Anna Honkamäki, 22, ei ole antanut lukihäiriön estää unelmiensa toteutumista. Työtä, aikaa ja ennakkoluulojen raivaamista se on kuitenkin vaatinut.

”Lukivaikeuteni ei todellakaan ole tyypillisimmästä päästä. Opin nimittäin kirjaimet jo 2-vuotiaana ja pari vuotta myöhemmin osasin lukea sujuvasti. Tuskin kukaan arvasi, millaisia ongelmia kohtaisin koulussa.

Koulussa pärjäsin aluksi hyvin. Lukeminen ja luetun ymmärtäminen olivat ikätasoa edellä ja keskiarvoni yli 9. Silti kamppailin  vaikeuden kanssa. Sanojen toistaminen on minulle ongelmallista, ja vielä hankalampaa on muokata ne kirjoitusasuun. Äännemuistini on niin olematon, että lausun sanoja väärin varsinkin vieraissa kielissä. Äänteet eivät yksinkertaisesti merkitse minulle mitään.

Tästä johtuen kirjoitan todella hitaasti ja teen runsaasti virheitä. Silti en saanut koulussa juurikaan tukea tai ymmärrystä. Olin oppilaana hyvin ahkera ja tunnollinen ja jouduin ponnistelemaan vaikeuteni kanssa yksin aina lukiovuosiin asti. Esimerkiksi läksyihin kului aikaa moninkertaisesti ikätovereihini verrattuna.

Äitini yritti vuosien ajan hankkia minulle apua, mutta yleensä hän sai vastaansa vähättelyä. Monien mielestä äitini nimittäin vaati minulta liikaa ammattinsa vuoksi. Kun muutimme toiselle paikkakunnalle, asiat alkoivat vihdoin edetä. Siellä suostuttiin tekemään tarvittavat testit ja diagnoosiksi tuli keskivaikean ja vaikean rajamailla häilyvä lukivaikeus.

Olin tuolloin lukiossa ja diagnoosin ansiosta sain tukiopetusta muun muassa kielissä ja pystyin anomaan ylioppilaslautakunnalta erityisjärjestelyjä kirjoituksiin. Kirjallisissa kokeissa sain kaksi tuntia lisäaikaa. Kielten kuuntelukokeissa minulle annettiin nauhoitteet, joissa oli tavallista pitempiä taukoja. Koe järjestettiin erillisessä luokassa häiriötekijöiden minimoimiseksi. Äidinkielessä minun ei tarvinnut kirjoittaa ainettani puhtaaksi kuulakärkikynällä.

Ylioppilaskirjoitukset sujuivatkin sitten varsin mallikkaasti. Äidinkielestä tuloksena oli laudatur, vieraissa kielissä arvosanat olivat keskitasoa tai hieman sen alapuolella. Lukion jälkeen jatkoin ammattikorkeakouluun ja opiskelen siellä sosionomiksi. Keskustelin kuraattorin kanssa heti opintojen alkaessa ja sovimme joistakin erityisjärjestelyistä, jotka helpottavat opiskeluani.
 
Olen ollut lukivaikeuteni suhteen aina erittäin avoin enkä ole kohdannut sen suhteen ennakkoluuloja. Minua ei siis ole pidetty esimerkiksi laiskana tai tyhmänä.
Joskus olen kuitenkin kohdannut ihmettelyä saamieni tukikeinojen vuoksi. Joidenkin mielestä on epäreilua, että opiskeluani helpotetaan. Itse olen sitä mieltä, että helpotusten myötä saan mahdollisuuden opiskella samalla viivalla muiden kanssa, eivätkä tukitoimet ole keneltäkään toiselta pois. Eihän likinäköiseltäkään kielletä silmälasien käyttämistä!

Terapiaa en ole tarvinnut, mutta joillekin siitä voi olla hyötyä. Raskainta saattaa olla juuri ulkopuolelta tulviva asenne, jonka mukaan suomalaisen on pärjättävä yksin ja kaikenlaiset vaikeudet kielivät heikkoudesta. Itse olen yrittänyt kitkeä pois tuollaisia asenteita ja osittain siksi olen aktiivisesti mukana Nuorten erilaisten oppijoiden eli NEO:n toiminnassa.

Toimintani tavoitteena on muiden, samanlaisessa tilanteessa olevien tukeminen. Haluaisin, ettei kaikkien tarvitsisi taistella yhtä lujasti kuin minä olen joutunut tekemään. Olemme käynnistämässä muun muassa lukilähettilästoimintaa. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, NEO:n kouluttamat nuoret jalkautuvat kouluille levittämään sanaa sekä opettajille että oppilaille lukivaikeuden kanssa selviytymisestä.
 
