Kirsikka oli tottunut vapaaseen aikuisten elämään, kunnes pelko lapsettomuudesta sai hänet toivomaan lasta enemmän kuin koskaan.
Vauvat ovat ihania, mutta eivät sovi minun nykyiseen elämääni, Kirsikka Vaajakallio oli tottunut ajattelemaan.
Arki oli täyttä muutenkin: työpäivät venyivät pitkiksi, ja vapaa-ajalla oli kiva lähteä puolison kanssa Thaimaahan sukeltamaan. Ystäville syntyi lapsia, mutta Kirsikka ei toivonut muutosta kahden aikuisen vapaaseen elämään.
– Halusin kierrellä maailmaa ja tehdä töitä. Ei ollut sellaista hetkeä, että perheen perustaminen olisi tuntunut oikealta.
Vasta kun Kirsikka täytti 35 ja puoliso Ville 42, iski havahtuminen: hedelmällisiä vuosia ei ole jäljellä loputtomiin. Mieleen nousi ristiriitaisia tunteita. Ystävien arjesta pariskunta oli nähnyt, kuinka paljon asiat mutkistuvat, kun kahdesta tulee kolme. Laiskat aamut loppuisivat, matkakohteet muuttuisivat eikä lasillisille pääsisi enää noin vain.
– Pohdin, mistä kaikesta pitäisi luopua, jos haluaisimme lapsen. Olin tottunut urheilemaan monta kertaa viikossa ja mietitytti, jääkö sukeltamiselle enää aikaa tai ehdinkö töiden jälkeen kuntosalille.
Lopulta Kirsikka jätti pillerit pois: vauva saisi tulla tai olla tulematta.
Aika kului, vauvaa ei kuulunut. Gynekologi diagnosoi Kirsikalla monirakkulaiset munasarjat. Raskaaksi tuleminen olisi tavallista vaikeampaa.
– Säikähdin. Kun sain kuulla, että vauvaa ei ehkä tule, aloin todella haluta lasta.
Vuoden yrittämisen jälkeen raskaustestiin tuli plussa. Kirsikka hakeutui varhaisultraan varmistaakseen asian. Selvisi muutakin: kyseessä oli kaksosraskaus, mutta toinen sikiö oli kuollut. Toinen yleensä jää henkiin, lohdutti lääkäri.
Tarkistusultrassa parin viikon päästä selvisi, että yhtäkään sydämensykettä ei enää kuulunut. Toinenkin sikiö oli menehtynyt.
– Päätin kertoa keskenmenoista ystävilleni ja työkavereilleni. Puhuminen auttoi, ja sainkin onneksi tukea surussani. Pelko kuitenkin jäi: saisinko koskaan lasta.
Talvella 2017, vuoden yritysten jälkeen, alkoi uusi raskaus. Siitä oli vaikeaa iloita, sillä muistissa oli kahden lapsen menetys. Samalla pelotti, että tämäkin raskaus menisi kesken. Miten kroppa kestäisi raskauden, kun hän oli kymmenen vuotta keskivertoensisynnyttäjää vanhempi?
Kaikki sujui onneksi hyvin, ja Viivi syntyi. Mielenkiinnolla Kirsikka tarkkaili paitsi vauvaa, myös itseään ja uudenlaista arkea: miltä äitiys tuntuu?
”Yllätyin, miten kiinnostunut olin seuraamaan vauvaa ja hänen kehitystään. Olin ajatellut kaipaavani töihin enemmän.”
Vauvavuosi on kulunut vauhdikkaasti, ja eniten Kirsikka on nauttinut rauhallisista aamuista: on saanut nukkua lapsen kanssa pitkään ja juoda aamukahvin kiirehtimättä.
– Pyrin olemaan suunnittelematta liikaa, jotta ei tulisi pettymyksiä. Mutta kaikki on mennyt hienosti, ja kotona oleminen on ollut tosi kivaa! Yks kaks olenkin ihan tyytyväinen hiekkalaatikolla tai vaunutellessani.
Lapsen kanssa Kirsikka on huomannut myös osaavansa olla toisista riippuvainen, hyvällä tavalla. Jos ystävä tai oma äiti tarjoaa lapsenhoitoapua, Kirsikka ottaa sen ilolla vastaan. Vauvan ensimmäisinä viikkoina hän ei siivonnut tai käynyt kaupassa kertaakaan, vaan tilasi ruuan kotiin joka päivä.
– Nuorempana äitinä olisin saattanut tavoitella täydellisyyttä, mutta nyt osaan pyytää apua. Minun ei tarvitse olla kaikkivoipa, kuten työssä koin.
Töihin Kirsikka suunnittelee palaavansa asteittain talven aikana.
– Minulle on tehnyt hyvää saada tällainen välivuosi. Äitiys oli toivottu elämänmuutos, mutta aiemmin en olisi ollut siihen valmis.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
