Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Naisten väkivaltaisuus on kipeä salaisuus, sillä heidät halutaan nähdä lempeinä ja turvallisina äitihahmoina. Usein nainen itsekin säikähtää vihaansa: mistä se kumpuaa?

Liisa, 30, oli ystävänsä kanssa festareilla. Ystävykset joivat viiniä ja viettivät hauskaa iltaa, kunnes loppuillasta Liisa yllättäen hermostui ohikulkijoille.  

— Aloin rähjätä ja huutaa, uhkasin hakata heidät. Ystäväni pelästyi käytöstäni, mutta itse yritin vähätellä tapahtunutta. Oloni oli entistä kurjempi. Hävetti ja tunsin syyllisyyttä.

Lapsenakin Liisa tulistui herkästi. Vanhemmat eivät osanneet kohdata lapsensa räiskyvää temperamenttia, vaan käskivät tyttöä menemään huoneeseensa. Siellä hän paiskoi tavaroita, kunnes rauhoittui. Piiskaa hän sai kerran.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Psykologi Maria Lindroosille tarina kuulostaa tutulta. Nainen on usein joutunut joustamaan ja tukahduttamaan tunteensa kiltin tytön kuoren alle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

— Väkivaltaisessa naisessa asuu kaltoin kohdeltu pikkutyttö. Joskus kodin ilmapiiri on ollut jännitteinen tai vanhempien voimat ovat huvenneet omien parisuhdeongelmien selvittämiseen.

Hylkäämisen muistot pintaan

Jenna, 31, hoitaa kotona 3- ja 1,9-vuotiaita poikiaan. Vauvoina molemmat kärsivät koliikista ja nukkuivat vain hetkittäin. Kumpikaan ei huolinut kaverikseen tuttia eikä tyyntynyt maidosta. Rankinta oli, kun pojista toinen oli vauva, toinen uhmaikäinen.

— Vauvat itkivät monta kuukautta lähes taukoamatta, eivätkä rauhoittuneet millään. Minulla ei ollut hetken lepoa, Jenna muistelee.

Arki oli taistelua syömisestä, nukkumisesta ja ulkoilusta. Kun uhmaikäinen kipitti iltapuhteiden jälkeen aina uudelleen pois vuoteesta tai hääräsi mustasukkaisena vauvan kimpussa, Jenna huusi hänelle. Välillä hän nakkasi vauvan sohvalle tai riuhtoi häneltä kovin ottein ulkovaatteet päältä.

— Olin häpeissäni, ajattelin, että eihän tämän näin pitänyt mennä. Minunhan piti olla hyvä ja rakastava äiti. Yllätyin raivon ja epätoivon syvyydestä. Välillä pelkäsin satuttavani lapsia.  

Maria Lindroosin mukaan äidin pinna palaa usein arjen hetkillä, esimerkiksi, kun lapsi alkaa rimpuilla ja riisuu vaatteita sitä mukaa, kun niitä puetaan.

— Silloin äiti saattaa pukea lapselle ulkovaatteet voimalla, jota itsekin säikähtää. Lapsuuden vaille jäämiset heräävät kuormittavassa elämäntilanteessa, esimerkiksi juuri silloin, kun omat lapset ovat pieniä ja tarvitsevia.

Syyllisyys herättää muutoksen

Väkivalta, itseinho ja traumaattiset kokemukset punoutuvat usein tiiviisti toisiinsa. Kun tunteista tulee pelottavia, ihminen alkaa paeta niitä. Jotkut käyttävät päihteitä, toiset ovat väkivaltaisia, osalle puhkeaa syömishäiriö.

Väkivalta voi ilmetä monin tavoin. Se voi olla mitätöintiä, haukkumista, kovia sanoja, läpsimistä, tukistamista, tönimistä tai esineiden heittelyä, mutta myös mykkää hiljaisuutta.

Monet pelästyvät käyttäytymistään. Psykologi korostaa, että syyllisyyden tunteet ovat tässä kohtaa hyväksi.

— Kun ihminen on herkillä tunteidensa kanssa, hän pystyy myös muuttamaan käyttäytymistään, Maria Lindroos sanoo.

Väkivallan taustalla on aina syvää yksinäisyyttä. Usein nainen ei uskalla puhua vaikeista tunteista kenellekään tai ei ole ketään, jolle puhua. Monet säikähtävät jo väkivaltaisia mielikuvia, joita jokaisen mieleen saattaa tulla ahdistavina hetkinä.

