Kun anteeksiantaja päästää irti katkeruudesta, hän vapautuu jatkamaan elämäänsä yhtä taakaa kevyempänä. Unohtaa ei kuitenkaan tarvitse eikä aina anteeksianto ole edes mahdollista. Psykologi Kari Kiianmaa antaa neuvoja sekä anteeksiantajalle että -pyytäjälle.

"Minä annan sinulle anteeksi"

Aito anteeksianto on haastava tehtävä, korostaa psykologi ja parisuhdekouluttaja Kari Kiianmaa. Vaiva kannattaa kuitenkin nähdä.

Kiianmaa kuvailee pitkään jatkunutta kaunaa kahden ihmisen vankilaksi. Sekä vanki että anteeksiantoa panttaava vanginvartija ovat sidottuja tilanteeseen. Vasta anteeksianto vapauttaa molemmat päästämään menneisyydestä irti ja jatkamaan elämässä eteenpäin.

– Näen sen selvästi työssäni parisuhdekouluttajana. Joskus ihmiset kokevat anteeksiannon velvollisuutena tai heitä painostetaan siihen. Silloin anteeksi saatetaan pyytää, mutta sydämessä siihen ei pystytä. Todellinen anteeksianto on syvällinen asia ja uskon, että jokaisen pitää itse miettiä mitä se merkitsee, Kiianmaa toteaa.

1. Oletko valmis antamaan anteeksi?

Anteeksiantaminen on aina prosessi, joka vie aikaa. Väkisin ei anteeksi voi antaa ja tarvittava aika on henkilökohtaista. Yksi pystyy käsittelemään asian nopeasti, toinen tarvitsee enemmän aikaa. Pinnallista tasoa syvemmälle pääsemiseen ei juuri ole oikotietä.

Anteeksi on taikasana vain, jos todella olet valmis siirtymään eteenpäin.

2. Hyväksy voimakkaat tunteet

Muista, että loukatuksi, hylätyksi tai väärinkohdelluksi tulemiseen liittyy vahvoja tunteita, esimerkiksi vihaa ja kostonhimoa. Ne ovat täysin sallittuja tunteita, jotka ovat osa tilanteen käsittelyä, eikä niitä tule vaieta kuoliaaksi. Kun ymmärrät, mistä vahvat tunteet tulevat ja että niillä on oikeus olla olemassa, voit päästä niiden yli ja siirtyä eteenpäin, anteeksi antamiseen.

3. Päästä irti vihasta

Moni vannoo vihoissaan, ettei koskaan anna anteeksi, mutta vala sitoo vannojansa tiukasti menneeseen ja estää pääsemään yli tapahtuneesta. Antaja luopuu katkeruudesta ja vapauttaa ennen kaikkea itsensä.

Kun ymmärtää anteeksiannon huojentavan voiman, anteeksi voi joskus antaa myös niille, jotka eivät ole sitä pyytäneet. Toisen ihmisen vilpitön anteeksipyyntö ja erehdyksen myöntäminen helpottavat anteeksiantajan työtä, mutta aina ne eivät ole välttämättömiä tai edes mahdollisia.

4. Hae ammattiapua ajoissa

Ystävät ja tutut eivät aina ole parhaita auttajia. Yhdessä tilannetta saatetaan suurennella ja kostonajatuksia lietsoa tarpeettomasti. Myös omassa mielessä loputtomasti pyöritellyt tapahtumat saattavat kasvaa ulos mittasuhteistaan. Apua kannattaa ja tulee hakea ammattilaiselta, jos tie tuntuu omin voimin tyssäävän alkuunsa.

5. Vääryyttä ei tarvitse unohtaa

Anteeksianto muuttuu helpommaksi, kun ymmärtää, ettei se tarkoita unohtamista. Unohtaminen voi olla mahdotonta, mutta asiasta irti päästäminen auttaa voittamaan katkeruuden, joka sitoo omia voimavaroja.

6. Ota anteeksipyyntö vakavasti

Aina anteeksianto ei ole mahdollista tai et itse siihen ole vielä valmis, mutta kunnioita vilpitöntä anteeksipyyntöä ottamalla se vakavasti ja antamalla pyytäjälle mielessäsi mahdollisuus.

”Anna anteeksi, minä tein väärin”

Anteeksipyytäjän pitää olla valmis muuttamaan omaa käytöstä, mutta myös armahtaa itseään.

