Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Naisten väkivaltaisuus on kipeä salaisuus, sillä heidät halutaan nähdä lempeinä ja turvallisina äitihahmoina. Usein nainen itsekin säikähtää vihaansa: mistä se kumpuaa?

Liisa, 30, oli ystävänsä kanssa festareilla. Ystävykset joivat viiniä ja viettivät hauskaa iltaa, kunnes loppuillasta Liisa yllättäen hermostui ohikulkijoille.  

— Aloin rähjätä ja huutaa, uhkasin hakata heidät. Ystäväni pelästyi käytöstäni, mutta itse yritin vähätellä tapahtunutta. Oloni oli entistä kurjempi. Hävetti ja tunsin syyllisyyttä.

Lapsenakin Liisa tulistui herkästi. Vanhemmat eivät osanneet kohdata lapsensa räiskyvää temperamenttia, vaan käskivät tyttöä menemään huoneeseensa. Siellä hän paiskoi tavaroita, kunnes rauhoittui. Piiskaa hän sai kerran.

Psykologi Maria Lindroosille tarina kuulostaa tutulta. Nainen on usein joutunut joustamaan ja tukahduttamaan tunteensa kiltin tytön kuoren alle.

— Väkivaltaisessa naisessa asuu kaltoin kohdeltu pikkutyttö. Joskus kodin ilmapiiri on ollut jännitteinen tai vanhempien voimat ovat huvenneet omien parisuhdeongelmien selvittämiseen.

Hylkäämisen muistot pintaan

Jenna, 31, hoitaa kotona 3- ja 1,9-vuotiaita poikiaan. Vauvoina molemmat kärsivät koliikista ja nukkuivat vain hetkittäin. Kumpikaan ei huolinut kaverikseen tuttia eikä tyyntynyt maidosta. Rankinta oli, kun pojista toinen oli vauva, toinen uhmaikäinen.

— Vauvat itkivät monta kuukautta lähes taukoamatta, eivätkä rauhoittuneet millään. Minulla ei ollut hetken lepoa, Jenna muistelee.

Arki oli taistelua syömisestä, nukkumisesta ja ulkoilusta. Kun uhmaikäinen kipitti iltapuhteiden jälkeen aina uudelleen pois vuoteesta tai hääräsi mustasukkaisena vauvan kimpussa, Jenna huusi hänelle. Välillä hän nakkasi vauvan sohvalle tai riuhtoi häneltä kovin ottein ulkovaatteet päältä.

— Olin häpeissäni, ajattelin, että eihän tämän näin pitänyt mennä. Minunhan piti olla hyvä ja rakastava äiti. Yllätyin raivon ja epätoivon syvyydestä. Välillä pelkäsin satuttavani lapsia.  

Maria Lindroosin mukaan äidin pinna palaa usein arjen hetkillä, esimerkiksi, kun lapsi alkaa rimpuilla ja riisuu vaatteita sitä mukaa, kun niitä puetaan.

— Silloin äiti saattaa pukea lapselle ulkovaatteet voimalla, jota itsekin säikähtää. Lapsuuden vaille jäämiset heräävät kuormittavassa elämäntilanteessa, esimerkiksi juuri silloin, kun omat lapset ovat pieniä ja tarvitsevia.

Syyllisyys herättää muutoksen

Väkivalta, itseinho ja traumaattiset kokemukset punoutuvat usein tiiviisti toisiinsa. Kun tunteista tulee pelottavia, ihminen alkaa paeta niitä. Jotkut käyttävät päihteitä, toiset ovat väkivaltaisia, osalle puhkeaa syömishäiriö.

Väkivalta voi ilmetä monin tavoin. Se voi olla mitätöintiä, haukkumista, kovia sanoja, läpsimistä, tukistamista, tönimistä tai esineiden heittelyä, mutta myös mykkää hiljaisuutta.

Monet pelästyvät käyttäytymistään. Psykologi korostaa, että syyllisyyden tunteet ovat tässä kohtaa hyväksi.

— Kun ihminen on herkillä tunteidensa kanssa, hän pystyy myös muuttamaan käyttäytymistään, Maria Lindroos sanoo.

Väkivallan taustalla on aina syvää yksinäisyyttä. Usein nainen ei uskalla puhua vaikeista tunteista kenellekään tai ei ole ketään, jolle puhua. Monet säikähtävät jo väkivaltaisia mielikuvia, joita jokaisen mieleen saattaa tulla ahdistavina hetkinä.

