Kuinka vanhempi jaksaa elää omaa elämäänsä, kun aikuisen lapsen ongelmat kalvavat mieltä? Psykologi Mikael Saarinen vastaa.

Olen keski-ikäinen nainen, lapset lentäneet pesästä ja onnellinen mummi. Elämääni varjostaa yhden lapseni sortuminen pikavippeihin. Meillä on mieheni kanssa lämpimät välit lapseemme, joten asian tultua ilmi oli shokki, kun hän ei halunnut meiltä apua. Olemme jo aiemmin auttaneet häntä samassa asiassa. Tällä kertaa lapsemme antoi velkojen mennä ulosottoon, jota kautta hän yrittää itse selvitä niistä.
Ajattelen päivittäin hänen elämäänsä ja tuskaansa epäonnistumisestaan, ja oma elämäni murenee siinä samalla. Päiväni alkaa itkien ja miettien häntä. Onneksi olen vielä työelämässä, joten tuska on välillä pakko unohtaa ja se helpottaakin silloin.
Lapsemme ei halua keskustella asiasta. Se ahdistaa häntä, ja minua ahdistaa taas se puhumattomuus. Sydäntäni raastaa, kun hän ei saa elämäänsä järjestykseen, ja tuntuu että minunkin elämäni menee pilalle. Miten voisimme mieheni kanssa auttaa rakasta
lastamme? 
SYDÄN MURENEMASSA

Lapsia hankittaessa harvempi meistä tulee miettineeksi, että vanhemmuus on elämänpituinen tehtävä. Ikävä kyllä sinun kohdallasi siihen liittyy nyt vaihe, jossa huoli aikuisen lapsen elämänhallinnasta on kasvanut kohtuuttoman suureksi.

Kerrot lapsesi taloudellisten ongelmien varjostavan elämääsi niin, että se tuntuu ihan murenevan. Kuvaat päivittäin miettiväsi ja itkeväsi lapsesi asioita. Kuvaamasi psyykkinen taakka on liian raskas jatkuvaksi olotilaksi.

Rajattuun kriisiin liittyvien psykologisten oireiden pitäisi helpottaa parin viikon sisällä niin, että voimakkaat reaktiot vähenevät edes jonkin verran. Mikäli näin ei tapahdu, on syytä kääntyä lääkärin puoleen. Nyt kyseessä ei kuitenkaan ole rajattu, tiettyyn tapahtumaan (kuten onnettomuuteen) liittyvä kriisi vaan laajempi vyyhti, joka kiteytyy lapsesi elämänhallintaongelmiin ja sinun suhteeseesi niihin.

Kerrot, että tilanne on toistunut aikaisemmin, ja silloin saitte auttaa häntä taloudellisesti. Nyt hän ei tätä apua toivo vaan haluaa itse selvittää asiansa. En tiedä, minkä ikäinen aikuinen lapsesi on, mutta voisiko kyseessä olla käännekohta, jossa hän haluaa lopullisesti itsenäistyä ja selvitä omillaan.

Mikäli lapsesi elämänhallinta ja yhteys teihin on muuten ok, voisit antaa hänen selvitellä asioitaan itse. Loppujen lopuksi vanhemmuuden tehtävistä on myös syytä luopua lasten aikuistuttua, jolloin suhde muuttuu tasavertaisemmaksi.

Sinun voikin olla nyt tärkeää tutkia, millainen suhde teidän välillenne on vuosien myötä muotoutunut. Kuinka turvallinen ja toisen itsenäisyyttä tukeva se on? Kuulostaa siltä kuin siinä korostuisi edelleen asetelma, jossa toinen huolehtii ja toinen on huolehdittavana. Jälkimmäinen ei ole aikuiselle lapselle enää tyydyttävä rooli. Eikä huolehtijan roolikaan vanhemmalle, kun lapsi ei enää ole välittömässä vaikutuspiirissä.

