Tutkimusten mukaan musiikki hoitaa niin aivoja kuin sydäntä. Ja tehokkainta lääkettä on se musa, josta eniten pidät.

Tunti musiikkia potilaan oman maun mukaan joka päivä kahden kuukauden ajan, lääkäri kirjoittaa reseptilomakkeelle. Musaresepti voi pian olla totta, sillä näyttöä musiikin tervehdyttävistä vaikutuksista kertyy kiivasta tahtia.

Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen sekä Helsingin yliopistollisen keskussairaalan pilottitutkimus osoitti, että musiikin kuuntelu edistää toipumista aivohalvauksesta. Kielellinen muisti ja tarkkaavaisuus elpyi paremmin niillä potilailla, jotka nautiskelivat päivittäin annoksen itse valitsemaansa musiikkia.

Lisää todisteita musiikin kuntouttavista vaikutuksista julkaisivat äskettäin myös Lontoon Imperial Collegen tutkijat. He havaitsivat musiikin petraavan aivohalvauksen vioittamaa hahmotuskykyä.

Dosentti Minna Huotilainen Helsingin yliopiston kognitiivisen aivotutkimuksen yksiköstä toivoo, että musiikista tulisi arkipäivää kaikkien aivohalvauspotilaiden hoidossa.

– Musiikki ei ole vain kivaa ajankulua, vaan se pitää hermosolut hereillä ja pistää potkua niiden uudelleenjärjestäytymiseen aivoinfarktin jälkeen, Huotilainen painottaa.

Menee ytimiin

Aivokuvaukset ovat paljastaneet, että pääkoppamme reagoi musiikkiin hämmästyttävän voimakkaasti. Sävelet pistävät vipinää aivoalueille, jotka säätelevät vireyttä, huomiokykyä, käsitteellistä ajattelua, muistia, tunteita sekä liikkeitä.

– Vaikutusten laajuus on yllättänyt meidät aivotutkijatkin, Huotilainen kertoo.

Väkevimmin meitä näyttää ravistelevan sellainen musiikki, josta eniten pidämme – olipa se sitten klassista, rockia, räppiä tai jotakin ihan muuta.

Kanadalaisen McGill-yliopiston tutkijat saivat selville, että mielimusiikki käynnistää aivojen palkitsemisjärjestelmän – sen saman, joka tekee ruoasta ja seksistäkin nautinnollista. Magneettikuvaus näytti, että suosikkisävelmät sytyttävät muun muassa accumbens-tumakkeen, joka erittää mielihyvähormonia dopamiinia.

– Lempimusiikki aktivoi aivojen syviä rakenteita, joiden reagoimiseen tarvitaan yleensä jokin erittäin voimakas pelkoa tai mielihyvää tuottava ärsyke. Ja musiikki tekee saman ikään kuin tuosta vaan, Huotilainen sanoo.

Sydän tykkää

Marylandin yliopiston tutkijoiden mukaan mielimusa tekee hyvää myös sydämelle ja verenkierrolle. Se sai koehenkilöiden verisuonten seinämät laajenemaan, mikä vauhditti veren virtausta.

– Musiikki virittää voimakkaasti niin mieltä kuin kehoa, psykologi ja musiikin tohtori, läänintaiteilija Ava Numminen vahvistaa.

Iskevä ja energinen musiikki valpastaa ja laukaisee ”taistele tai pakene” -reaktion: hengitys ja syke tihenee ja vereen purskahtaa adrenaliinia.

– Tämä näkyy siten, että nykyään joka tuutista tauotta tursuava musiikki voi piiskata elimistömme jopa ylivirittyneeseen tilaan. Yliannosteltuna musiikki muuttuu hälyksi.

Toisaalta musiikki voi rauhoittaa, hidastaa sykettä, madaltaa verenpainetta sekä vähentää stressihormoni kortisolin määrää veressä. Hyvä esimerkki tästä on tuutulaulu, jolla vanhempi tyynnyttää lapsensa uneen.

Silta muistoihin

Monissa tutkimuksissa on todettu, että mielimusiikin soiminen rentouttaa leikkauspotilaita ja synnyttäjiä, ja vähentää samalla kipulääkkeiden tarvetta. Musiikilla on onnistuttu rauhoittelemaan myös aggressiivisia lapsia sekä levottomia dementikkoja.

Yhdysvaltalaistutkija Linda Gerdner huomasi, että musiikki, joka on ollut rakasta Alzheimer-potilaalle ennen sairastumista, rauhoittaa tämän oloa myöhemminkin. Vertailu osoitti, että mielimusiikki hillitsee muistamattomalla hämmennyksen aiheuttamaa kiihtyneisyyttä paremmin kuin perinteinen rentoutusmusiikki.