— Tunteet eivät kumpua tyhjästä eivätkä ne ole koskaan vääriä tai vaarallisia, toteaa työssään väkivaltaisia naisia auttava Lindroos.

Piiskalla kasvatetut

Psykologi Hannele Törrönen kirjoittaa kirjassa Vaiettu naiseus, että 1940- ja 1950-luvuilla lastenlääkärit Englannissa ja Yhdysvalloissa kirjoittivat oudosta luusairaudesta, jossa lapsen luut katkeilevat ilman ymmärrettävää syytä. Vasta amerikkalainen C. Henry Kempe toi lasten pahoinpitelyt julkisuuteen.

Suomessa lähisuhteissa tapahtuneista törkeistä väkivallanteoista lähes puolet on naisten tekemiä. Naisen väkivaltaisuudesta kuitenkin vaietaan herkästi, sillä naista pidetään lempeänä ja turvallisena äitihahmona, eikä tuhoavuus sovi olemukseen. Äidistä saatetaan ajatella, että hänen pitäisi olla pullantuoksuinen, lapsiaan aina rakastava, kaiken jaksava ja kaikkeen pystyvä ihmenainen, joka ei suutu mistään.

Jenna kasvoi maaseudulla viisilapsisessa perheessä. Vaikka elettiin 1980-lukua, lapset saivat piiskaa ja tukkapöllyä säännöllisesti. Tyttö mietti jo tuolloin, miksi asioita ei ratkaistu puhumalla. Väkivalta tuntui väärältä ja kohtuuttomalta.

Jennan äiti on myöntänytkin, että tekisi nyt toisin. Toisaalta vanhemmat ovat yrittäneet vähätellä kasvatusmetodeita tyyliin, eihän se niin kamalaa ollut, ihan hyviä teistä on tullut.

— En muista, että olisin ollut isän tai äidin sylissä. Hellyyttä ei näytetty. Olen itse yrittänyt panostaa siihen, että pojat tuntisivat itsensä rakastetuiksi. Halailemme ja paijailemme ja teemme asioita yhdessä, kuten retkeilemme luonnossa.   

Irti sukupolvien tavasta

Liisa säikähti omaa käytöstään niin, että hakeutui väkivaltaisille naisille suunnatulle kurssille. Siellä hän joutui kohtaamaan pimeät puolensa. Se oli niin rankkaa, että hän heräsi usein painajaisiin. Myös ei-sanan opettelu oli vaikeaa, koska Liisa oli hylkäämisen pelossa halunnut aina miellyttää ja möyhinyt tunteitaan mielessään. Kurssilla pohdittiin lapsuuden tapahtumia ja sitä, mistä on saanut mallin, että hermostuessaan saa käydä toiseen käsiksi.

Liisa uskoo, että jokainen isku on saamatta jäänyt halaus. Hän uskoo myös, että kaikissa on mahdollisuus sekä hyvään että pahaan.

— Olisi lohdullista ajatella, että väkivalta olisi geeneissä, mutta ihmisellä on lopulta vastuu käyttäytymisestään.

Sukupolvien ketjua pohtiessaan Liisa on oppinut armollisemmaksi.  

— Vanhempani tekivät varmasti parhaansa. Ymmärryksen lisääntyminen on tuonut toivoa siitä, että voin myös muuttaa asioita itseni osalta.   

Ripaus itsekkyyttä auttaa

Naiset unohtavat toisista huolehtiessaan herkästi oman hyvinvointinsa. Maria Lindroos korostaa, että jo ensimmäisiin kaihertaviin ärsyyntymisen ja kiukun tunteisiin kannattaa reagoida. On tärkeää oppia sanoittamaan tunteitaan.

— Auttaa, kun sanoo ääneen, että ”nyt tarvitsen hetken omaa aikaa.” Naiset ovat mestareita ajattelemaan, että minä voin joustaa. Lopulta olo on kuin painekattilalla ja raivo voi yllättää. Lentokoneessakin kehotetaan laittamaan happinaamari ensin omille, sitten vasta lapsen kasvoille, Lindroos muistuttaa.

Jenna otti yhteyttä väkivaltaisia naisia auttavaan Maria Akatemiaan, kun nuorin poika oli vajaan vuoden ikäinen. Jännitys kiersi mahanpohjassa.