Uskomatonta kyllä, olen sitä mieltä, että lukivaikeuteni on antanut minulle enemmän kuin ottanut. Olen oppinut valtavasti itsestäni, ja ennen kaikkea olen oppinut tekemään töitä. Haluan näyttää, etten ole tyhmä, vaikka yhdellä osa-alueella on hankalaa.

Tulevaisuudessa haaveilen työskenteleväni esimerkiksi koulukuraattorin ammatissa.   Muille lukivaikeuden kanssa kamppaileville haluan sanoa, että apua kannattaa hakea ajoissa. Jos vanhemmat epäilevät lapsellaan olevan ongelmia, heidän täytyy vaatia testejä. Silloin kaikkien ei tarvitse kulkea yhtä kivistä tietä."

Apuvälineitä ja omia oppimisstrategioita

Lukivaikeus on vahvasti perinnöllinen ja puhtaana se esiintyy noin 7–10 prosentilla suomalaisista. Vaikeuden piirteet ovat varsin moninaiset. Joillekin lukemaan oppiminen on erityisen työlästä ja tekninen lukeminen hidasta vielä aikuisenakin. Toisille ongelmallista on luetun ymmärtäminen ja asioiden painaminen pitkäkestoiseen muistiin. Joillekin vaikeinta on kirjoittaminen.
 
Usein lukivaikeus liittyy muihin oppimisvaikeuksiin, joita on jopa 20–25 prosentilla. Oppimisvaikeuksissa on kyse varsin monitahoisesta ilmiöstä, jossa esiintyy päällekkäin erilaisia koordinaation, hahmottamisen, tarkkaavaisuuden ja muistin ongelmia. Ongelmien ei uskota lisääntyneen vuosikymmenten aikana, mutta niiden tunnistamisen ja diagnosoinnin ansiosta prosenttiosuudet näyttäytyvät aiempaa suurempina.
 
Lieviä lukivaikeuksia ei välttämättä tarvitse virallisesti diagnosoida. Tukitoimiksi saattaa riittää pelkkä koulun tukiopetus tai muu tehostettu tuki. Vaikea lukivaikeus sen sijaan vaatii virallisen diagnoosin, jotta henkilö voi saada erityisiä tukitoimia, kuten henkilökohtaisen opetuksen järjestämistä koskevan suunnitelman eli HOJKS:in. Ylioppilaskirjoituksissa oppilaalle voidaan järjestää lisäaikaa ja rauhallisempi paikka kokeen suorittamista varten.
 
Muita tukikeinoja ovat kirjasinkoon ja -tyypin huomiointi, värivalinnat, jotka vaikuttavat tekstin lukemiseen sekä mahdollisuus suullisiin tentteihin. Opetusta saatetaan antaa muutenkin moniaistikanavaisesti, kuten kuvina ja näyttämällä. Monet hyötyvät apu¬välineistä, joita ovat esimerkiksi äänikirjat, nauhurit ja kamerat muistiinpanovälineiden korvaajina.
 
Vähintään yhtä tärkeää on asenne¬ilmapiirin muokkaaminen. Ihmiset oppivat eri tavoilla, eikä lukivaikeus ole merkki tyhmyydestä tai laiskuudesta. Vaikka asenteet ovat muuttuneet ymmärtäväisempään suuntaan ja lukivaikeuksia havaitaan ja hoidetaan yhä varhaisemmassa vaiheessa, toivomisen varaa on esimerkiksi opettajakoulutuksen tarjoamissa malleissa. Kaikilla kouluilla ei ole riittävästi testausmahdollisuuksia. Erityisen haasteellista on työelämän muokkaaminen lukivaikeuksista kärsiville ystävällisempään suuntaan.
 
Monet lukivaikeuden kanssa elävät kokevat joutuvansa taistelemaan yksin selvitäkseen ongelmansa kanssa. Joillakin riittää voimia kehittää omia oppimistapojaan ja hyödyntää vahvuuksiaan. Osa jää valitettavasti ikuisiksi alisuoriutujiksi ja pahimmillaan oppimisvaikeudet voivat johtaa mielenterveys¬ongelmiin ja syrjäytymiseen.
 
Tärkeää on kuitenkin muistaa, että oppimisvaikeudet eivät tarkoita oppimiskyvyttömyyttä. Kaikki oppivat, kun oikeat keinot ja tukitoimet löydetään. Monenlaista apua kursseista vertaistukeen ja neuvontaan tarjoavat myös lukijärjestöt eri puolilla Suomea.
 
ASIANTUNTIJA Airi Valkama, puheenjohtaja, Erilaisten oppijoiden liitto.
 
 

 

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.