Petri Tamminen

Oli kaunis kevätpäivä, linnut lauloivat ja koivut vihersivät. Minä istuin sisällä ja niistin. Mitään muuta en tehnytkään, niistin koko sen päivän.
Myös kutisevista silmistä oli harmia. Pelkäsin että hieron ne pian rikki. Jatkoin kuitenkin silmien hieromista siinä toivossa, että tilanne ratkeaisi suuntaan taikka toiseen.

Minulla alkoi olla hyvin tukala olo. Tällä surkeimmalla hetkellä nuorison edustaja tuli viereeni, katseli minua hetken ja lausui: ”Isä, allergia on luonteen heikkoutta.”

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajoitus oli huono, mutta totuutta en voinut kiistää: Allergia ON luonteen heikkoutta. Ainakin koivunsiite­pölyallergia. Sillä jos luonteeni olisi luja, tänä keväänä en enää niistäisi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viittaan siedätyshoitoon. Suunnittelen sen aloittamista joka vuosi. Kaari on aina sama, kevään kohtausten kourissa lupaan pyhästi, että syksyllä siedätys alkaa. Kesän mittaan puntaroin hoidon hyötyjä ja haittoja. Kunnes lopulta syksyllä päätän, että kolmen vuoden kuuri tabletteja tai pistoksia on sittenkin kohtuuton urakka parin viikon nuhasta. Joten annan asian olla.

 

Viime syksynä tilasin sentään siitepölyhunajaa. Hunajan oli määrä helpottaa allergiaa ratkaisevasti, kunhan sitä nauttisi säännöllisesti läpi syksyn ja talven, pisaran päivässä.

Unohdin purkit parissa viikossa. Löysin ne kaapin perältä tässä ihan hiljattain. Niistä näytti päiväykset menneen.
Kohta koivu kukkii taas.

 

Nuoruudenystävälläni oli ihailtava taito. Hän osasi tehdä lämpimiä leipiä. Olimme kämppäkavereita, joten sain seurata tätä taitoa läheltä.

Leipien rakentaminen alkoi jo iltapäivällä, silloin ystäväni keräsi kaupan hyllyiltä monipuoliset ainekset. Iltauutisten aikaan hän pilkkoi ja siivutti ainekset ja sommitteli monikerroksiset leivät. Lopuksi hän paahtoi ne tarkoitukseen hankitulla pienellä voileipägrillillä.

Katselin näitä puuhia hiukan huvittuneena, ja söin samalla omaa iltapalaani, mitä nyt sattui olemaan. Kun ystäväni leivät olivat valmiit, en enää naureskellut. Silloin mieleeni hiipi kunnioitus ja kateus.

 

Kämppäkaverini voileipäpuuhiin tiivistyy käsitykseni hyvästä asenteesta. Touhussa oli juuri sitä reipasta elämänuskoa, johon en ole itse koskaan yltänyt. Siis sitä sellaista luottamusta, että tekemällä oikein hyvän leivän saa oikein hyvän leivän.

Täsmälleen samaa asennetta tarvittaisiin heikkouden hetkillä. Moniin ongelmiin ja vaivoihin olisi konstit olemassa — kenties vaivalloiset mutta konstit kuitenkin. Mutta mikä laiskuus tai toivottomuus estää tarttumasta näihin konsteihin? Miksei ihminen tee olonsa kohentamiseksi edes sitä, minkä hän ihan hyvin voisi tehdä?

 

Allergian kohdalla selitysehdotus tuntuu kyllä selvältä: syksyllä ei tee mieli aloittaa siedätyshoitoa eikä syödä siitepölyhunajaa, koska se muistuttaisi keväästä ja siitepölystä ja allergiasta.

Ryhtymispäätös on ikään kuin lukossa oman tarpeellisuutensa takana.

Sama dilemma saattaa päteä useimpiin sairauksiin: ongelmana ei suinkaan ole hoidon puuttuminen vaan se kuinka ihminen saataisiin noudattamaan tätä hoitoa. Jopa hengenvaarallisia tauteja sairastavat saattavat unohtaa pillerinsä, kenties juuri sen vuoksi, että lääkkeet muistuttavat taudista.

 

Tämän kevään niistämisten osalta peli on jo pelattu: antihistamiinilla ja tipoilla ja sumutteilla pitää yrittää pärjätä.
Mutta jo ensi syksynä aion koetella luontoani. Silloin katsotaan — noin niin kuin vertauskuvallisesti — onko minussa miestä valmistamaan itselleni hyviä lämpimiä leipiä.

 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla