Kolmen lapsen äiti Nina Ojala, 41, teki kuusitoistatuntisia työvuoroja ja nukkui jatkuvasti liian vähän. Seurauksena oli burnout. Se opetti hänet vetämään jaksamiselleen rajat.

"Elämässäni kaikki tuntui sattuvan samaan aikaan. Olin päälle kolmikymppinen, kolmen lapsen äiti, vastikään eronnut ja muuttanut lasteni kanssa toiselle paikkakunnalle.

Työskentelin liikenneasemalla, mutta aloin vaihdella työpestejä yhtiön sisällä. Välillä olin vähän aikaa kaupassa töissä ja iltaisin tein grillimyyjän keikkoja. Muualla tuurasin tarvittaessa. Kahmin töitä enkä kieltäytynyt yhdestäkään vuorosta: olihan minulla määräaikainen työsopimus.

Siitä se lähti. Elettiin vuotta 2007, eikä minulla ole kovin paljon muistikuvia tuosta vuodesta. Menin töihin, tein vuoroni, ajoin toiseen paikkaan töihin ja tein taas samanlaisen työvuoron. Päivässä työtunteja kertyi kuusitoista plus useamman tunnin työmatkat päälle.

Yövuorojen jälkeen kävin usein vanhempieni luona nukkumassa, ennen kuin taas lähdin töihin. Sain useimpina öinä nukutuksi neljä tai viisi tuntia. Lapsia hoitivat omat vanhempani, serkkutyttöni tai tädin perhe.

Ensin jaksoin hyvin, sillä olin töistä innoissani. Hiljalleen homma kuitenkin repesi käsistä. Asuntoni oli kaameassa kunnossa, sillä kotona en jaksanut tehdä enää mitään. Olin hirvittävän väsynyt ja yksinäinenkin, kun lapset olivat isällään. Uudella paikkakunnalla ei ollut kavereita.

Muutaman kuukauden kuluttua, keskikesällä elämäni oli jo kaaoksessa. Esimiehenikin alkoi olla huolissaan. Kun taas kerran soitin ja kysyin, voisinko tehdä vielä yhden vuoron, hän tivasi, että olenko varma, että jaksan.

En tiedä, miten kauan olisin painanut töitä hullun lailla, ellen elokuussa olisi melkein ajanut auto-onnettomuutta. Lapset olivat kyydissäni ja käännyin risteyksestä suoralle tielle toisen auton eteen.

Auto ehti väistää, mutta itselleni tilanne oli se juttu, joka katkaisi kamelilta selän. Tajusin olevani niin uupunut, että voin vahingoittaa itseäni ja muita. Soitin työnantajalleni ja sain sanotuksi, että nyt minussa on jotakin pahasti pielessä. Kerroin, mitä liikenteessä oli tapahtunut, ja itkin.

Seuraavaksi päiväksi sain ajan mielenterveystoimistoon. Kerroin hoitajalle vaaratilannejutun ja myönsin, että taidan olla tosi väsynyt. Hän sanoi minulle suoraan, että olin polttanut itseni loppuun.

Siitä alkoi sairausloma. Kävin lääkärillä ja pääsin psykologille. Hoitosuhde psykologiin osoittautui loistavaksi. Hänen kanssaan keskustelin kaikesta mahdollisesta. Kävimme läpi eroani ja yksinäisyydentunteitani. Huomasin, että minulla oli halua paeta ikäviä tunteita työhön.

Minun ja mieheni ero oli rankka, ja jo erovaiheessa olin vähän aikaa sairauslomalla.

Psykologin kanssa puhuessani ymmärsin, että töitä kahmimaan minua ajoivat pelko ja hyväksytyksi tulemisen tarve: en tuntenut kelpaavani muille, ja se juuri pelotti. Kun töiden kautta kelpasin, tuntui, että se on minun juttuni.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta terapiassa oivalsin, että minun pitää muistaa ajatella myös itseäni. Psykologi pani pohtimaan sitäkin, mitä voisin tehdä, kun olen yksin kotona. Puimme laajalti riittämättömyyden tunteitani, ja aloin ammattilaisen avulla hakea etäisyyttä työnteosta saamaani hyvään oloon.

Työn tuottamasta nosteesta minun on pitänyt opetella luopumaan — ja se on ollut yllättävän vaikeaa. Työn antama tyydytys on ollut määräävin tunne, joka saa minut kahmimaan hommia. Opettelin sanomaan itselleni, että minun ei tarvitse tehdä koko ajan töitä. Miellyttämisen tarpeesta on pitänyt rimpuilla myös irti.

Alkuun sain mielialalääkityksen. En muista enää mitä lajia se oli, enkä tiedä, auttoiko se. Sairauslomani ensimmäiset kolme viikkoa olin horroksessa ja käytännössä nukuin. Kun heräsin aamulla, vein nuorimmaiseni eskariin, tulin takaisin kotiin, nukuin siihen asti, että noudin hänet, laitoin ruoat ja illan torkuin sohvalla. Vanhempi poikani huomautteli, että nukahtelin kesken läksyjen kuulustelun.

