireita ja sairauksia.

Eino Roiha -instituutin vuoden kestävät Tanssi-Liiketerapian erikoistumisopinnot ovat ammatillista täydennyskoulutusta, jonka jälkeen voi hakeutua kolmevuotiseen Tanssi-Liiketerapian ammatillisiin opintoihin. Pää- ja vastuukouluttajina ovat FT, musiikki- ja tanssiterapeutti, psykoterapeutti Marko Punkanen ja LitT, tanssi- ja psykoterapeutti Maarit Ylönen.

Tanssiterapiassa hyödynnetään muitakin luovan ilmaisun muotoja, kuten kuvan tekemistä, kirjoittamista, draamaa ja musiikkia, sekä erilaisia kehotekniikoita, kuten Alexander-, Feldenkreis-, Bartenieff-, Pilates-, Jacobson-, Body-Mind Centering ja Klein-tekniikka.

Lisätietoa: www.ers.fi

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.