Mies tuli ja laski kahvikuppinsa ravintolavaunun pöytään.
-Sinähän olet se mies, joka kirjoittaa tunteista.
Tunnistin itseni määritelmästä, joten nyökkäsin. Varovasti tosin. Ikään kuin minua olisi hävettänyt olla sellainen mies.
Selvisi että mies halusi kertoa minulle omasta tunteestaan. Tämä tunne oli ärtymys. Miestä ärsytti se julkisessa keskustelussa toistuva moite, että muistisairaita ei käydä katsomassa tarpeeksi.
Kun en ollut itse havainnut tällaista moitetta, näytin varmasti yllättyneeltä. Mutta ei minulla toisaalta ollutkaan muistisairasta omaista. Toisin kuin miehellä, jolla heitä oli kaksi.
Mies piti aiheesta puheenvuoron, joka ulottui Kouvolasta Lahteen. En tehnyt muistiinpanoja, mutta kun asia on painavaa, se jää mieleen. Tässä siis tiivistelmä:

"Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan, kun hoetaan että on se kamalaa, kun muistisairaita ei käydä
katsomassa? Siinähän kuvitellaan joku aivan teoreettinen tyyppi, joka kylmästi päättää, että en mene. Vaan harrastan sen sijaan mukavampia asioita.
Mutta mikä on todellisuus? Se tyyppi on nimenomaan joutunut luopumaan niistä mukavista asioista. Niin kuin esimerkiksi omien asioittensa hoitamisesta. Kun se hoitaa niiden muistisairaiden asioita.
Sitä paitsi muistisairaan luokse pitää mennä vahvana. Jos menee väsyneenä, seuraa katastrofi. Ei se ole mitään rentoutumista, se on työvuoro. Ei siinä jutustella, siinä mietitään, mitä voi sanoa, että toinen pysyy rauhallisena.
Ja kaiken aikaa jäytää se sietämätön tunne, että nämä on tuttuja mutta tuntemattomia. Tekisi vain mieli paeta. Jonnekin missä ihmisillä on vielä järki päässä.
Ja kun pääsee kotiin, tulee heti soitto, että milloin sinä tulisit käymään. Eli siitä käynnistä ei ole jäänyt mitään muistijälkeä."

Miestä oli helppo kuunnella, riitti kun nyökkäili. Mutta kun hän vaikeni, hän tuntui vaikenevan ikään kuin vastausvuoroni merkiksi.
Ja minä vastasin, mutta hiukan omituisella asenteella. Sen täytyi johtua siitä alun tittelistä: Mies joka kirjoittaa tunteista. Ajattelin ilmeisesti, että se edellyttää nyt vastapainoksi ronskiutta. Joten kysyin, mikä julkisessa keskustelussa oikeastaan oli se ongelma. Mitä siitä mitä puhuttiin? Jos hän itse kävi katsomassa omaisiaan usein.
- No kun en käy. Mutta en minä silti halua, että minua arvostellaan. Vaan että ymmärretään kuinka monimutkainen homma se on. Se syyllisyys vain pahentaa asiaa.
Ja siihen keskustelu päättyi. Ravintolavaunussa keskustelut sekä alkavat että loppuvat aivan varoittamatta.

Kotona kerroin kohtaamisesta vaimolle. Kerroin myös, etten ollut osannut sanoa miehelle mitään lohduttavaa vaan tullut paremminkin loukanneeksi.
- Mutta mitä tuommoiseen voi edes sanoa, huokaisin lopuksi.
Mielsin kysymykseni retoriseksi. Joten yllätyin kun vaimo sanoi:
- Että lupaan levittää tietoa asiasta.
 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.