Välinpitämättömäksi ei toki tarvitse alkaa, mutta sinunkin pitää pystyä luopumaan rooleista, jotka eivät enää palvele lapsesi itsenäisyyttä.
Tilanne, jossa molemmat murehtivat omaa riittämättömyyttään, ei selvästikään palvele ketään. Onneksi sinulla on tukenasi puoliso, jonka  kanssa toivottavasti voit tuulettaa tunteitasi ja miettiä, millä tavalla voitte tukea luottotietonsa menettänyttä lastanne. Se on nyt hänen elämäänsä ja valintansa.

Elokuva Linna italiassa (Ranska 2013) kuvaa perhettä, jossa lapset ovat vielä aikuisinakin kovin eksyksissä. Eikä tukea tule leskiäidiltäkään. Jotenkin kaikki kuitenkin yrittävät selvitä elämänhaasteistaan. Richard Linkalaterin uusin elokuva Boyhood (USA 2014) kuvaa äidin ja hänen lastensa suhdetta 12 vuoden ajan. Näyttelijät vanhenivat oikeasti kuvausten aikana, mikä tuo elokuvaan tavallista enemmän toden tuntua. Kahteentoista vuoteen mahtuu monia kriisejä, joista viimeinen on yksin jääminen. Myös Nebraska (USA 2013) kuvaa ikääntyneiden
vanhempien suhdetta lapsiinsa mielenkiintoisella tavalla. Avun tarpeessa ovat tässä enemmän vanhemmat kuin lapset.
 

 

Hyvän terveyden psykologit Sanna Aulankoski ja Mikael Saarinen vastaavat lukijoiden kysymyksiin. Voit lähettää kysymyksesti tästä.

Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.

Olen 15-vuotias tyttö, jolle alkoi tulla outoja oireita reilu kuukausi sitten. Ymmärsin heti, että tämä ei ole normaalia. En pysty keskittymään kunnolla oikein mihinkään, kun minun pitää sulkea kaappeja, harjata hiuksia, lukea samaa, katsoa tiettyyn paikkaan ja paljon muuta. En haluaisi kertoa vanhemmilleni, häpeän ja haluaisin yrittää päästä näistä irti omin voimin. Tuntuu, että oireet hallitsevat elämääni ja että kohta räjähdän. Mitä voin tehdä?

Kuvaamiesi oireiden perusteella kärsit pakko-oireisesta häiriölle tyypillisistä oireista. Pakko-oireinen häiriö ilmenee pakonomaisina ajatusmalleina tai toimintoina, joiden tarkoituksena on suojella ihmistä oletetulta uhkalta.

Monilla nuorilla ilmenee ajoittain tällaisia pakonomaisia ajatuksia tai toimintoja, mutta häiriöksi ne muodostuvat, kun niihin menee runsaasti aikaa tai ne häiritsevät elämää. Pakko-oireinen häiriö on yleinen, sillä ainakin 2-3 % ihmisistä kärsii siitä. Oireilun alku liittyy usein ahdistavaan tai stressaavaan elämäntilanteeseen.

Etenkin lieväasteisina pakkoajatuksia tai -toimintoja voidaan vähentää itsehoito-ohjelmilla. Esimerkiksi HUSin ylläpitämiltä nettisivuilta mielenterveystalo.fi löytyy pakko-oireiden omahoito-ohjelma. Voit tutustua mielenterveystalon tarjontaan tästä.

Myös Edna Foan ja Reid Wilsonin opas Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista voi auttaa.

Itsehoito-ohjelmissa hyödynnetään samoja periaatteita kuin pakko-oireisen häiriön käyttäytymisterapiassa tai kognitiivisessa terapiassa. Jos itsehoito-ohjelma ei auta, on viisasta kääntyä joko pakko-oireiden psykoterapiaan perehtyneen psykologin tai psykiatrin puoleen. Hankalampia pakko-oireita voidaan lievittää myös serotoninergisillä masennuslääkkeillä.
 

Matti Huttunen
psykiatri, psykoterapeutti

Kysy asiantuntijalta

Onko sinulla kysyttävää Hyvän terveyden asiantuntijoilta? Lue lisää Kysy asiantuntijalta –sivulta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.