Selittämättömiä ruumiillisia oireita on jokaisella joskus. Ne katoavat usein yhtä mystisesti kuin tulivatkin. Niiden syihin voi päästä kiinni pitämällä oirepäiväkirjaa: millaisissa tilanteissa hengenahdistus tai kipu iskee, milloin helpottaa?

Henkinen kuorma purkautuu fyysisinä eli somaattisina kipuina ja vaivoina siksi, että emme aina pysty käsittelemään asioitamme tunnetasolla. Jos stressi on suuri, tarvitsemme kehon avuksi pelastamaan psyykeämme.

Lähestulkoon jokainen ihminen tunnistaa itsessään oireita, joiden syyt kumpuavat mielen syvyyksistä, useimmiten ylikuormituksesta tai stressistä, pelosta tai uupumuksesta.

Joskus oireet kohdataan vain kerran elämässä, joskus ruumiin oireet ovat niin jatkuvia, että niille etsitään syytä lääkärin vastaanotolla.

Kun lääketieteellistä selitystä vaivoille ei löydetä, puhutaan somatisaatio-oireista.

Oireitten laaja kirjo

– Haittaavia somatisaatio-oireita löytyy noin viideltä sadasta ihmisestä, kertoo nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Juha T. Karvonen, joka tuki asiaa väitöskirjassaan.

Naisilla on oireita viisinkertaisesti miehiin verrattuna luultavasti siksi, että he kuuntelevat oloaan tarkemmin ja myös hakeutuvat herkemmin lääkäriin.

On vaikeaa niellä, sydän tykyttää, muisti menee tai ääni katoaa. Kamalia oireita, mutta mitään vikaa ei löydy. Ehkä syynä onkin väsymys, pelko tai suru?

Somatisaatio-oireita voi ilmetä missä tahansa kehossa. Yleisimpiä ovat päänsäryt, mahakivut ja  selkäkivut, mutta yhtä lailla oireet voivat tuntua sydämessä, keuhkoissa tai tuki- ja liikuntaelimissä.

Useimmiten yhdellä ihmisellä on useamman sorttisia vaivoja.

Merkki heikkoudesta?

Somatisaatio sairautena vaihtelee sen mukaan, missä maassa ollaan, millaisessa kulttuurissa eletään ja kuka siitä puhuu.

– Ainoa ero ruumiin sairauksiin on se, että vaikka oireet voivat olla samankaltaiset, elimellistä syytä ei löydetä tai löydös ei riitä selittämään oireita, Oulun yliopistosairaalassa työskentelevä Karvonen pohtii.

– Ihmiselle on tärkeää saada selitys vaivalleen, mutta usein he eivät hyväksy sitä, että ruumiin oireet voisivatkin kertoa pahasta olosta, Karvonen miettii.

Psyykkiset oireet ovat yhä merkkinä heikkoudesta. On ikään kuin hyväksyttävämpää sairastaa ruumiillista tautia kuin myöntää, että jokaisella meistä on psyyke, joka reagoi.

Kunniallinen jokapaikankipeä

Epämääräiset oireet ovat myös pelottavia. Niin kauan kuin meillä ei ole nimeä vaivallemme, se on käsittämätön möykky. Olemme ”jokapaikankipeitä” ilman syytä; johan se pistää ihmisen epäilemään korvien väliään.

On hyväksyttävämpää sairastaa ruumiillista tautia kuin myöntää, että jokaisella meistä on psyyke, joka reagoi.

Miksi mielenterveysongelmista on edelleen vaikeampi puhua kuin verenpaineesta, mahahaavasta ja selkäkivusta?

Oulun yliopiston perhe- ja yhteisölääketieteen professori Pekka Larivaara muistuttaa, että ihminen on olento, johon vaikuttavat niin fyysiset, psyykkiset kuin sosiaalisetkin tapahtumat. Ne ovat  vuorovaikutuksessa, eikä niitä pysty irrottamaan toisistaan silloinkaan, kun potilaan oireitten taustalla on solutasolla näkyvä sairaus.

