Psykoterapeutin avun hakemista on viisasta harkita, jos vaikeat elämäntilanteet tai ihmissuhteet uhkaavat viedä voimat.

Elämästä ei selviä ilman psyykkistä kipua aiheuttavia kolhuja. Jollakin tavoin ne pitää käydä läpi ja ratkaista, muuten ne jäävät mielen painolastiksi ja estävät persoonallista kasvuamme.

Jos ratkaiseminen ei omin avuin onnistu ja psyykkiset voimat alkavat huveta, on viisasta etsiä apua. Usein riittää, että sitä antaa ymmärtävä läheinen tai vieras, joka on kokenut samantapaista ja selviytynyt siitä. Mutta voi käydä niinkin, että ajatukset vain kiertävät  kehää, ahdistuneisuus lisääntyy eivätkä ongelmat ota helpottaakseen. Silloin tasapainon palauttamiseen voidaan tarvita psykoterapiaa. Mutta minkälaista?  

– Jos ongelman voi määritellä helposti  ja sen syynä ovat satunnaiset elämän vaikeudet, lyhyt terapia useimmiten riittää. Jos taas vaikeudet ovat kerääntyneet  pitkän ajan kuluessa ja koskettavat niistä kärsivän persoonallisuutta laajasti, tarvitaan pitempää hoitoa, sanoo psykoterapeutti Mikael Saarinen.

Terapiavaihtoehtoja on paljon, mutta mihin tahansa niistä päätyyykin, tavoitteena on psyykkinen hyvinvointi tai mielen terveys ja itsetuntemuksen lisääntyminen. Nämä vaikuttavat osaltaan fyysiseen, sosiaaliseen ja henkiseen hyvinvointiimme.

Saarinen erittelee viittä todellisesta elämästä mukaellun ihmisen tapausta ja arvioi, mikä voisi auttaa eteenpäin.

”En pysty kaikkeen, mitä pitäisi.”

Marja, 42 v: ”En saa iltaisin unta ja herään aamuyöstä miettimään, miten selviydyn kaikesta, mitä on  tehtävä ja hoidettava. Tuntuu, että minulta vaaditaan kotona ja töissä koko ajan enemmän, enkä saa tukea mistään. Voin purskahtaa itkuun  mitättömistä syistä. Toisaalta myös hävettää, etten pysty kaikkeen, mihin pitäisi. Miten lapsiinikin vaikuttaa, että olen tällainen."

Marja elää kovien paineiden alla.  Siitä kertoo itkukohtauksiin johtava riittämättömyyden tunne ja pelko, että hän aiheuttaa vahinkoa lapsilleen.
Itsestään tämä kiltti suorittaja ei näytä olevan huolissaan, enemmän häntä huolestuttaa se, mitä muut hänestä ajattelevat. Elämäänsä hän  erittelee lähinnä älyllisesti, eikä  tunteiden ja ajatusten välillä  ole juurikaan yhteyttä.

Hankalat tunteet vievät häntä mukanaan, eikä hän saa kiinni siitä, mitä tunne kertoo. Hänen olisikin hyvä huomata olevansa tunteittensa vatvomisen kehässä ja miettiä, mitä perimmiltään itkee.  Kehästä hän voisi päästä kuvailemalla sitä jollekulle muulle, tai mallintamalla itselleen paperille, miten kehä rakentuu. Helppoa se ei tosin ole, sillä tunnemyrskyn keskeltä asioita ei yleensä näe selkeästi.  

Ulkopuolinen apu voi olla tarpeen, jos hän eteenpäin pääsemättä löytää itsensä aina uudestaan hallitsemattomien tunteiden keskeltä.  

Vertaistuki, keskustelu samaa kokeneen ihmisen kanssa voisi olla sopiva keino. Myös kognitiivista terapiaa Marjan kannattaisi harkita. Siellä hän oppisi toimimaan tarkoituksenmukaisemmalla tavalla ja näkemään, mitä vaikeiden tunteiden taustalla on. 