Onneksi oli perhetyöntekijöitä, jotka kävivät auttamassa kotitöissä. Välillä he hakivat lapset harrastuksiinsa tai kävivät heidän kanssaan uimassa. Tätini ja hänen lapsensa sekä serkkuni, vanhemmistani puhumattakaan, olivat niin suureksi avuksi, etten tiedä, miten muuten olisin selvinnyt.

Kolmessa viikossa sain nukuttua pahimman väsymyksen pois. Kun minulla oli sairauslomalla päivisin aikaa, rupesin liikkumaan enemmän. Kävin lenkillä ja kunto­salilla yksin sekä yhden tuote-esittelytöistä saadun kaverini kanssa. Uudelle ystävälleni myös puhuin uupumuksestani, niin kuin olen puhunut oikeastaan kaikille. En halua salailla vointiani.

Liikunnan ohella minua auttoivat myös käsityöt. Innostuin askartelemaan ja tein yhdestä huoneesta itselleni ja lapsilleni harrastushuoneen, jossa valmistimme koruja, pintakoristelutöitä ja puujuttuja.

Joulukuussa, neljän kuukauden toipumisen jälkeen tunsin olevani niin hyvässä kunnossa, että lähdin töihin. En kuitenkaan entiselle työnantajalleni, sillä sieltä ei ollut kuulunut sittemmin, kun jäin sairauslomalle.

Otin kauppakonsulentin tehtäviä osa-aikatöinä ja huomasin, miten kamala hinku minulla oli jo ollut työmaalle. Tein yhä aika ajoin viikonlopputöitä, mutta olin kuitenkin oppinut läksyni. Osasin jo sanoa ei kiitos, jos tuntui siltä, että alkaa väsyttää ja kotona alan olla kiukkuinen kuin ampiainen.

Vaihdoin työpaikkaa siinä vaiheessa, kun työ alkoi olla iltapainotteista, ja yhteinen aika lasten kanssa olisi jäänyt taas vähiin. Tällä hetkellä olen askartelukaupan yrittäjä ja puuhailen myös hyvinvointiasioiden parissa. Kaupalla minulla on kaksi työntekijää, joten aikaa jää harrastamiseen ja perheelle.  Luovuus pääsee valloilleen ja ulkona tulee oltua tavallista enemmän. Ja mikä tärkeintä, illat ja viikonloput ovat vapaita. Minulle se on uusi, iso asia.

Osaan jo tunnistaa uupumusansat. Mielen parasta hoitoa ovat kaverin kanssa tehdyt terapiakävelyt, joilla puhumme asiat halki. Toki vieläkin tulee joskus hetkiä, jolloin saan itseni kiinni halusta haalia lisää töitä. Onneksi tuolla takaraivossa se jokin sanoo, että äläs nyt kuitenkaan.”

Stressistä uupumus

Pitkittyneen työstressin seurauksena voi kehittyä työuupumus eli burnout. Se on häiriötila, jolle on tyypillistä uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto. Uupuneen kokemus työnsä mielekkyydestä katoaa ja hän kokee itsensä huonoksi työntekijäksi.

Työväsymys ei hellitä vapaa-ajallakaan.

Liiallisella työmäärällä on yhteys työuupumuksen kehittymiseen, mutta se ei ole ainoa syy. Muita tutkimuksissa esiin nousseita toistuvia taustatekijöitä ovat epäselvät tavoitteet ja ristiriitaiset roolit työssä, vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhön, vähäinen sosiaalinen tuki ja huono ennustettavuus työssä sekä koettu epäoikeudenmukaisuus.

Työuupumus ei ole sairaus, mutta siihen liittyy riski sairastua esimerkiksi masennukseen sekä uni- ja päihdehäiriöihin.

Työuupumus on yleistä. Toissa vuonna työssä käyvistä suomalaisista 2–3 prosenttia poti vakavaa työuupumusta eli heillä oli oireita viikoittain, ja vajaa neljännes lievää työuupumusta, jossa oireita on kuukausittain.

Työuupumuksen diagnosoi lääkäri. Hän käyttää oiretilan arviointiin muun muassa kyselylomaketta. Potilastaan haastattelemalla lääkäri selvittää työntekijän oireilun laatua, työolosuhteita ja työssä tapahtuneita muutoksia sekä terveydentilaa ja muuta elämäntilannetta.

Työuupumuksen hoito lähtee työolosuhteiden tarkistamisesta. Apua voi hakea työterveyshuollosta ja esimerkiksi työnohjaajalta. Työterveyslääkäri arvioi sairausloman tarpeen. Joissakin tapauksissa sairauslomaa parempi vaihtoehto on tukea työssä pysymistä esimerkiksi keventämällä työtä tai lyhentämällä työaikaa.

Toipuakseen potilas tarvitsee myös stressinhallintakeinojen selvittelyä ja muokkaamista. Siinä työterveyspsykologinen asiantuntemus on tarpeen.

Asiantuntija: Kirsi Ahola, työterveyspsykologi, Työterveyslaitos

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.