– Saan lapsen joskus, jotenkin. Muuta mahdollisuutta ei ole, Jani Toivola kertoi Meidän Perheen haastattelussa vuonna 2012. Jutun julkaisun jälkeen häneen otti yhteyttä nainen, joka tarjoutui synnyttämään hänelle lapsen.
”Halu saada lapsi on myös fyysistä: kuin kevyttä lihassärkyä, pientä pakahtumisen tunnetta. Yhtäkkiä mieleen tulvahtaa pariksi sekunniksi sellainen kuva, että olen isä ja lapsi on olemassa. Sylissä vaikka. Sitten se häivähdys katoaa.
Ensimmäisen kerran taisin samastua isän rooliin, kun 10-vuotiaana vaihdoin pikkusiskon vaippaa. Toisella kädellä hämmensin jotain makkarakeittokattilaa, höyry nousi. Olisin varmaan aina ollut kotona ja tehnyt noita hommia, jos ei olisi ollut pakko mennä minnekään.
Kymmenen vuotta myöhemmin opiskelin New Yorkissa ja tein töitä ravintolassa. Joka ilta ravintolaan saapui perhe: kaksi homomiestä ja heidän adoptoitu tyttönsä. He viipyivät ehkä tunnin, pyyhin rätillä pöytiä siinä lähellä ja kurkin.
Se oli tärkeä hetki ja kuva, josta syntyi oivallus: tuollainenkin perheen on lupa olla.
”Oivallus mahdollisuudesta omaan lapseen tuntui kuin joku olisi pistellyt neuloilla reikiä keuhkoihin. Oli tilaa hengittää.”
Olin pelännyt, etten voi olla sekä homo että isä. Ettei niiden asioiden yhdistäminen yksinkertaisesti onnistu. Siksi olin vähän torjunut ajatuksen homoudestani. Oivallus mahdollisuudesta omaan lapseen tuntui kuin joku olisi pistellyt neuloilla reikiä keuhkoihin. Oli tilaa hengittää. Vapisutti.
Sama neulojen pistely toistui vähän aikaa sitten, kun puhuin äitini kanssa lapsihaaveista. Äiti sanoi: Ihan sama, millaiseen perheeseen lapsesi syntyy, pääasia, että lapsia teet ja niitä rakastat.
Puuh. Puh. Taas hengitin happea.
”Minulle toive lapsesta on elämän ihme. Sellainen oivallus, että vau, olen osa ihmiskuntaa.”
Olen seurustellut pari vuotta. Miespari ei voi adoptoida lasta Suomessa. Kohdunvuokraus on lain mukaan kielletty. Siitä huolimatta olo on levollinen.
Ajattelen, että saan lapsen joskus, koska muuta mahdollisuutta ei ole. Haluan katsoa lopputulokseen, tätä hetkeä kauemmas: lapseen, jota toivon. En niinkään miettiä vastassa olevia ongelmia.
Lopultahan jokainen heteroparikin on saman epävarmuuden edessä. Kukaan ei voi tietää, saako lasta. On vain toivottava. Minulla on tähän asiaan outo luotto.
Minulle toive lapsesta on elämän ihme. Sellainen oivallus, että vau, olen osa ihmiskuntaa. Olen antautunut periksi itsekkäälle ja inhimilliselle halulle olla vanhempi. Ei kai tämä kuulosta liian runolliselta?
Vanhemmuus on varmasti kuin lapsettomuuden lihaskipua potenssiin miljoona. Iloa ja surua, huolta ja riemua ja haavoittuvaisuutta. Joskus mietin, miten kukaan uskaltaa olla sekuntiakaan erossa lapsestaan.
”Kymmenen vuoden kuluttua minulla on talo, jossa on meteliä, joka tulee lapsista.”
Kymmenen vuoden kuluttua minulla on talo, maalla tai kaupungissa. Siellä on meteliä, ja se meteli tulee lapsista, joita minulla on. Joku nauraa, joku itkee, pyyhin ja katson ja lohdutan. Ratas pyörii, aamusta iltaan, mikään ei pysähdy, hiljaista taukoa ei ole.
Silloin ollaan varmaan elämän ytimessä jollain tavalla.
Tämä oivallus on tullut ihan viime aikoina: Nyt olen tavallaan sitoutunut isyyteen. Enää en mieti, koska olisi oikea aika. Kyse on konkreettisesta asiasta, ei pelkästä haaveesta. Jokainen ratkaisu, jonka teen nyt, vie lähemmäs taloa ja sen ääniä.”
Juttu on julkaistu Meidän Perheessä 11/2012.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
