Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Keittiön pöydälle oli kertynyt pino lehtiä. Jokaisen kannessa oli kaunis nainen, totta kai, paitsi yhden, jonka kannessa oli komea mies.
Puhkesin jyrisevään palopuheeseen:
— Millään muulla ei ole enää merkitystä kuin ulkonäöllä! Se ratkaisee aivan kaiken. Ulkonäkö määrää koko ihmisen elämän. Kattokaa nyt näitäkin lehtiä. Ei tämmösiin mitkään rumat kaljuuntuvat äijät pääse vaikka me tehtäisiin mitä.
— Meneekö se nyt ihan noinkaan, sanoi vaimo sovittelevaan tapaansa.
— Sitä paitsi olithan säkin iskä kerran lehden kannessa, tyttö huomautti.
— Niin muuten olitkin, vaimo innostui, — mikä se lehti nyt taas olikaan?
— Kyllä olin joo ja se oli Mielenterveyslehti.

Älkää käsittäkö väärin, tarkoitukseni ei ole sanoa, että haluaisin lehden kanteen. Tarkoitukseni on sanoa, että haluaisin olla komea.
Tai hetkinen, jos olisin komea, haluaisin sen lisäksi lehden kanteen.

Kun nuoriso oli noussut ruokapöydästä, jatkoin avautumistani: kerroin vaimolle, että tunnen fyysistä kipua aina kun näen George Clooneyn kuvan. Minuun sattuu, että joku saa olla niin komea ja minä en. Se on
epäreilua.

Vaimo, joka on siis luonteeltaan sovitteleva, sanoi:
— Höpöhöpö, minusta jokainen joka uskaltaa olla oma itsensä, on komea.
Ajatus kuulosti kieltämättä hyvältä. Mutta vielä paremmalta minusta olisi kuulostanut: Höpöhöpö, sinä olet yhtä komea kuin Clooney.

Saattaa tietenkin olla, että asenne ratkaisee. Sain siitä kerran oppitunninkin. Olen kertonut jutun jo toisaalla, mutta se ansaitsee paikkansa edelleen.

Outi Nyytäjä, suorapuheisen ilmaisun poikkeuslahjakkuus, kehui kirjamessuilla ulkomuotoani. Olin kuulemma komea ja vaatteenikin olivat tyylikkäät. (Nyytäjä on kertonut näkökykynsä heikkenemisestä avoimesti julkisuudessa.)
Minä punastuin ja tuijotin kengänkärkiäni. Silloin paikalle osui Antti Tuuri, jolle Nyytäjä lausui samansuuntaisen kohteliaisuuden. Mitä teki Etelä-Pohjanmaan mies? Hän levitti kätensä ja sanoi:

— Niin, minua on aina pidetty hyvin komeana miehenä.
Sillä hetkellä päätin, että omaksun Tuurin asenteen. Minäkin rupeaisin komeaksi mieheksi ja astuisin maailman juhlasaleihin kuin saluunan ovista.
Päätös ei pitänyt. Asenne hukkui heti. Sivusta omaksutut asenteet hukkuvat aina. Päättelin, että Tuuri on onnistunut säilyttämään oman asenteensa siksi, että häntä on pidetty aina hyvin komeana miehenä.

Noin 15-vuotiaasta lähtien olen ajatellut jokaisen peilin  ja heijastavan näyteikkunan edessä, että olen vääränlainen, väärän­näköinen.
Asian tunnustaminen nolostuttaa. Ulkonäöstä ja siihen liittyvistä riittämättömyyden tunteista ja epävarmuuksista ei pitäisi puhua, ei ainakaan miehen eikä ainakaan julkisesti.

Tai kenties minun olisi pitänyt puhua ulkonäöstäni paljon enemmän ja paljon aikaisemmin. Niin kuin nykynuoret. Joilla on kummallinen tapa laittaa kuviaan Facebookiin ja Instagramiin ja pyytää arvioita ulkonäöstään.
”Sä oot ehkä kasimiikka.”

Aina kun jostakin sivusta huomaan tuollaisen ulkonäkökeskustelun, säikähdän sekä kysyjän että vastaajan puolesta. Ikään kuin he olisivat kajonneet tulenarkaan aiheeseen. En voi ymmärtää, kuinka nuoret kehtaavat kysellä tuollaisia.

Vai onko heillä tässä jokin nerokas suunnitelma? Aikooko uusi sukupolvi puhua ulkonäköpaineista ilmat pois ja kommentoida omaa ja toistensa ulkonäköä niin paljon ja niin suoraan, että koko tämä piinaava aihe kärsii lopulta inflaation.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.