— Tunteet eivät kumpua tyhjästä eivätkä ne ole koskaan vääriä tai vaarallisia, toteaa työssään väkivaltaisia naisia auttava Lindroos.

Piiskalla kasvatetut

Psykologi Hannele Törrönen kirjoittaa kirjassa Vaiettu naiseus, että 1940- ja 1950-luvuilla lastenlääkärit Englannissa ja Yhdysvalloissa kirjoittivat oudosta luusairaudesta, jossa lapsen luut katkeilevat ilman ymmärrettävää syytä. Vasta amerikkalainen C. Henry Kempe toi lasten pahoinpitelyt julkisuuteen.

Suomessa lähisuhteissa tapahtuneista törkeistä väkivallanteoista lähes puolet on naisten tekemiä. Naisen väkivaltaisuudesta kuitenkin vaietaan herkästi, sillä naista pidetään lempeänä ja turvallisena äitihahmona, eikä tuhoavuus sovi olemukseen. Äidistä saatetaan ajatella, että hänen pitäisi olla pullantuoksuinen, lapsiaan aina rakastava, kaiken jaksava ja kaikkeen pystyvä ihmenainen, joka ei suutu mistään.

Jenna kasvoi maaseudulla viisilapsisessa perheessä. Vaikka elettiin 1980-lukua, lapset saivat piiskaa ja tukkapöllyä säännöllisesti. Tyttö mietti jo tuolloin, miksi asioita ei ratkaistu puhumalla. Väkivalta tuntui väärältä ja kohtuuttomalta.

Jennan äiti on myöntänytkin, että tekisi nyt toisin. Toisaalta vanhemmat ovat yrittäneet vähätellä kasvatusmetodeita tyyliin, eihän se niin kamalaa ollut, ihan hyviä teistä on tullut.

— En muista, että olisin ollut isän tai äidin sylissä. Hellyyttä ei näytetty. Olen itse yrittänyt panostaa siihen, että pojat tuntisivat itsensä rakastetuiksi. Halailemme ja paijailemme ja teemme asioita yhdessä, kuten retkeilemme luonnossa.   

Irti sukupolvien tavasta

Liisa säikähti omaa käytöstään niin, että hakeutui väkivaltaisille naisille suunnatulle kurssille. Siellä hän joutui kohtaamaan pimeät puolensa. Se oli niin rankkaa, että hän heräsi usein painajaisiin. Myös ei-sanan opettelu oli vaikeaa, koska Liisa oli hylkäämisen pelossa halunnut aina miellyttää ja möyhinyt tunteitaan mielessään. Kurssilla pohdittiin lapsuuden tapahtumia ja sitä, mistä on saanut mallin, että hermostuessaan saa käydä toiseen käsiksi.

Liisa uskoo, että jokainen isku on saamatta jäänyt halaus. Hän uskoo myös, että kaikissa on mahdollisuus sekä hyvään että pahaan.

— Olisi lohdullista ajatella, että väkivalta olisi geeneissä, mutta ihmisellä on lopulta vastuu käyttäytymisestään.

Sukupolvien ketjua pohtiessaan Liisa on oppinut armollisemmaksi.  

— Vanhempani tekivät varmasti parhaansa. Ymmärryksen lisääntyminen on tuonut toivoa siitä, että voin myös muuttaa asioita itseni osalta.   

Ripaus itsekkyyttä auttaa

Naiset unohtavat toisista huolehtiessaan herkästi oman hyvinvointinsa. Maria Lindroos korostaa, että jo ensimmäisiin kaihertaviin ärsyyntymisen ja kiukun tunteisiin kannattaa reagoida. On tärkeää oppia sanoittamaan tunteitaan.

— Auttaa, kun sanoo ääneen, että ”nyt tarvitsen hetken omaa aikaa.” Naiset ovat mestareita ajattelemaan, että minä voin joustaa. Lopulta olo on kuin painekattilalla ja raivo voi yllättää. Lentokoneessakin kehotetaan laittamaan happinaamari ensin omille, sitten vasta lapsen kasvoille, Lindroos muistuttaa.

Jenna otti yhteyttä väkivaltaisia naisia auttavaan Maria Akatemiaan, kun nuorin poika oli vajaan vuoden ikäinen. Jännitys kiersi mahanpohjassa.