— Ajattelin, että väkivaltaiset äidit ovat sekavia narkomaaneja.  

Ryhmä kokoontui viisitoista kertaa. Yhdessä pohdittiin, miten lapsuuden kasvutarina heijastuu vanhemmuuteen. Usein omien vanhempien virheitä toistaa, vaikka olisi vannonut tekevänsä itse toisin.

— Suurin anti oli tavata samassa tilanteessa olevia ja se, kun oivalsi, että kaikki tunteet ovat sallittuja.

Tunteet sallittu, teot ei

Jenna on opetellut vetämään rajoja ja ilmaisemaan vihan tunteita. Sekin, että laskee kymmeneen ja hengittelee rauhassa, auttaa.  

— Sanon joskus lapsille, että nyt olen vähän väsynyt ja mua harmittaa ja ärsyttää, odottakaa hetki, se menee ohi. Samalla yritän opettaa lapsillekin, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, eri asia on, mitä niillä tekee. Silloin lapsetkin rauhoittuvat.

Väkivaltainen käyttäytyminen ei lopu kurssin käymiseen, vaan vaikeita tunteita joutuu työstämään koko ajan.

Ystävien kanssa jutellessaan Jenna on todennut, että moni nainen ei uskalla puhua tunteistaan edes neuvolassa, sillä pelkää, että lapset otetaan huostaan. Syrjäseuduilla apua on taas muuten vaikea saada.

—Kotiin pitäisi tarjota lastenhoitoapua, jotta äiti saisi hetken huokaista, vaikka nukkua.

Lisääntynyt tieto lapsipsykologiasta luo myös paineita. Oppaita lukiessa ajattelee vain, mihin pitäisi pystyä. Jo sen hyväksyminen, etteivät asiat mene kuten kirjoissa, tuo armollisuutta.

— Kaikkea ei tarvitse jaksaa. Voin joskus turvautua eineksiin ja jos olen nukkunut huonosti, voin armahtaa itseni seuraavan päivän kuntoilusta.   

Nyt kuopuskin nukkuu yöt ja koko perhe on saanut kuitattua univelkojaan. Kun voimat ovat lisääntyneet, tiukkoja tilanteita ei oikeastaan ole edes ollut.

— Ilman rankkoja kokemuksia en ehkä koskaan olisi lähtenyt tälle matkalle, Jenna miettii.   

Turvassa ei tarvitse hyökätä

Vaikka Liisa on yrittänyt puhua ystävälleen festarivälikohtauksesta, luottamus ei ole palautunut. Yhteiset reissut jäivät yhteen kertaan.

— Ystävääni en saa takaisin ja se surettaa. Voin kuitenkin vaikuttaa siihen, ettei näin käy uudelleen.  

— Itseään on helppo vahingoittaa miellyttämällä liikaa. Vertaisryhmän myötä löysin kaipuun alkurakkauteen ja opin hoivaamaan sisäistä lastani. Ensimmäistä kertaa oivalsin, etten ole yksin. Se tuntui siltä, kuin olisin tullut pitkän matkan jälkeen kotiin.

Liisan mielestä väkivaltainen käyttäytyminen, uhkailu tai isku, on vain jäävuoren huippu. Pinnan alla kytee käsittelemättömien tunteiden vyyhti. Päästäkseen tunteiden lähteille täytyy tehdä syväsukellus. Nykyään Liisa kuuntelee myös kehoaan. Kun ajatukset alkavat laukata ahdistaviin mietteisiin, Liisa rentoutuu, keskittyy hengittämiseen ja antaa ajatusten tulla ja mennä. Kun on perusturvallinen olo, ei tarvitse käyttää väkivaltaa.

— Olen hukannut vuosia, ollut omien lukkojeni ja syyllisyyksieni vanki. Nyt haluan ahmia elämää, Liisa pohtii.

.

 

Apu soiton päässä

Maria Akatemian Valtakunnallinen Avoin Linja päivystää tiistaisin ja torstaisin kello 16–18 ja perjantaisin kello 12–14 numerossa 09 7562 2260. Palvelua saa myös ruotsin ja englannin kielillä. Tarvittaessa on mahdollisuus saada keskusteluapua ja osallistua ohjattuun vertaisryhmään. Palvelut ovat maksuttomia. Yhteyttä voi ottaa myös, jos pelkää käyttävänsä väkivaltaa.

 

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.