Kati Outisen isä ja isänäiti sairastivat kumpikin Alzheimerin tautia. Muistisairaus on raskas koettelemus omaisellekin, Kati tietää.

Näyttelijä, käsikirjoittaja Kati Outinen on pohtinut viime aikoina paljon muistia – tai tarkemmin muistamattomuutta. Hänen isänsä ja isänäitinsä sairastivat kumpikin Alzheimerin tautia. Isänäidin kuolemasta on jo aikaa, mutta isänsä Kati menetti sairaudelle 2014.

– Huomasin ensimmäiset oireet jo 15 vuotta ennen hänen kuolemaansa. Isä hukkasi tavaroita ja unohteli asioita, Kati Outinen kertoo.

Alzheimerin taudille tyypillisesti hellan levy saattoi jäädä päälle ja ovi piti laittaa takalukkoon, ettei isä pääse harhailemaan. Isä saattoi myös toistaa asioita yhtenään, mikä koetteli läheisten hermoja.

– Ensin en ymmärtänyt, mistä kyse, ja saatoin tiuskaista, että osta almanakka! Sitten hoksasin, että isä ei vain muista.

Sairaus muutti isää

Katin isä ehti sairastaa pitkään, mutta diagnoosi tuli vasta kolme vuotta ennen hänen kuolemaansa. Katin mukaan isä ymmärsi ja hyväksyi sairautensa, mutta koki olevansa läheisilleen taakka.

– Loppuvaiheessa hän pyyteli paljon anteeksi sitä, ettei ole täydessä iskussa. Hän ei olisi halunnut aiheuttaa huolta ja tuskaa muille.

Isä ei koskaan valittanut, mutta edetessään sairaus sai hänet toimimaan yllättävästi. Innokas harrastajamaalari alkoi muuttaa aiemmin tekemiään muotokuvia, teki esimerkiksi henkilöiden katseista julmia ja pelottavia.

– Mietin, yrittikö hän sillä tavalla purkaa ahdistustaan, Kati Outinen pohtii.

Kova paikka läheisillekin

Isä nautti yhteisistä kävelylenkeistä Katin kanssa, ja Kati oppi itsekin vaalimaan hyviä hetkiä. Toki oli vaikeitakin kausia, mutta ne kestivät vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Eniten niistä kärsi Katin äiti, joka hoiti puolisoaan kotona loppuun saakka.

– Heillä oli hyvä 55 vuoden liitto, mutta äitini on kertonut, että isä oli myös hankala, epäluuloinen ja kärttyisä. Äiti uupui pahasti eikä pystynyt nukkumaan öitään kunnolla.

Lopulta isä kuoli aivoinfarktiin, mistä Kati on tavallaan kiitollinen.

– Se oli armollista, sillä infarkti oli niin iso, että vaikka hän olisi selvinnyt, hän olisi jäänyt neliraajahalvaantuneeksi.

Vasta isän Alzheimerin myötä Kati ja muut perheenjäsenet ymmärsivät, että isänäidillä oli ollut sama sairaus, vaikka hän ei diagnoosia koskaan saanutkaan – isoäitiä pidettiin vain vanhuudenhöperönä.

Kati arvelee, että sama kohtalo tulee olemaan hänellä itselläänkin.

– Olen varma, että sairastun itsekin Alzheimeriin. Se ei ole pelkoa, vaan varmuutta. Toivon, että ehdin sitä ennen keskustella asiat läpi omaisten kanssa ja tehdä hoitotahdon. Ja toivon, ettei minusta tule ilkeää mulkerovanhusta, vaan läheiseni jaksavat minua.

 

Lue lisää Kati Outisesta Hyvä terveys 2/18. Tilaajana voit lukea koko lehden maksutta digilehdet.fi-palvelusta.

Vierailija

Näyttelijä Kati Outinen: ”Olen varma, että sairastun Alzheimeriin”

Sairauden taustalla on insuliiniresistenssi ja ravintoaineiden puutos eli elintapasairaus. Vaikka Alzheimerin taudin perinnöllisyydestä tiedetään vielä melko vähän, voidaan todeta, että sairaus periytyy erittäin harvoin. Tutkimusten mukaan, kaikista Alzheimerin tautia sairastavista potilaista 0,5-1 prosenttia sairastaa periytyvää tautia. Alzheimerin taudin osalta ensimmäisen asteen sukulaisen riski (jos sukulainen on omilla elintavoilla sairastunut, niin riski on tasan nolla) sairastua on...
Lue kommentti
Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.