Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Haluamme puhdasta ruokaa – mutta mitä se on? Lisäaineetonta, prosessoimatonta vai luomua?

Yksinkertaisin terveysteko tänä päivänä on se, mitä panemme suuhumme. Nyt rummutetaan puhtaan ruoan puolesta: prosessoimattomalla, lisäaineettomalla, luomulla ja lähiruoalla on kaikilla kannattajansa.

Mutta onko puhtaan ruoan tavoittelussa järkeä? Ravinnon turvallisuuden professori Marina Heinonen pitää melua ylimitoitettuna. Hänen mielestään puhdas ruoka on sellaista, joka ei sisällä haitallisia mikrobeja, ympäristömyrkkyjä tai hiekkaa.

Prosessoimaton ja lisäaineeton ruoka ei ole terveyden kannalta sen terveellisempää kuin tavallinen ruoka — joskus jopa päinvastoin.

— Prosessointihan tarkoittaa kokkaamista: ruoan pilkkomista, sekoittamista ja kuumentamista. Suuri teollinen mittakaava ei tee siitä huonoa.

Otetaan esimerkiksi einesmakaronilaatikko: siinä ovat ainekset kohdallaan eikä yhtään lisäainetta. Kotona tehden saa maukkaampaa, kun elintarviketeollisuus yrittää tehdä kaikille sopivaa, mutta asia korjaantuu tuunaamalla ja maustamalla eines oman makunsa mukaan.

Terveellisemmäksikään kotiruoka ei välttämättä tule. Kaikki eivät ole synnynnäisiä mestarimaustajia ja makua haetaan liiasta suolasta ja rasvasta.

— Suola, sokeri ja kova rasva ovat suurimmat pahikset, kun puhutaan ruoan vaikutuksesta terveyteen.

Luonto osaa yllättää

Lisäaineita pelätään turhaan. Niitä käytetään parantamaan ruoan rakennetta, makua, väriä tai estämään sen pilaantuminen. Ne eivät ole joutuneet ruokaan vahingossa, eikä niitä ole ujutettu mukaan kuluttajalta salaa. Kaikki käytetyt lisäaineet on listattu tuoteselosteeseen.

Luonnollisuus kuulostaa hienolta tavoitteelta, mutta se ei ole tae turvallisuudesta. Myös luomutuotteet ja lähiruoka homehtuvat tai saattavat sisältää ympäristömyrkkyjä.

Luonnollisuuden haikailussa saattaa unohtua, että monia lisäaineita on ruoassa luontaisestikin. Esimerkiksi omenaa syödessään saa pektiiniä (E440), askorbiinihappoa (E300) ja omenahappoa (E296). Lisäainekäytössä pektiini käy jogurttien ja hillojen sakeuttamiseen ja askorbiihappo estämään hedelmämehujen tummumista. Omenahapolla säädellään mehun happamuutta ja hidastetaan homeiden kasvua.

Ruoan lisäaineissa määrät ovat häviävän pieniä vastaaviin luontaisiin pitoisuuksiin verrattuna. Yleensä niitä lisätään milligrammoja, kun luontaisesti määrät ovat grammoja.

Jopa terveellisempää

Lisäaineiden vastustajien silmätikuksi on noussut muun muassa natriumglutamaatti (E621). Sen pelätään aiheuttavan lapsille käytöshäiriöitä ja neurologisia sairauksia, kuten dementiaa.

Natriumglutamaatin vaarojen rummutus ihmetyttää Heinosta. Mitään haittoja ei ole todettu suurillakaan annoksilla, ei edes poikkeuksellisesti ihmisille tehdyissä kokeissa — normaalistihan lisäaineet testataan eläin- tai solukokeissa. Natriumglutamaatille ei ole määritelty suurimmasta päivittäissaannista kertovaa ADI-arvoa eli sen käyttöä ei ole rajoitettu.

Proteiinien sisältämää glutamiinihappoa on luonnossa vaikka possunlihassa tai tomaatissa. Niitä syömällä saa glutamaattia enemmän kuin ruoasta, jossa sitä on käytetty lisäaineena. Osa porsaanleikkeen proteiinista pilkkoutuu aivan samaksi aineeksi kuin aromisuolasta saatu glutamaatti.

Lisäaineesta saattaa olla jopa hyötyä terveydelle: kun suola vaihdetaan natriumglutamaattiin, tuotteen suolapitoisuus vähenee jopa kolmannekseen. Tämä on eduksi niille, joiden verenpaine tuppaa nousemaan.

