Toteutin haaveeni ja aloin opiskella Tanssi-Liiketerapiaa, vihdoinkin. Sain kokea, miten torjutut tunteet tulivat näkyviksi ja käsitettäviksi. Liikkeen avulla hyvästelin myös häpeän.

Vuosikymmenten mittaan olen opetellut yhä uusia tanssin tekniikoita, askeleita ja koreografioita. Modernia tanssia, jazzia, balettia, mustalaistanssia, afrikkalaista, lattareita, flamencoa, nykytanssia ja mitä niitä vielä onkaan. Olen opettanutkin tanssia. Nyt yli 60-vuotiaana olen vihdoin kypsä hakemaan vuoden pituiseen Tanssi-Liiketerapian (TLt) erikoistumiskoulutukseen. Miksi?

Koska on aika suunnata katse tulevaisuuteen. Tarvitsen tässä luopumisen iässä jotakin, joka lohduttaa ikääntymisessä ja avaa näköaloja tulevaisuuteen. Haluaisin tulevaisuudessa ohjata ikäisilleni naisille liikkeellistä ilmaisua, ei zumbaa eikä rumbaa, ei tanssitekniikoita tai askelkuvioita, vaan terapeuttisia menetelmiä, joissa käytetään jokaisesta itsestään syntyvää liikettä. Haluan irti oikein–väärin-tekemisestä.

Ruumiillisuus ja kehon ilmaisevuus ovat kiinnostaneet minua aina. Olen yhdistänyt ruumiilliset kivut mielen ahdistukseen ja stressiin, riittämättömyyden tunteen fyysiseen voimattomuuteen. Minulle on selvää, että mielentila ja ruumiintila kulkevat käsi kädessä ja että mielen masennusta voi käsitellä liikkeen keinoin.

Kun lähetän hakemukseni koulutukseen, alan jännätä, huolitaanko tämänikäistä enää mukaan. Eihän minulla ole opetus-, sosiaali- tai terveysalan ammattiakaan.

Kun juhannuksen alla saan tiedon, että minut hyväksytään, alan vuorostaan jännätä sitä, mitä koulutus minulta vaatii. Jos se ei vastaakaan odotuksia? Jos se vaatii liikaa?

Syyskuu: Hyväksyn kehoni viestit

Ensimmäisenä lähiopetuspäivänä Jyväskylän Tietotalon luento- ja liikuntasalissa kouluttajamme Marko Punkanen ja Maarit Ylönen kutsuvat meidät 14 toisilleen tuntematonta naista piiriin. Esittäydymme kukin vuorollamme piirin keskellä istuen. Hui.

Sydän pamppaillen kerron, miksi olen täällä ja miltä minusta tuntuu. Useimmat kurssikaverini ovat sosiaali- ja terveysalalla: psykologeja, fysioterapeutteja, tanssiammateissa. Tunnen olevani hyvässä seurassa, vaikka suurimmalle osalle voisin iältäni olla äiti.

Luennot ja harjoitukset vuorottelevat ensimmäisestä opetuspäivästä lähtien. Meillä teetetään harjoituksia, joita tanssi-liiketerapeutti tekee työssään.

Kehotietoisuusharjoituksessa seison silmät kiinni, vien vasemman käden vatsalleni ja oikean sydämelleni, hengittelen. Irrotan kädet niin hitaasti kuin pystyn.

Mindfulness, tietoinen, hyväksyvä kehollinen läsnäolo, kuuluu myös olennaisesti TLt:aan. Skannaan kehoa jalkapohjista päälakeen ohjeistuksella: Kuuntele kehoasi, älä ohita sen viestejä mitä ne ikinä ovatkaan — kipu, kuumotus, mielihyvä — anna sille huomio ja siirrä ajatuksesi kehoa pitkin eteenpäin ja keskity samalla hengitykseen.

Puu-harjoituksessa kuvittelen olevani kotipihani haapa. Puu-vertaus toimii niin taiteessa kuin terapiassakin: tunnetko juuresi, runkosi ja miten oksasi elävät? Puu on elämän vertauskuva tyynestä myrskyyn ja keväästä syksyyn.