Unilääkitys saattaa olla tarpeen vuorokausirytmin ja voimien palauttamiseksi alkuvaiheessa, sillä kovin uupuneena terapian käynnistäminen on hankalaa.

”Suren yhä enemmän”

Janne, 38 v: ”Erosin kaksi vuotta sitten ja suren tapahtunutta edelleen. Kohta en jaksa innostua enää mistään. Työnikin, josta ennen pidin, alkaa tuntua yhdentekevältä. Kohta en enää siedä muita ihmisiäkään ja tekisi mieli jättää kaikki, häipyä erakoksi jonnekin."

Janne ei ole päässyt yli eroon liittyvästä kriisistä, eikä hän ole käsitellyt tapahtunutta mielessään. Hän kuvaa mielensä liikkeitä pelkkänä tapahtumien sarjana ja kokee nyt, että toivoa ei ole.

Vihamielisyyttä Janne kokee tavalliseen miehiseen tapaan, ärtymällä, inhoamalla ja suunnittelemalla erakoksi ryhtymistä: jos suomalainen mies ei voi ilmaista suruaan tai häpeäänsä,  hän herkästi haluaa eristäytyä, esimerkiksi juuri metsään.  

Jannen pitäisi oppia näkemään, mitä todella tapahtuu hänen kuorensa alla ja ilmaisemaan se sanoilla. Kriisiterapiassa hän voisi opetella tätä ja pystyisi sitten päästämään surun ja pettymyksen pintaan. Sitten torjutut tunteet eivät enää lamaannuttaisi häntä, kuten nyt.

Eroseminaariinkin Janne voisi mennä. Se saattaisi kuitenkin olla hänelle liian kova paikka ennen kuin hän on oppinut käsittelemään tunteitaan.  
 Ensiavuksi Jannelle ehkä määrättäisiin mielialalääkettä, vaikka se ei ole kriisien hotiosuositusten mukaan ensisijainen hoito.

”Minulla ei ole ystäviä”

Sanna 56 v: ”Niin kauan kuin muistan, minulla ei ole juuri ollut ystäviä ja rakkaussuhteetkin ovat jääneet lyhyiksi. Viime aikoina on alkanut huolestuttaa se, minkälaista tulee olemaan elämä eläkkeellä, kun ei ole enää työkavereitakaan. Yritän kyllä luoda uusia ihmissuhteita, mutta jos sellainen on syntymässä, minulle tulee kuin pakko katkaista suhde ja niin myös teen.  Ja jos joku mies näyttää kiinnostuvan minusta, epäilen heti, että hänessä on jotakin vikaa.”

Sanna tulkitsee vaikeutensa kohtalokseen ja alistuu siihen. Hän tuntuu pitävän ennalta määrättynä, että yksinäisyys on hänen osansa. Mutta juuri yksin jättäytymisellä ja eristäytymisellä hän on myös pyrkinyt ratkaisemaan tätä ongelmaansa.

Aluksi Sannan pitäisi päästä luulosta, ettei hän voi millekään mitään. Näin luullen hän on tehnyt  vääriä tulkintoja tilanteista, kuten nähnyt itsensä hylättynä, vaikka niin ei ole ollut. Tästä hän on tehnyt edelleen väärän johtopäätöksen, ettei kelpaa kenellekään.

Ensiapua Sanna voisi saada, jos joku sanoisi hänelle, ettei tällaisia taakkoja tarvitse kantaa yksin ja että hän on oikeutettu saamaan tukea. Sanna siis tarvitsisi luotettavaa ihmistä, jonka kanssa voisi harjoitella avautumista ja muihin luottamista.

