Hienot kaverisynttärit ovat vanhemmuuden ja elämänhallinnan vuosittainen näyttökoe, kirjoittaa Outi Kaartamo.
Sain pistorasiasta pienen sähköiskun ja jouduin sairaalaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onneksi en ole raskaana. Seuraava ajatus oli, että onneksi tälli tuli tärkeän asian vuoksi.
Olin ollut tapetoimassa ystäväni olohuoneen seinää yötä vasten. Paikat piti saada priimakuntoon, sillä seuraavana päivänä asunnossa vietettäisiin seitsemänvuotissynttäreitä. Ystäväni teki kakkua läpi yön, ripusti kattoon teemaan (ja uuteen tapettiin) sopivia mustia ilmapalloja ja lippusiimaa, täytti kuudenkymmenen kilometrin päästä haetun Pokémon-piñatan laadukkailla makeisilla.
Seuraaville synttäreille on jo välttämätöntä saada seepra, mikäli yksisarvinen on varattu.
Oma lapseni on alle kaksivuotias, mutta aavistelen jo, mitä edessäni siintää: täydellisten äitisuoritusten merimaisema, jonka myrskyissä kaarnalaivani keikkuu.
Tiedän jo nyt, että perhekerhoon täytyy laittaa omat tai lainatut minirodinit, eikä siellä tee haittaa ohimennen mainita, että lapsi käyttää jo adjektiivia ja vessanpönttöä.
Viime kesänä lapseni puolitoistavuotisfestivaaleilla (synnytin hänet itsekkäästi joulunpyhinä) järjestin vaatimattoman jäätelöonginnan köysi haravanvarteen sidottuna – mutta jos en skarppaa, seuraaville synttäreille on jo välttämätöntä saada seepra, mikäli yksisarvinen on varattu. Lapseni ei tätä vaadi, eivätkä myöskään ystäväni tai lapseni ystävät. Jos vaatisivat, näyttäisin ovea.
Jostain tuonelan käryisistä kammioista kuitenkin nousee selittämätön paine olla se paras mutsi – tai ei ainakaan huonoin.
Koska ulkopuoliset eivät voi tietää, kuinka hyvin tai huonosti meillä menee, voin osoittaa sen vain ulkoisilla asioilla. Kiireemmän ja pidemmän päälle on kuitenkin mahdotonta esittää jatkuvasti äitiä, jolla on homma hallussa. Siksi hienot kaverisynttärit ovat vanhemmuuden ja elämänhallinnan vuosittainen näyttökoe, jonka todellinen kohderyhmä ovat muut vanhemmat.
Kiireemmän ja pidemmän päälle on kuitenkin mahdotonta esittää jatkuvasti äitiä, jolla on homma hallussa.
Alati kasvamaan pyrkivät äitipaineet ovat ehkäistävissä vain luovuttamalla heti. Laiskuus luonteenpiirteenä onneksi auttanee. Olen harjannut lapseni hiukset yhteensä ehkä kolme kertaa ja siivoan vasta, kun makaronit kovettuvat mattoon. Jos toimin itselleni uskollisesti, lapseni synttärijuhlat ovat aistikas Instagram-elämys vain 20 denierin sukkahousujen läpi kuvattuna.
Missään nimessä en aio laittaa rahojani ja hupenevia luonnonvaroja pienten vieraiden lähtölahjoihin. Enimmäkseen kuitenkin sen takia, että en jaksa.
En tiedä, ketä vastaan taistelen, mutta häviäminen tuntuu yllättävän hyvältä.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
Outi Kaartamo on toimittaja ja 2-vuotiaan lapsen äiti. Hän ostaa Facebook-kirppiksiltä lastenvaatteita, joita ei tarvitse, koska haluaa kirjoittaa kuvan alle ensimmäisenä av yv. Hän vuorottelee kolumnistina sormiruokabloggaaja Marjut Ollillan kanssa.