1. Oletko valmis muutokseen?

Kestävän anteeksipyynnön pohja on aito halu korjata omaa toimintaa tulevaisuudessa. Joskus anteeksi tulee pyydettyä, koska loukatun läheisen pahaa mieltä on vaikea kestää. Jos omaa toimintaa ei kuitenkaan ole valmis muuttamaan, ”anteeksi” jää vain tyhjäksi sanaksi.

2. Vältä anteeksipyyntöjen kierre

Kun anteeksipyyntöön on vilpitöntä halua, mutta pyytäjä palaa aina vanhaan käytökseensä, on aika viheltää peli poikki ja hakea ammattiapua. Aina omat voimat eivät riitä muutokseen. Loputtomien anteeksipyyntöjen kierre vie helposti ihmissuhteesta luottamuksen ja anteeksipyyntö, vilpitönkin, menettää lopulta merkityksensä.

3. Opettele hyväksymään itsesi

Loukatun lisäksi anteeksipyytäjä tarvitsee armahduksen myös itseltään. Ihmisenä kasvamiseen kuuluu omien vajavuuksien tunteminen ja hyväksyminen ja niiden kanssa elämään opettelu. Myös itseään tulee rakastaa niin paljon, ettei rankaise itseään täysin kohtuuttomasti.

4. Muista itsehoito

Itselleen anteeksianto on erityisen tärkeää, jos loukattu ei vilpittömästä anteeksipyynnöstä huolimatta ole valmis antamaan anteeksi. Silloin tie täytyy kulkea yksin ja muuttaa omaa käytöstä. Kun osaa antaa itselleen anteeksi, voi siirtyä elämässä eteenpäin.

5. Liika anelu on liikaa

Tunnetko ihmisen, joka pyytelee kaiken aikaa anteeksi? Loputon anteeksipyytely on rooli, jolla voi peittää todellista minää. Yleensä pahoitteluautomaatin roolin ottanut ihminen kärsii epävarmuudesta, joka syntyy tunteesta, ettei ole kelvollinen ja hyvä ihminen sellaisena kuin on. Omaa itsetuntoa vahvemmaksi rakentaessa häviää yleensä myös tarve alituiseen anteeksipyytelyyn.

Entä jos ei voi antaa anteeksi?

– Aina anteeksi ei voi antaa, eikä se ole oman olon helpottamiseksi ensi sijaista, muistuttaa traumaterapiakeskuksen johtaja ja psykologi Anne Suokas-Cunliffe, joka kohtaa työssään syvästi traumatisoituneita ihmisiä.

Joskus riittää, että voi siirtyä elämään tätä päivää sen sijaan, että eläisi menneisyyden vaikeita tapahtumia mielessään yhä uudelleen. Näin on erityisesti sellaisten ihmisten suhteen, jotka ovat kokeneet kaltoin kohtelua lapsena heitä lähimpinä olevien aikuisten, yleensä vanhempien, taholta. Silloin mahdollinen anteeksiannon prosessi on paljon tässä kuvattua monimutkaisempi ja vaatii usein ammattiapua.

Apua anteeksiantoon

  • Parisuhteen ongelmakohtiin apua löytyy esimerkiksi Väestöliitosta, p. (09) 228 050 tai seurakuntien perheneuvonnasta, kysy omasta seurakunnasta.
  • Suomen psykologiliiton kautta voi etsiä laillistettuja psykologeja. Kelan tukemaan psykoterapiaan tarvitaan psykiatrin lähete. Myös kunnallinen terveydenhuolto tarjoaa psykiatripalveluja.
  • Traumaterapiakeskuksesta Helsingistä ja Oulusta apua voi hakea vaikeisiin psyykkisiin traumoihin. Helsinki p. 09- 4356 8280, Oulu p. 045-1130 589

Lue lisää uskottomuudesta.

Kirjailija Kati Tervon uusin kirja sai innoituksen oman suvun vaietusta salaisuudesta.

"Neljäs kirjani Iltalaulaja (Otava 2017) kertoo taiteilija Ellen Thesleffistä ja maalaistyttö Taimista, joka haluaisi myös osata taiteilla, mutta taustansa vuoksi ei voi.

Löysin romaanin aiheen peratessani tätini kuolinpesää. Tätini ihaili Thesleffiä ja olisi tahtonut taiteilijaksi, mutta perhe vaati häntä opiskelemaan kunnon ammatin. Täti sairastui skitsofreniaan alle kolmikymppisenä.

Psyykkinen sairaus oli tabu. Sitä hävettiin perheessäni. En vielä 11-vuotiaanakaan tiennyt, että mummulassa seinänvieruksia pitkin hiljaa kulkeva ihminen on tätini. Hän oli laitoshoidossa lukuisia kertoja, mutta välillä oli myös parempia jaksoja. Minulla on tädistä myös valoisia muistoja, kun syömme yhdessä ja nauramme.