Vaikuttaa siltä, että hänen ongelmansa on syntynyt pitkän ajan kuluessa. Siksi sitä ei voi ratkaistakaan nopeasti. Taidepsykoterapia voisi sopia Sannalle. Siinä hän saisi itseilmaisun keinoin mahdollisuuden työstää hylätyksi tulemisen ja muita vaikeita tunteitaan. Psykodynaamisessa terapiassa hänelle aukeaisi mahdollisuus käydä läpi koko elämäänsä. Se auttaisi rakentamaan tulevaisuutta uudelle pohjalle.

”Pakko raataa, vaikka en halua”

Pekka 32 v:”Minulla on hyvä koulutus ja haastava työ, jossa olen päättänyt päästä eteenpäin. Teen jatkuvasti pitkää päivää, koska haluan esimiesasemaan, mutta myös siksi, että perheellämme on iso asuntolaina. Melkein jatkuvasti teen töitä myös kotona ja tunnen syyllisyyttä siitä, että en ehdi osallistua lastemme elämään. En haluaisi luopua mistään, mutta kauan en kestä tätä painettakaan.”

Pekka näyttää ajattelevan, että teot tuovat sen arvostuksen, jota hän kaipaa elämältä. Hän kokee kuitenkin joutuvansa antamaan liikaa, eikä oikein kestä sitä. Riittämättömyys johtaa syyllisyyteen.

Hän haluaa monta asiaa yhtä aikaa, esimieheksi ja omistusasuntoon, eikä haluaisi luopua mistään päämäärästä. Samalla hän itsekin tajuaa, että  raja on tulossa vastaan. On hyvä, että raatamisen määrä harmittaa häntä, sillä tämä tunne ajaa häntä muuttamaan jotakin. Hänen olisikin syytä pysähtyä miettimään arvojaan. Tämä on tärkeää myös siksi, että hän kertoo arvostavansa kotia  ja lasten elämää.

Haluamis- ja omistautumis- eli hot-terapia voisi sopia Pekalle. Siinä hän saisi työstää arvojaan ja rohkaistuisi muuttamaan  elämäänsä arvojensa mukaiseen suuntaan.

Koska Pekka näkee tilanteensa ja tietää, mitä ei halua, lyhyehkö kognitiivinen terapia auttaisi häntä järjestelemään elämänsä palikoita mieleisekseen kuvioksi. Itsehoito-oppaita Pekan ei ehkä kannata lukea, koska raatajatyyppinä hän saattaisi vielä yrittää raataa itsensä henkisesti tasapainoisemmaksikin. Niin ongelmat eivät ratkeaisi, vaan siirtyisivät vain kauemmaksi.

”Olutta kuluu”

Lauri, 51 v: ”Työpaikallani eletään irtisanomisuhan alla. Viime yt-neuvotteluissa minun kävi hyvin eli en saanut potkuja. Lisää irtisanomisia on kuitenkin tulossa. Tämä harmittaa niin paljon, että olutta kuluu entistä enemmän, joka arki-iltakin. Vaimo huomauttelee tästä. Toinen harmittava asia on se, että viimeinenkin lapsemme on nyt lähtenyt kotoa ja nyhjötämme kaksin vaimon kanssa. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että loppuelämä olisi tällaista.”

Laurilla näyttää olevan elämänkriisi. Hän elää murrosaikaa töissä ja kotona. Tapahtuneita asioita hän kuvaa ulkokohtaisesti, kuin ei tuntisi itse mitään. Vaimokin vain motkottaa, mutta tätäkään Lauri ei erittele enempää.
Tahto Laurilla kuitenkin on tallella. Sen hän ilmaisee sanomalla, ettei voi ajatella  loppuelämän jatkuvan näin. Tämä asenne auttaa häntä selvittämään ongelmiaan.

Hänen olisi hyvä lukea jokin psykologinen kirja, jossa käsitellään ihmismielen olemusta. Se auttaisi häntä miettimään, johtuuko paha olo vain ulkoisista olosuhteista vaiko jostain, mikä on hänen päänsä sisällä. Niin Lauri voisi oivaltaa, että häneen sattuu, koska on irtisanomisuhan alla ja koska lapset ovat lähteneet kotoa.