— Ajattelin, että väkivaltaiset äidit ovat sekavia narkomaaneja.  

Ryhmä kokoontui viisitoista kertaa. Yhdessä pohdittiin, miten lapsuuden kasvutarina heijastuu vanhemmuuteen. Usein omien vanhempien virheitä toistaa, vaikka olisi vannonut tekevänsä itse toisin.

— Suurin anti oli tavata samassa tilanteessa olevia ja se, kun oivalsi, että kaikki tunteet ovat sallittuja.

Tunteet sallittu, teot ei

Jenna on opetellut vetämään rajoja ja ilmaisemaan vihan tunteita. Sekin, että laskee kymmeneen ja hengittelee rauhassa, auttaa.  

— Sanon joskus lapsille, että nyt olen vähän väsynyt ja mua harmittaa ja ärsyttää, odottakaa hetki, se menee ohi. Samalla yritän opettaa lapsillekin, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, eri asia on, mitä niillä tekee. Silloin lapsetkin rauhoittuvat.

Väkivaltainen käyttäytyminen ei lopu kurssin käymiseen, vaan vaikeita tunteita joutuu työstämään koko ajan.

Ystävien kanssa jutellessaan Jenna on todennut, että moni nainen ei uskalla puhua tunteistaan edes neuvolassa, sillä pelkää, että lapset otetaan huostaan. Syrjäseuduilla apua on taas muuten vaikea saada.

—Kotiin pitäisi tarjota lastenhoitoapua, jotta äiti saisi hetken huokaista, vaikka nukkua.

Lisääntynyt tieto lapsipsykologiasta luo myös paineita. Oppaita lukiessa ajattelee vain, mihin pitäisi pystyä. Jo sen hyväksyminen, etteivät asiat mene kuten kirjoissa, tuo armollisuutta.

— Kaikkea ei tarvitse jaksaa. Voin joskus turvautua eineksiin ja jos olen nukkunut huonosti, voin armahtaa itseni seuraavan päivän kuntoilusta.   

Nyt kuopuskin nukkuu yöt ja koko perhe on saanut kuitattua univelkojaan. Kun voimat ovat lisääntyneet, tiukkoja tilanteita ei oikeastaan ole edes ollut.

— Ilman rankkoja kokemuksia en ehkä koskaan olisi lähtenyt tälle matkalle, Jenna miettii.   

Turvassa ei tarvitse hyökätä

Vaikka Liisa on yrittänyt puhua ystävälleen festarivälikohtauksesta, luottamus ei ole palautunut. Yhteiset reissut jäivät yhteen kertaan.

— Ystävääni en saa takaisin ja se surettaa. Voin kuitenkin vaikuttaa siihen, ettei näin käy uudelleen.  

— Itseään on helppo vahingoittaa miellyttämällä liikaa. Vertaisryhmän myötä löysin kaipuun alkurakkauteen ja opin hoivaamaan sisäistä lastani. Ensimmäistä kertaa oivalsin, etten ole yksin. Se tuntui siltä, kuin olisin tullut pitkän matkan jälkeen kotiin.

Liisan mielestä väkivaltainen käyttäytyminen, uhkailu tai isku, on vain jäävuoren huippu. Pinnan alla kytee käsittelemättömien tunteiden vyyhti. Päästäkseen tunteiden lähteille täytyy tehdä syväsukellus. Nykyään Liisa kuuntelee myös kehoaan. Kun ajatukset alkavat laukata ahdistaviin mietteisiin, Liisa rentoutuu, keskittyy hengittämiseen ja antaa ajatusten tulla ja mennä. Kun on perusturvallinen olo, ei tarvitse käyttää väkivaltaa.

— Olen hukannut vuosia, ollut omien lukkojeni ja syyllisyyksieni vanki. Nyt haluan ahmia elämää, Liisa pohtii.

.

 

Apu soiton päässä

Maria Akatemian Valtakunnallinen Avoin Linja päivystää tiistaisin ja torstaisin kello 16–18 ja perjantaisin kello 12–14 numerossa 09 7562 2260. Palvelua saa myös ruotsin ja englannin kielillä. Tarvittaessa on mahdollisuus saada keskusteluapua ja osallistua ohjattuun vertaisryhmään. Palvelut ovat maksuttomia. Yhteyttä voi ottaa myös, jos pelkää käyttävänsä väkivaltaa.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla