Jotta tunneyhteys historiaan syntyisi, pitäisi pystyä kuvittelemaan itsensä sinne, kirjailija Petri Tamminen pohtii.

AINA TÄHÄN AIKAAN syksystä meille saapuu postipaketti, ruskealla voimapaperilla päällystetty ja kalastajalangalla rusetoitu. Paketin päällä lukee vanhuksen horjuvilla kirjaimilla: VAATETAVARAA.

Ja tosiaan, sisältä paljastuu villavaatteita. Ihan niin kuin viime vuonna. Ja sitä edellisenä.

Villasukat otan heti käyttöön, mutta kerrastoja meille on kertynyt niin paljon, että ne vien vaatekeräykseen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minkä takia me saamme aina marraskuussa villavaatteita?

Yksinomaan sen takia, että 81 vuotta sitten syttyi talvisota.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

TAI HETKINEN: Kuten Veijo Meri on osuvasti todennut, talvisodan syttyessä ei syttynyt talvisota.

Mikä tarkoittaa sitä, että sodalla ei ollut syttyessään nimeä eikä se merkinyt meille vielä selviytymistarinaa.

Vaan syttyi vain sota, juuri niin todellisena ja epätodellisena kuin sodat syttyvät.

Siis esimerkiksi näin: "Kun se ensimmäinen ilmahälytys tuli, rehtori ryntäsi luokkaan ja kysyi: Onko tämä alku vai loppu?"

Tai näin: "Vaasankadun sirpalesuojassa valkoisiin pukeutunut sairaanhoitaja tarjosi meille lapsille Figarol-pastilleja ja mummoille päänsärkypulveria."

Tällaisia muistoja kuulin paljon, kun pari vuotta sitten haastattelin talvisodan kokeneita. Yllättävän usein muistot olivat hyvin pieniä havaintoja toisista ihmisistä, heidän sanoistaan ja ilmeistään.

HANNU RAITTILA on kirjoittanut, että "koulu esti aktiivisesti" häntä oppimasta vieraita kieliä. Se oppiminen, joka korvakuulolta olisi vääjäämättä tapahtunut, jäi koulun menetelmillä vääjäämättä tapahtumatta.

Minulla on hiukan samanlainen kokemus historian oppimisesta. Nuoruuteni koulujen menetelmillä mitään historiaa ei oikeastaan ollut, koska en tunnistanut historiasta ihmisiä, arkea, tunteita. Talvisota – mitä se mihinkään liittyi, tai varsinkaan minuun?

Jotta tunneyhteys syntyisi, pitäisi pystyä kuvittelemaan itsensä historiaan. Ja pitäisi huomata, että kaikki ajat ovat oikeastaan päällekkäin eivätkä peräkkäin.

MUTTA NYT vihdoin takaisin siihen postipakettiin.

Paketin lähettäjä on 86-vuotias. Marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939 hän oli 6-vuotias. Hän on muistellut, että hän oli yksin hevostallissa, kun äiti tuli kertomaan hänelle, että sota on syttynyt. Jostakin syystä järkytyksen miljööt jäävät aina vahvasti mieleen.

Vaatepaketin lähettäjä on muistellut myös, että sodan syttymistä seuranneet päivät äiti itki. Erityisesti äiti oli murehtinut sitä, että heillä
oli huonosti talvivaatteita: Kuinka hän ei ollut ymmärtänyt hankkia kangasta ajoissa, kun sitä oli vielä saatavilla? Kuinka me oikein selvitään, äiti oli sanonut usein. ◆
 

 


 

 


Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla