Kolmen lapsen äiti Nina Ojala, 41, teki kuusitoistatuntisia työvuoroja ja nukkui jatkuvasti liian vähän. Seurauksena oli burnout. Se opetti hänet vetämään jaksamiselleen rajat.

"Elämässäni kaikki tuntui sattuvan samaan aikaan. Olin päälle kolmikymppinen, kolmen lapsen äiti, vastikään eronnut ja muuttanut lasteni kanssa toiselle paikkakunnalle.

Työskentelin liikenneasemalla, mutta aloin vaihdella työpestejä yhtiön sisällä. Välillä olin vähän aikaa kaupassa töissä ja iltaisin tein grillimyyjän keikkoja. Muualla tuurasin tarvittaessa. Kahmin töitä enkä kieltäytynyt yhdestäkään vuorosta: olihan minulla määräaikainen työsopimus.

Siitä se lähti. Elettiin vuotta 2007, eikä minulla ole kovin paljon muistikuvia tuosta vuodesta. Menin töihin, tein vuoroni, ajoin toiseen paikkaan töihin ja tein taas samanlaisen työvuoron. Päivässä työtunteja kertyi kuusitoista plus useamman tunnin työmatkat päälle.

Yövuorojen jälkeen kävin usein vanhempieni luona nukkumassa, ennen kuin taas lähdin töihin. Sain useimpina öinä nukutuksi neljä tai viisi tuntia. Lapsia hoitivat omat vanhempani, serkkutyttöni tai tädin perhe.

Ensin jaksoin hyvin, sillä olin töistä innoissani. Hiljalleen homma kuitenkin repesi käsistä. Asuntoni oli kaameassa kunnossa, sillä kotona en jaksanut tehdä enää mitään. Olin hirvittävän väsynyt ja yksinäinenkin, kun lapset olivat isällään. Uudella paikkakunnalla ei ollut kavereita.

Muutaman kuukauden kuluttua, keskikesällä elämäni oli jo kaaoksessa. Esimiehenikin alkoi olla huolissaan. Kun taas kerran soitin ja kysyin, voisinko tehdä vielä yhden vuoron, hän tivasi, että olenko varma, että jaksan.

En tiedä, miten kauan olisin painanut töitä hullun lailla, ellen elokuussa olisi melkein ajanut auto-onnettomuutta. Lapset olivat kyydissäni ja käännyin risteyksestä suoralle tielle toisen auton eteen.

Auto ehti väistää, mutta itselleni tilanne oli se juttu, joka katkaisi kamelilta selän. Tajusin olevani niin uupunut, että voin vahingoittaa itseäni ja muita. Soitin työnantajalleni ja sain sanotuksi, että nyt minussa on jotakin pahasti pielessä. Kerroin, mitä liikenteessä oli tapahtunut, ja itkin.

Seuraavaksi päiväksi sain ajan mielenterveystoimistoon. Kerroin hoitajalle vaaratilannejutun ja myönsin, että taidan olla tosi väsynyt. Hän sanoi minulle suoraan, että olin polttanut itseni loppuun.

Siitä alkoi sairausloma. Kävin lääkärillä ja pääsin psykologille. Hoitosuhde psykologiin osoittautui loistavaksi. Hänen kanssaan keskustelin kaikesta mahdollisesta. Kävimme läpi eroani ja yksinäisyydentunteitani. Huomasin, että minulla oli halua paeta ikäviä tunteita työhön.

Minun ja mieheni ero oli rankka, ja jo erovaiheessa olin vähän aikaa sairauslomalla.

Psykologin kanssa puhuessani ymmärsin, että töitä kahmimaan minua ajoivat pelko ja hyväksytyksi tulemisen tarve: en tuntenut kelpaavani muille, ja se juuri pelotti. Kun töiden kautta kelpasin, tuntui, että se on minun juttuni.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta terapiassa oivalsin, että minun pitää muistaa ajatella myös itseäni. Psykologi pani pohtimaan sitäkin, mitä voisin tehdä, kun olen yksin kotona. Puimme laajalti riittämättömyyden tunteitani, ja aloin ammattilaisen avulla hakea etäisyyttä työnteosta saamaani hyvään oloon.

Työn tuottamasta nosteesta minun on pitänyt opetella luopumaan — ja se on ollut yllättävän vaikeaa. Työn antama tyydytys on ollut määräävin tunne, joka saa minut kahmimaan hommia. Opettelin sanomaan itselleni, että minun ei tarvitse tehdä koko ajan töitä. Miellyttämisen tarpeesta on pitänyt rimpuilla myös irti.

Alkuun sain mielialalääkityksen. En muista enää mitä lajia se oli, enkä tiedä, auttoiko se. Sairauslomani ensimmäiset kolme viikkoa olin horroksessa ja käytännössä nukuin. Kun heräsin aamulla, vein nuorimmaiseni eskariin, tulin takaisin kotiin, nukuin siihen asti, että noudin hänet, laitoin ruoat ja illan torkuin sohvalla. Vanhempi poikani huomautteli, että nukahtelin kesken läksyjen kuulustelun.

Onneksi oli perhetyöntekijöitä, jotka kävivät auttamassa kotitöissä. Välillä he hakivat lapset harrastuksiinsa tai kävivät heidän kanssaan uimassa. Tätini ja hänen lapsensa sekä serkkuni, vanhemmistani puhumattakaan, olivat niin suureksi avuksi, etten tiedä, miten muuten olisin selvinnyt.

Kolmessa viikossa sain nukuttua pahimman väsymyksen pois. Kun minulla oli sairauslomalla päivisin aikaa, rupesin liikkumaan enemmän. Kävin lenkillä ja kunto­salilla yksin sekä yhden tuote-esittelytöistä saadun kaverini kanssa. Uudelle ystävälleni myös puhuin uupumuksestani, niin kuin olen puhunut oikeastaan kaikille. En halua salailla vointiani.

Liikunnan ohella minua auttoivat myös käsityöt. Innostuin askartelemaan ja tein yhdestä huoneesta itselleni ja lapsilleni harrastushuoneen, jossa valmistimme koruja, pintakoristelutöitä ja puujuttuja.

Joulukuussa, neljän kuukauden toipumisen jälkeen tunsin olevani niin hyvässä kunnossa, että lähdin töihin. En kuitenkaan entiselle työnantajalleni, sillä sieltä ei ollut kuulunut sittemmin, kun jäin sairauslomalle.

Otin kauppakonsulentin tehtäviä osa-aikatöinä ja huomasin, miten kamala hinku minulla oli jo ollut työmaalle. Tein yhä aika ajoin viikonlopputöitä, mutta olin kuitenkin oppinut läksyni. Osasin jo sanoa ei kiitos, jos tuntui siltä, että alkaa väsyttää ja kotona alan olla kiukkuinen kuin ampiainen.

Vaihdoin työpaikkaa siinä vaiheessa, kun työ alkoi olla iltapainotteista, ja yhteinen aika lasten kanssa olisi jäänyt taas vähiin. Tällä hetkellä olen askartelukaupan yrittäjä ja puuhailen myös hyvinvointiasioiden parissa. Kaupalla minulla on kaksi työntekijää, joten aikaa jää harrastamiseen ja perheelle.  Luovuus pääsee valloilleen ja ulkona tulee oltua tavallista enemmän. Ja mikä tärkeintä, illat ja viikonloput ovat vapaita. Minulle se on uusi, iso asia.

Osaan jo tunnistaa uupumusansat. Mielen parasta hoitoa ovat kaverin kanssa tehdyt terapiakävelyt, joilla puhumme asiat halki. Toki vieläkin tulee joskus hetkiä, jolloin saan itseni kiinni halusta haalia lisää töitä. Onneksi tuolla takaraivossa se jokin sanoo, että äläs nyt kuitenkaan.”

Stressistä uupumus

Pitkittyneen työstressin seurauksena voi kehittyä työuupumus eli burnout. Se on häiriötila, jolle on tyypillistä uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto. Uupuneen kokemus työnsä mielekkyydestä katoaa ja hän kokee itsensä huonoksi työntekijäksi.

Työväsymys ei hellitä vapaa-ajallakaan.

Liiallisella työmäärällä on yhteys työuupumuksen kehittymiseen, mutta se ei ole ainoa syy. Muita tutkimuksissa esiin nousseita toistuvia taustatekijöitä ovat epäselvät tavoitteet ja ristiriitaiset roolit työssä, vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhön, vähäinen sosiaalinen tuki ja huono ennustettavuus työssä sekä koettu epäoikeudenmukaisuus.

Työuupumus ei ole sairaus, mutta siihen liittyy riski sairastua esimerkiksi masennukseen sekä uni- ja päihdehäiriöihin.

Työuupumus on yleistä. Toissa vuonna työssä käyvistä suomalaisista 2–3 prosenttia poti vakavaa työuupumusta eli heillä oli oireita viikoittain, ja vajaa neljännes lievää työuupumusta, jossa oireita on kuukausittain.

Työuupumuksen diagnosoi lääkäri. Hän käyttää oiretilan arviointiin muun muassa kyselylomaketta. Potilastaan haastattelemalla lääkäri selvittää työntekijän oireilun laatua, työolosuhteita ja työssä tapahtuneita muutoksia sekä terveydentilaa ja muuta elämäntilannetta.

Työuupumuksen hoito lähtee työolosuhteiden tarkistamisesta. Apua voi hakea työterveyshuollosta ja esimerkiksi työnohjaajalta. Työterveyslääkäri arvioi sairausloman tarpeen. Joissakin tapauksissa sairauslomaa parempi vaihtoehto on tukea työssä pysymistä esimerkiksi keventämällä työtä tai lyhentämällä työaikaa.

Toipuakseen potilas tarvitsee myös stressinhallintakeinojen selvittelyä ja muokkaamista. Siinä työterveyspsykologinen asiantuntemus on tarpeen.

Asiantuntija: Kirsi Ahola, työterveyspsykologi, Työterveyslaitos

Jopa

”Tunnistan jo uupumusansat”

Itse nukuin neljä tuntia yössä kun kävin töissä ja hoidin lasta ym. arki askareet siihen lisäksi. Kun pyysin apua lapsen hoitoon ei sitä apua tullut mistään päin. Ei edes omat vanhemmat auttaneet lapsen hoidossa. Ja yhtäkään ystävää ei tullut auttamaan lapsen hoidossa. Aika huonosti ihmiset nykyään auttavat.
Lue kommentti