Huomaan, etten epäröi heittäytyä tanssi-improvisaatioon, joka on terapian keskeinen menetelmä. Tuntuu hyvältä löytää rohkeutta ja luovuutta itsestään ja päästä flow-tilaan. Harjoitusten jälkeen käymme kokemukset läpi. Opin pian, että tällainen jakaminen on paitsi välttämätöntä myös kovin antoisaa.

Lokakuu: Sanattomia viestejä

Teemme pääkaupunkiseudulta tulevien kanssa treffit junan ravintolavaunuun ja syömme yhdessä aamiaista. Tampereelta seuraamme liittyy lisää kurssikavereita. Tämä rattoisa yhdessä reissaaminen jatkuu koko opiskelun ajan.

Aloitamme jälleen menemällä piiriin. Mielikuvissamme kävelemme hiekalla, sammalella, suolla, kalliolla, vedessä, kunnes mielikuvissamme muutumme vesikasveiksi.

Teemoina ovat kehotietoisuus, sanaton vuorovaikutus ja kehon muisti.

Mietimme kehon tuntemuksia kuvailevia sanoja: jyskyttävä, kutiava, turta, energinen, jäykkä, jomottava, arka, sykkivä, poltteleva, tärisevä.

Teemme taas useita harjoituksia pareittain: toinen liikkuu, toinen havainnoi. Tarkoitus on oppia luottamaan hyväksyvään katseeseen.

Marraskuu: Leikitkö mun kanssa?

Kouluttajamme Maarit on koonnut eri puolille salia nukkeja, autoja ja muita leluja, huiveja, palloja, höyheniä. Teemana on leikki ja luovuus. Sisäinen lapsi ja isoäiti minussa riemuitsee. Valitsen tontun, koiran, nallen, seepran ja vetelän narunuken ja pistän ne näyttelemään. Vetelä saa leikissäni esittää läheisriippuvaista, joka takertuu milloin nalleen milloin tonttuun. Vien vetelän terapiaan nallelle, jolla on jo seepra hoidossa. Vetelä yrittää takertua nalleen.  Leikkini ilmentämä ongelma herättää hilpeyttä, kun esitän sitä muille.

Leikeissä myös rikon toisten leikin, koska he eivät ota minua mukaan. Ymmärrän entistä paremmin, mistä niin lasten kuin aikuistenkin häiriköinti syntyy: turhautumisen ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Kouluttajamme Marko, joka on myös traumapsykoterapeutti, puhuu siitä, miten keho ilmaisee traumaattisia kokemuksia. Keho voi olla jatkuvassa ylivireystilassa tai päinvastoin jähmettyä ilmeettömyyteen ja jäykkyyteen. Myönteinen vuorovaikutus ympäristön kanssa kehittää kehon ydintä ja antaa tunteen, että omistaa oman ytimensä.

Joulukuu: Liike vaikuttaa tunteeseen

Koko syksyn olemme katsoneet toistemme liikettä ja tulleet katsotuiksi. Katsomisesta on tullut tietoista ja tarkkaa: näkemistä. Näkeminen muuttaa sekä näkijää että sitä, joka tulee nähdyksi.

Harjoituksessa tanssimme tällä kertaa pareittain niin, että toinen tekee voimakasta, aggressiivista liikettä, toinen sen vastakohtaa. Tanssi-Liiketerapiassa heikoksi itsensä tunteva voi voimistua liikkumalla tietoisesti voimaa käyttäen. Kulmikas voi hakea pehmeyttä liikkeisiinsä.

Tutkimme myös kuvan ja liikkeen yhteyttä ja lähdemme liikkumaan kuvan pohjalta. Liikeharjoituksen jälkeen teemme kuvia liiduilla tai maaleilla isoille papereille. Huomaan, että kuva syntyy ikään kuin kontrollini ulkopuolella. Valmiista kuvasta löytyy aina silta todellisuuteeni. Jos olen kuvannut kipeän tunteeni, kuten häpeän, en voi kuin hyväksyä sen. Se on siinä, katson sitä ja tunnen sen kehossani. Kuva sysää minut uuteen tanssiin. Tanssimalla tunteeni voin katsoa häpeääni lempeästi ja kenties heittää sille hyvästit.

Myös kirjoittaminen jatkaa prosessia kuvan ja tanssin herättämien ajatusten pohjalta. Tämä harjoitus on kuin lahja, herkistävä kokemus: Puolet ryhmästä istuu piirissä selät vastakkain silmät kiinni, toiset kulkevat ympärillä ja lukevat liike–kuva–kirjoittaminen-harjoituksen pohjalta syntyneitä runojaan.

