
Jos pienikin osa kansasta autoilisi niin kuin se netissä kirjoittaa, liikenne olisi jokseenkin helvetillinen härdelli.
Pelkkä vauhdin hidastaminen saattaisi auttaa. Monet verkkotekstit näyttävät hyvin nopeasti kirjoitetuilta, oikeastaan puheelta, ensimmäiseltä versiolta.
Varsinkin vihapuhe on terminä kuvaava. Silloinkin kun se on kirjoitusta, siitä huokuu hätäisyys.
Yle puhe lähettää öisin kiinnostavia arkisto-ohjelmia. Jo kolmenkymmenen vuoden takaiset ohjelmat kuulostavat kummallisen vanhoilta. Sen täytyy johtua siitä, että ohjelmissa puhutaan oudon hitaasti ja oudon fiksusti.
Olen päätellyt, että hitaus ja fiksuus liittyvät toisiinsa. Puhe on olemukseltaan etsimistä, ja mitä hitaammin etsii, sitä todennäköisemmin ehtii löytää mielekästä sanottavaa.
Kyseessä on siis klassinen painotuskysymys: satsaanko siihen, että kommenttini on järkevä vai siihen, että se on nopea? Tämä aika arvostaa enemmän jälkimmäistä.
Me olemme hosumassa itsemme hölmöiksi.
Keskustelua pitäisi paitsi hidastaa myös lisätä. Puheen määrä on moninkertaistunut, mutta keskustelun määrä on vähentynyt. Julkisuudessakin kaivataan jatkuvasti ja aivan oikein keskustelua ääripäiden välille.
Mutta syntyykö keskustelua toivomalla, pyytämällä tai edes komentamalla? Jonkun pitäisi ensin opettaa meille, mitä keskustelu on, ja antaa siihen puitteet ja ohjata prosessia niin kuin Ahtisaari ohjaa rauhanneuvot-teluja.
Kysymys on kansallisesti tärkeä. Kaikki kirjallisuutemme klassikkot-kin yrittävät opettaa meitä keskustelemaan: Seitsemän veljestä, Alastalon salissa, Tuntematon sotilas. Niissä on kaikissa kyse juuri siitä, kuinka porukassa puhutaan. Hiljaisuutta me olemme aina sietäneet erinomaisesti, eriäviä mielipiteitä paljon huonommin.
Oppikirjoina klassikot jäävät kuitenkin puolitiehen. Niissä puhutaan paljon, mutta keskustelun voittaa sittenkin se, joka sanoo asiansa hiukan nasakammin ja pisteliäämmin kuin edellinen puhuja. Siis se joka laulaa toisen suohon.
Keskustelukumppanin suohonlaulamisen taidon olemme nyt selvästikin oppineet, seuraavaksi pitäisi oppia keskustelemaan niin, että molemmat nousevat suosta.
Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.
upeasti sanottu, noustaan vierekkäin suosta, voi miten vaikeaa. Teen parhaani. Kiitos!