Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Liiallinen sokerin syönti ja suolan ja rasvan käyttö saavat elimistössäni varmasti suuria vahinkoja aikaan, mutta vielä paljon suuremmat kärsimykset, tuskat ja työ­tehon menetykset aiheutan itselleni liikunnalla.

Kramppeja. Nyrjähdyksiä. Särkyä. Ja ennen kaikkea: syvää uupumusta. Herääminen on pelivuoron jälkeisinä aamuina silkkaa tuskaa, kävely pelottavaa köpöttelyä. Olen puolikuntoinen vähintään keskipäivään asti.
Eikä sekään mitään että sattuu, mutta kun tämä yltiöpäisyys alkaa hiukan jo nolottaakin. Pari kertaa olen kotona valehdellut, että poikkean treenivuoron jälkeen kirjastossa — kun en kehtaa sanoa, että pelaan taas tuplavuoron.
Tuplavuoron jälkeen en pääse sängystä ylös lainkaan.

En aio lopettaa liikuntaa koskaan. Jos suinkin mahdollista, aion lisätä sitä. Aion harrastaa terveysliikuntaa, kunnes kuolen siihen.

Jossakin vaiheessa luulin, että olen kuudella viikoittaisella hallikäynnilläni vähintäänkin kuntoliikunnan piirinmestari. Sitten tajusin, että meitä hurahtaneita on nykyään vaikka kuinka paljon.

Ja sitten on vielä heitäkin, joille hurahtaminen ei riitä mihinkään. Siis heitä, jotka lopettavat kolmetuntisen sulkkisvuoronsa iltakymmeneltä ja heräävät aamukuudeksi jäähallin kaukalopallovuorolle.

Kyllä, heitäkin särkee joka paikkaan. Kyllä, hekin ovat hyvin uupuneita. Ja kyllä, hekään eivät luopuisi liikunnasta koskaan.

Miten tähän tultiin? Miksi liikunnasta tuli minulle ja kaltaisilleni pakkomielle?

Tutun himoliikkujan mielestä perustelu on itsestään selvä: ”Liikuntavuoro on päivän ainoa hetki, jota odotan.”

Toisin sanoen kyse ei ole liikuntasuosituksista eikä terveellisistä elämäntavoista eikä kunnon kohenemisesta eikä edes endorfiineista. Vaan elämänsisällöstä ja merkityksen tunteesta. Ja varsinkin: keskittymiskyvyn tunteesta. Josta on nykyään ulvova pula.

Keskittymisen kirkas, autuas hetki, siinä syy miksi täytämme palloilu- ja joogavuorot. Tässä kohinan ja keskeytysten ajassa vanhanaikainen keskittymisen tunne on ylellisyyttä. Se kykenee hiljentämään huolet, murheet, elämän tarkoituksettomuuden.

Ei ihme, että siihen jää koukkuun.

Työelämän valmentajat ovat viime vuodet hokeneet, että
työpaikoille pitäisi tuoda into­himoa, luovuutta, rohkeutta ja leikkiä. Kuulostaa aivan liikuntavuorolta.

Liikunta on kaikkea sitä, mitä nykyajan työelämä ei ole:
Sitä ei tehdä koneen ääressä eikä pelkällä päällä. Se on konkreettista ja siinä näkee työnsä tulokset. Siinä saa paneutua yhteen asiaan kerrallaan. Siinä ei joudu vähän väliä palaveriin. Siinä hahmottuu selvä päämäärä. Siinä tietää tarkalleen, mikä on tilanne. (Esimerkiksi 3—3.)

Mutta palataan vielä terveys­liikunnan ainoaan haittapuoleen: Se vie terveyden. Se ei tee sitä heti, vaan salakavalasti hivuttamalla.

Ensin kolottaa polvi, sitten olkapää, lopulta sekä että. Seuraavaksi rupeaa jäämään treenejä väliin, tulee viikkokausien pakollisia taukoja. Se on yhtä tuskaa, mutta niin käy kaikille, nuorillekin, jopa ammattilaisille ja varsinkin heille. Siis eteenpäin!

Kunnes lopulta terveysliikunta on tehnyt terveydestä selvän ja jäljellä on pelkät säryt.

Toisaalta, niinhän täällä kai joka tapauksessa käy. Jos ei terveyttä vie liikunta, sen vie liikkumattomuus.

Ja onneksi on vielä se äärimmäinen konsti, jolla liikunnan haittoja voi vähentää.

Nimittäin liikunta: venyttely, lämmittely ja jumppa — nuo vihonviimeiset liikuntamuodot, joita ei koskaan jaksaisi ennen kuin ne ovat ainoa konsti päästä liikkumaan.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.