Tammikuu: Tanssin ulos raivoni

Noin puolet opinnoista on takana, kun saamme kouluttajaksemme vierailevan opettajan, kokeneen tanssi-liike- ja perheterapeutin Tanja Pihlajan. Hän antaa meille aamupäivän kestävän tehtävän, jonka teema on ”minä suhteissa”. Tanja johdattaa lämpimällä ja määrätietoisella otteellaan minut ennalta arvaamattomille poluille ja näyttää yhden keskeisen elämäni juonista.

Lähdemme liikkumaan vapaasti musiikin mukaan. Jokainen liikkuu itseensä keskittyen, mutta yhteinen energiakenttä vahvistuu. Tanja pyytää meitä ottamaan parin. Katsomme toisiamme silmiin ja hymyilemme.

Saamme tehtäväksi piirtää kuvan elämämme suhdekartasta. Suhteet voivat olla ihmisiä, asioita tai ilmiöitä, jotka tuntuvat tärkeiltä tällä hetkellä. Kuvani syntyy kuin itsestään. Vetäisen punaisella liidulla alastoman naisen paperin ylänurkkaan. Kasvot, rinnat ja genitaalit suttaan ruskealla. Groteski hahmo on hurjassa liikkeessä. Kädessään hän heiluttaa punaista sydäntä kuin moukaria. Hahmosta poispäin ilmestyy joukko erikokoisia ihmisiä eri värein.

Katson tekemääni kuvaa. Noinko itseni näen? Yksinäisenä, hirviömäisenä, sydän rinnasta irti revittynä ja tunnustusta täynnä: Minä rakastan, enkö kelpaa? Kahta pientä hahmoa lukuun ottamatta ihmiset näyttävät pakenevan minulta, vaikka hurjasti heidän peräänsä kirmaan ja yhteyteensä haluan.

 

Tanja kehottaa meitä liikkumalla ilmaisemaan kuvan suhteen, tunnelman, tunteen tai asian. 

Alan tehdä kaoottista, hurjaa liikettä, johon puran yksinäisyyttäni ja yhteydenkaipuutani. Sitten muutun henkilöksi, jonka humalaa inhoan. Tanssin rumasti. Olen juovuksissa. Olen ruma.

Tanssin samanaikaisesti juopuneen vastenmielisen olomuodon ja sen, miltä hänen tilansa ja oma riippuvuuteni hänen hyvin- ja pahoinvoinnistaan tuntuu.

Tanssini huutaa, että vihaan riippuvuutta itsessäni, vihaan valheitasi, yksinäisyyttäsi ja häpeääsi, joka siirtyy minuun. Vihaan alennustilaasi, josta tulee minunkin alennustilani. Vihaan sitä, että minulla on ylisukupolvinen taakka, josta en pääse eroon. Itken ja tanssin ulos raivoani ja inhoani.

Kun olen lopettanut, siirryn katsojaksi. Parini esittää liikkuen, miten hän koki ja tunsi minun liikkuvan. Katselen, kun hän menee liikkeisiini, nahkoihini. Katselen omia tunteitani hänen liikkeissään. Minua liikuttaa se, että hän näki ja hyväksyi tunteeni tietämättä, mikä ne sai aikaan. Tanssimalla minuna hän jakaa tuskani kanssani — arvioimatta ja arvostelematta.

 

Sitten teemme kuvan siitä, miten suhteemme kuvaamaamme ihmiseen tai asiaan on muuttunut vuosien mittaan.  Kuva kädessä kävelemme parin kanssa ja kerromme puhumalla esille nousseesta suhdehistoriastamme. Kävellessä, molempien katse kuvassa on helppo puhua. Paristani huokuu läsnäolo. Hän ei kysele, arvota tai sääli. Omalla olemuksellaan, sanattomasti hän ilmaisee olevansa läsnä. Luotan häneen. Vuorollani minä kuuntelen häntä.

Kertomisen jälkeen jatkamme liikkuen yhteistä sanatonta matkaa. Omalla vuorollani liikun kuten minusta tuntuu ja annan parilleni sen henkilön osan, johon minulla on hankala suhde.

Otan parini taakaksi selkääni, raahaan häntä eteenpäin, kunnes riuhtaisen itseni eroon, jätän oman onnensa nojaan ja tanssin omille teilleni. Mutta huoli käy ylivoimaiseksi. Minun on pakko palata takaisin ja asettua olemaan häntä varten. Pian alan taas kantaa pariani kuin lyijynraskasta taakkaa. Sitten tvistaamme kuin siamilaiset kaksoset, kunnes väsyn. Alamme kulkea rinta rinnan mutta päät painuksissa.

 

Lopuksi meitä kehotetaan miettimään, mitä toivomme kuvaamaamme suhteeseen. Selvääkin selvempää on, että toivon tasavertaista, vastavuoroista läheisyyttä, jossa ei olisi huolta, syyllisyyttä ja häpeää.

Kuvittelen, miltä muuttunut suhde tuntuu. Tanssi parini kanssa muuttuu kevyeksi. Hypähtelemme, pyörähtelemme ja leikimme kuin lapset.

Kirjoitamme muistiin, mitä koimme ja oivalsimme. Tunnen itseni vahvistuneeksi ja vastaanottavaiseksi.

Harjoitus näytti minulle läheisriippuvuuteni tunteet järisyttävällä tavalla. Pohtimalla ja puhumalla en ole saanut läheisriippuvuuden syvintä olemusta ja tunteitteni kirjoa yhtä näkyväksi. Liikkeellä kertominen näytti minulle oman kärsimykseni lisäksi läheiseni kärsimyksen. Viha ja raivo sulivat suruksi ja myötätunnoksi.

Kevät: Työkaluja mielelle

Kevään mittaan kirjoitan opintojen kehitystehtäväksi kutsutun lopputyön. Sitä varten suunnittelen tanssiperformanssin, koreografioin tanssin ja esitän sen pienelle yleisölle. Kirjoitan lopputyöni katsojien kokemuksista.

Vuoden aikana opin muun muassa, että liike tarjoaa välineen käsitellä vaikeita elämänkokemuksia ja -tilanteita: yksinäisyyttä, hylätyksi joutumista, väkivaltaa, riippuvuuksia, valtasuhteita, omaa paikkaa ryhmässä. Liikkeen keinoin voi tutkia omaa kehonkuvaansa ja eheyttää sitä.  Koulutus ei pätevöittänyt minua tanssiterapeutiksi, mutta voin käyttää Tanssi-Liiketerapian menetelmiä itseni kehittämisen välineenä ja kun itse ohjaan liikkeellistä ilmaisua.

Mielessäni ovat ne lukuisat rakkaudelliset kokemukset, joita vuoden aikana tunsin antaessani itsestäni ja ottaessani vastaan toisilta heidän kokemuksiaan.

 

 

Mikä terapia?

Tanssi-Liiketerapia (TLt) on kehotietoisuuden, liikkeen ja tanssin psykoterapeuttista käyttöä. Terapiaprosessissa aktivoidaan erityisesti kehon muistia.

TLt-menetelmiä voidaan hyödyntää esimerkiksi psykoterapeuttisessa työskentelyssä, työnohjauksessa, erityiskasvatuksessa, vammaistyössä ja sosiaali- ja terveysaloilla sekä yksilö- että ryhmämuotoisena. TLt:n keinoin voidaan ehkäistä ja hoitaa fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia oireita ja sairauksia.

Eino Roiha -instituutin vuoden kestävät Tanssi-Liiketerapian erikoistumisopinnot ovat ammatillista täydennyskoulutusta, jonka jälkeen voi hakeutua kolmevuotiseen Tanssi-Liiketerapian ammatillisiin opintoihin. Pää- ja vastuukouluttajina ovat FT, musiikki- ja tanssiterapeutti, psykoterapeutti Marko Punkanen ja LitT, tanssi- ja psykoterapeutti Maarit Ylönen.

Tanssiterapiassa hyödynnetään muitakin luovan ilmaisun muotoja, kuten kuvan tekemistä, kirjoittamista, draamaa ja musiikkia, sekä erilaisia kehotekniikoita, kuten Alexander-, Feldenkreis-, Bartenieff-, Pilates-, Jacobson-, Body-Mind Centering ja Klein-tekniikka.

Lisätietoa: www.ers.fi

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.