– Musiikki on silta kadonneisiin muistoihin, sillä se aktivoi niihin taltioituneet tunteet. Näin musiikilla voidaan kohentaa muistisairaan turvallisuuden tunnetta ja luottamusta, Numminen selittää.

Hän on mukana tutkimuksessa, jossa kehitetään musiikkiin pohjautuvaa kuntoutusohjelmaa muistisairaille.
Koska musiikki ei kaipaa sanoja toimiakseen, sitä käytetään myös monenlaisissa psyyken terapioissa. Sen avulla voi ilmaista ja käsitellä vaikeitakin tunteita ja kokemuksia tai saada kontakti esimerkiksi vaikeavammaiseen lapseen.

Masennus helpottuu

Musiikki näyttää karkottavan myös masennusta. Suomalaisten aivoinfarktitutkimus muun muassa paljasti, että musiikkia kuuntelevilla toipilailla oli vähemmän masennusoireita kuin muilla.

Alustavien tulosten perusteella aktiivinen musiikkiterapia tasapainottaa depressiosta kärsivien aivotoimintaa.

– Ei voi sanoa, että jokainen masentunut parantuisi musiikkiterapialla. Sen sijaan voin tutkimuksemme nojalla todeta, että joidenkin masentuneiden tilaa se kohentaa jopa dramaattisesti, professori Jaakko Erkkilä Jyväskylän yliopistosta summaa.

– Niin ja haluan korostaa, etteivät tutkimukseemme osallistuneet ole mitään muusikkoja. Musiikkiterapia ei vaadi minkäänlaista soittotaitoa onnistuakseen.

Ilahduttavinta musiikissa onkin se, että kuka tahansa voi hoitaa sillä itseään. Musiikkikasvattaja Suvi Saarikallio Jyväskylän yliopistosta totesi väitöstutkimuksessaan, että eritoten nuoret ovat mestareita säätelemään musiikin avulla mielialaansa.

– Eikä pidä unohtaa musiikin sosiaalista ulottuvuutta, Ava Numminen muistuttaa.

– Musisointi ja laulaminen lisää vuorovaikutusta ihmisten välillä, mikä puolestaan on omiaan parantamaan hyvinvointia.

Nummisen mukaan moni ei kuitenkaan uskalla laulaa, koska luulee, ettei osaa. Omassa väitöskirjassaan hän kuitenkin todisti, että oikeasti sävelkuuro on vain ani harva.

– En väitä, että jokaisesta voi tulla Karita Mattila tai Jari Sillanpää, mutta jokainen meistä voi kehittää ääntään, laulaa ilmoille surujaan ja ilojaan tai päästä nauttimaan yhdessä laulamisen riemusta.

Kun kuuntelet musiikkia

  • mieliala kohenee
  • stressi lievittyy
  • olo piristyy tai tyyntyy
  • keskittymiskyky paranee
  • sosiaaliset siteet vahvistuvat

 
Mielimusiikki hoitaa

  • aivohalvausta
  • verenpainetta
  • muistisairautta
  • kipua
  • ahdistuneisuutta
  • masennusta
  • yksinäisyyttä
Vierailija

Musiikki tehoaa kuin lääke

Handsupmusiikki (harddance ja hardstyle) on masennuslääkkeeni! Ilman sitä olisin vakavasti masentunut ja ahdistunut, nyt oireet ovat vain lieviä ajoittain, usein vähäisiä. Eli masennus on nyt kaksisuuntainen masennus! Tarkoittaa siis sitä että handsup lääkitti minut niin, että mielin elämääni jopa mukavaksi ja masennus voimakkaana tulee vaan harvoina päivinä kuukaudessa. Muulloin se musiikki käytännössä poistaa kaikki ajatukset, jotka masennuksen ovat aina laukaisseet tyypillisesti. Pikkuhiljaa...
Lue kommentti
Vierailija

Musiikki tehoaa kuin lääke

Toi artikkeli kertoo aika paljon,mutta ottaisin kylla mukaan hieman lisaa joka toisaalta voi johtua oman itseni olemuksesta......kun haluan ilmaista jollekin kuka olen ihmisena ja paastakseni tilanteesta lyhyesti sanomalla,niin yleensa ilmaisen etta olen 10 miesta yhdessa miehessa......musiikkimaailmani on aivan sama,minulla on valtavan laaja mielimusiikki valikoima,oikeastaan anoa musiikki josta en pida on heavy.....mutta sitten tulee se vaihelevuus sisaan,jokainen eri tunnetila vaatii eri...
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.