Ruokatalot ovat tuoneet markkinoille lihatuotteita, joista natriumglutamaatti on poistettu. Heinosen mukaan tähän ei perusteena ole terveellisyys vaan se on markkinointikikka: teollisuus tarjoaa sitä, mitä ostajat haluavat.

Lisäaineiden takia Heinonen ei jätä mitään ruokaa ostamatta. Hän ei ole yliherkkä millekään lisäaineelle eikä karsasta niitä myöskään eettisistä syistä. Tosin perheen kasvissyöjä välttelee eläinperäisiä lisäaineita, kuten väriaine karmiinia (E120), jonka punaisuus tulee Azoreilla viljellyistä kirvoista.

Turvallista ruokaa

Lisäaineiden E-koodijärjestelmä on kehitetty Euroopassa. Numeron edessä oleva E merkitsee, että Euroopan unioni on arvioinut lisäaineen turvalliseksi elintarvikekäyttöön.

Kaikista hyväksytyistä 323 lisäaineista on tehty tarkat tieteelliset turvallisuusarviot. Esimerkiksi makeutusaine aspartaamin (E951) turvallisuus on tutkittu neljään kertaan, viimeksi joulukuussa.

Aspartaamin suurinta päiväannosta ei muutettu. Se on 40 mg painokiloa kohti eli aikuinen voi juoda turvallisesti neljä litraa aspartaamilla makeutettua limua päivässä, 20-kiloinen lapsi kolme litraa. Vain harvinaista entsyyminpuutosta, fenyyliketouriaa, sairastavat joutuvat välttämään aspartaamia.

Osalle lisäaineista on määritelty suurin päiväannos, mutta suurinta osaa lisäaineista saa käyttää ilman rajoituksia.

Suomalaisilla turvarajat heiluvat kahden lisäaineryhmän kohdalla, ja niissäkin vain lapsilla. Suomalaislapset voivat saada liikaa nitriittiä (E249 ja E250) ja bentsoaatteja (E210—219). Niiden on eläinkokeissa todettu aiheuttavan yliherkkyysoireita ja mahdollisesti keskittymisongelmia suurilla annoksilla. Nitriittiä saa lihajalosteista, kuten makkaroista ja leikkeleistä, bentsoaatteja esimerkiksi mehuista, ketsupista ja levitteistä.

— Nitriitin ja bentsoaatin saantia voi vähentää helposti karsimalla nakkien ja kinkkuleikkeiden syömistä. Ei niitä kukaan tarvitse joka päivä.

Jotkut lisäaineet, kuten sulfiitit (E221—228), saattavat aiheuttaa yliherkkyysoireita. Jos iho lehahtelee tai vatsa kiukuttelee tiettyjen ruokien syömisen jälkeen, kannattaa tutustua tuoteselosteisiin ja vältellä oireiden aiheuttajia.

Puhdasta kotimaasta

Lisäaineita suurempi riski liittyy vierasaineisiin: raskasmetalleihin ja ympäristömyrkkyihin, jotka kertyvät raaka-aineisiin ilmasta, vedestä ja maasta. Myös eläinten hoidossa käytetyt lääkejäämät saattavat kulkeutua syömisten mukana elimistöömme. Näistä ei tuoteselosteessa kerrota, eikä niiden määrää aina tiedetäkään.

— Ympäristömyrkkyjä välttelee helpoimmin ostamalla kotimaisia liha- ja maitotuotteita. Silloin tietää syövänsä ruokaa, joka on kasvanut puhtaassa ympäristössä. Myös elintarvikevalvonta pelaa hyvin Suomessa, Heinonen sanoo.

Itse hän noudattaa ohjettaan ja ostaa kotimaista lihaa eikä brasilialaista pihviä, vaikka hinta olisi tuntuvasti halvempi. Myös maitotuotteet ovat aina suomalaisia. Vihanneshyllyllä hän tekee poikkeuksen, ainakin silloin kun kotimainen kurkku ja tomaatti ovat kalleimmillaan.

— En myöskään kieltäydy unkarilaisesta tai espanjalaisesta parsasta. Kyllähän niistä pitää keväällä nauttia.

Kotimaisen kalan asemaa Heinonen surkuttelee. Silakka ja järvikalat keräävät ympäristömyrkkyjä siinä määrin, että Heinosillakin mietitään, kuinka usein niitä voi syödä — etenkin kun suvusta löytyy kalamiehiä omasta takaa. Kokonaan muikkuja ja muita sisävesien herkkuja ei onneksi tarvitse hylätä, kunhan ei tyydy yhteen lajiin. Kalan terveyshyödyt hakkaavat haitat.