Harrastin itsekin kuvataiteita nuorena, kunnes isä sanoi, että nyt on taiteilut taiteiltu. Oli mentävä töihin. Katkera en ole, sillä työelämän opit ovat olleet hyväksi ja opettaneet vastuunottoa elämästä.

Nykyään minulla on työhuone kirjailijatalo Villa Kivessä. On mahtavaa, kun on paikka, minne voi mennä ja vetää oven kiinni. Ennen kirjoitin kotona, missä mieheni työskentelee ja poikani soittaa sähkökitaraa.

Näin on parempi, sillä kestän hälinää huonosti. En juurikaan katso telkkaria, sillä korvani väsyvät tv:n ääniin ja maailman melskeisiin. Jari hemmottelee minua kotona niin, että jalkapalloa katsoessaan hän laittaa kuulokkeet korville, jotta minun ei tarvitse kuunnella urheiluselostuksia.”

Lue lisää Kati Tervon terveystunnustuksia Hyvä terveys 12/2017. Tilaajana voit luke lehden ilmaiseksi digilehdet.fi-palvelusta.

tämänkin kokenut

Kati Tervo: ”Perheen psyykkinen sairaus oli tabu”

Kyllä se on todella outoa, miksi psyyken ongelmat ovat hävettäviä edelleen. Asenne lähtee ihan hoitotasolta, kun mielenterveystoimistoon voidaan ohjata "piiloreittiä" , kun se saisi olla samoissa tiloissa, kuin muukin terveyden/sairaudenhoito. Päästä lähtee niin paljon tärkeää jokapäiväiseen elämään, että olisi kunnia hoitaa mieltä ja koppaa iloisesti ja julkisesti, se on kaikkien etu ja hyöty.
Lue kommentti

Näyttelijä Outi Mäenpää on oppinut paljon uusperheen haasteista. Enää hän ei etsisi kiihkeästi ratkaisuja. Molempia puolisoita tyydyttävää ratkaisua ei aina ole.


Näyttelijä Outi Mäenpää, 55, kertoo, kuinka hän yritti toisen aviomiehensä kanssa tehdä uusperheestä ydinperhettä.

–Selviydyimme muutaman vuoden hyvin ottaen huomioon, että naimisiin mennessä perheeseen kuuluivat neljä teini-iän kynnyksellä olevaa poikaani ja miehen kaksi isompaa lasta sekä hänen kaksivuotiaat kaksosensa, sanoo Mäenpää.

Erosta on nyt kaksi vuotta.

–Rakastuminen lienee jonkinlainen aivojen häiriötila, näin aivotutkijat sanovat. Ilman yhteistä osoitetta meidän olisi kuitenkin ollut melko mahdotonta edes tavata. Yritimme saada arjen kaikkine uusperhesäätöineen toimimaan, mutta se ei onnistunut.

Jos Mäenpää nyt lähtisi samaan kuvioon, hän ottaisi vastaan tulevat haasteet iisimmin. Ei yrittäisi niin kovasti ratkaista vaativia tilanteita, sillä ehkä niihin ei edes ole ratkaisua.

–Pitäisi vain osata nähdä, kuinka aika auttaa ja tilanne pian muuttuu. Jo vuoden kuluttua arki on toisenlaista, kun lapset ovat isompia, Mäenpää toteaa.

Parisuhteesta hän oppi muun muassa, että on turha yrittää pelastaa toista hänen omilta kipuiluiltaan. Vasta jos puoliso pyytää apua, sitä voi yrittää tarjota.

–En yrittäisi operoida toista, en opettaa, en puuttua vaan keskittyisin itseeni ja omaan kehitykseeni. Omat tarpeensa on muistettava sanoittaa toiselle. Ei hän voi niitä muuten tietää.

Mäenpää sanoo olevansa ehdottomasti parisuhdeihminen. Niinpä hän voisi hyvinkin mennä naimisiin kolmannen kerran. Jos hän tekisi toiveittensa parisuhteesta aarrekartan, hän olisi siinä mukana itsekin.

 –Olisin aarrekartassa mukana iloisena siitä, että olen ymmärtänyt, miten minun nimenomaan ei kannata parisuhteessa toimia.

Lue lisää Outi Mäenpään hyvän olon oivalluksista: Hyvä terveys 12/2017. Tilaajana voit lukea koko lehden ilmaiseksi digilehdet.fi-palvelusta.