Kun hän saisi annettua sanallisen hahmon voimakkaille tunteilleen, niitä ei ehkä enää tarvitsisi siirtää kaljan avulla syrjemmäksi. Laurista kuitenkin  näyttää siltä, ettei hän voi tilanteelleen mitään. Hän haluaisi hallita kaikkea, mikä ei ole elämässä mahdollista. Hän voisikin opetella elämään irtisanomisuhan kanssa. Se onnistuisi käsittelemällä pelkoa, joka liittyy työttömyyteen, ja miettimällä, mistä kaikesta se pelko perimmiltään tulee. Arvopohjaisesta kognitiivisesta terapiasta tai psykodynaamisesta lyhytterapiasta voisi olla hyötyä. Ne antaisivat eväitä tulevaisuuden rakentamista varten.

Lue lisää
Psykoterapia - matka minään
Pitkää vai lyhyttä terapiaa?
Auttaako psykoterapia masennukseen?

Mikä olisi sopivin?

  1. Kognitiivisessa psykoterapiassa tutkitaan väärään suuntaan johtavia ajattelutapoja, niistä johtuvia vääriä valintoja ja tällaisen ajattelun haittavaikutuksia tunteisiin. Tässä terapiassa voidaan esimerkiksi purkaa ennakkoasenteita, kuten ”Kukaan ei välitä minusta”. Lisäksi optellaan ongelmanratkaisutaitoja.
  2. Taidepsykoterapiassa keskustelun apuna käytetään kuvaa, musiikkia, draamaa, tanssia tai kirjallisuutta. Näitä tuotetaan joko itse tai käytetään valmista materiaalia. Taidepsykoterapia soveltuu kenelle tahansa, jota kiinnostaa tarkastella ja purkaa vaikeita asioitaan luovan ilmaisun avulla.
  3. Psykodynaamisen psykoterapian  painopiste on tämänhetkisissä ongelmissa, mutta niitä tutkitaan  varhaisten ihmissuhteitten ja kokemusten kautta. Tämä keskusteleva terapia sopii silloin, kun halutaan tutkia ja ymmärtää koko persoonallsiuutta sen lisäksi, että lievitetään näkyviä pahaa oloa aiheuttavia oireita.
  4. Kriisiterapiassa keskitytään traumaattiseen tapahtumaan ja sen aiheuttamiin psyykkisiin, mutta myös fyysisiin reaktioihin. Tällainen traumakokemus voi olla esimerkiksi läheisen kuolema, väkivallan uhriksi joutuminen tai se, että on itse joutunut onnettomuuteen. Koska järkyttävän tapahtuman kokeminen aiheuttaa myös fyysisiä oireita, kuten levottumuutta, hikoilua ja jopa tärinää, tavanomaisen terapiakeskustelujen lisäksi hoitoon kuuluu  kehollisia menetelmiä, rentoutusta ja silmänliiketerapiaa.
  5. Hyväksymis- ja omistautumisterapian (HOT) keskeisiä teemoja ovat tyytyminen siihen, mitä ei voi muuttaa, sen muuttaminen, mikä on mahdollista ja omistautuminen omien arvojen mukaiseen elämään. Näin siksi, että tämä terapiasuuntaus näkee ihmisten suureksi ongelmaksi arvotyhjiön, jossa ajattelu ja toiminta ohjautuu ulkoapäin. Suuri osa terapiasta on harjoituksia, joilla pyritään lisäämään tietoisuutta omista ajatuksista ja tunteista arvottamatta niitä. Päämääränä on oppia näkemään, että ajatukset ja tunteet ovat aivojen tuotoksia eivätkä ehdottomia totuuksia.Tyyneyteen tähtäävä hot-terapia lainaa ajatuksia zenbuddhismista.

Lisää psykoterapioita ja terapeutteja vastaamo.fi

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.