Tämän vuoksi vaivoja ei voi myöskään arvottaa. Jokainen sairaus on yhtä kunniallinen, ja useimmiten jäljet johtavat mielen, kehon ja sosiaalisten suhteiden yhteiselle sylttytehtaalle.

Kehon, mielen ja sosiaalisten suhteiden yhteispeli voi olla myös ansa, sillä samalta pohjalta nousee myös ajatus siitä, että ihminen esimerkiksi liiaksi suremalla tai surun tunteen kokonaan torjumalla aiheuttaisi itselleen vakavan sairauden.

– Vaikka elämä yhteispeliä onkin, ei se sentään ihan noin suoraviivaisesti etene, Larivaara lohduttaa.

Ei näe naamasta

Juha T. Karvonen muistuttaa, että kukaan ei voi päältä katsomalla tietää, ovatko ihmisen oireet perua ruumiin vai psyyken vaivasta.

– Vaikka potilas saattaa itsekin epäillä oireitaan, ei ole mitään tapaa erottaa, milloin koettu oire on psyykkinen ja milloin fyysinen.

Kun sydän tykyttää tuhatta ja sataa, maha on kipeä, pissattaa jatkuvasti, nieleminen on vaikeaa, niskakipu on sietämätön, niitä pitää myös hoitaa. Jos ihminen on valvonut kipujensa takia koko yön, hän tarvitsee apua, vaikka laboratoriokokeet eivät siihen todistusta annakaan.

– Potilas on asiantuntija omien vaivojensa ja elämänsä suhteen. Lääkäri on oman alansa asiantuntija, mutta hän ei voi oikeasti tietää toisen ihmisen todellisuutta, Larivaara muistuttaa.

Ongelmana onkin, mihin vedetään raja: kuinka paljon pitää tutkia ennen kuin uskotaan, että syytä ei löydetä. Varsinkin kun tämän tästä saamme lukea lehdestä, että potilasta tutkittiin ja tutkittiin, hulluksi leimattiin ja silti tappava tauti oli jo porstuassa odottamassa.

Tutkimusten mukaan somatisaatio-oireista kärsivillä ihmisillä on saman verran sairauksia kuin kaikilla muillakin, eli häiriö ei anna suojaa ruumiin sairauksilta, mutta ei niitä myöskään lisää.

Somatisaatio-oireet ovat yleensä niin pitkäaikaisia, että niiden aikana ehtii sairastua ruumiinkin tautiin.

Oirepäiväkirja selvittää

Vaikka ihmisen kehoa tutkitaan ja oireiden alkuperää syynätään, ei ole haitaksi, vaikka potilas olisi jo tutkimusten aikana tietoinen siitä, että psyykkiset oireet voivat ilmetä myös ruumiissa.

Kun mieli on avoin eri vaihtoehdoille, voi miettiä, olisiko ainakin osasyynä oireiluun väsymys, stressi tai ahdistus. Onko elämässäni tapahtunut surullisia asioita tai onko mielialani viistänyt maata työpaikan tai
perheen vastoinkäymisten takia.

– Ajattelutavan muutos on hankalaa, sillä yhä helposti ajattelemme, että ruumiillisen oireen takana on ruumiin sairaus, Karvonen pohtii.

Toisaalta fyysiset oireet voivat olla myös osa ihmisen selviytymisstrategiaa, tapa selvitä ahdistavista asioista. Ehkä tapa jopa suojaa vaikeammilta mielenterveysongelmilta?

Larivaara on usein kehottanut potilaitaan pitämään päiväkirjaa elämästään. Millaisissa tilanteissa hengenahdistus tai kipu vaivaa eniten, milloin helpottaa. Mikä pahentaa, mikä helpottaa? Kuinka perheeni suhtautuu sairauksiin? Onko sisäinen ruoskani niin luja, etten voi koskaan käpertyä sohvan nurkkaan
tuntematta itseäni laiskaksi ilman sairauden kaapua?

Myös mennyttä kannattaa muistella.

– Kun ihmiset ajattelevat mennyttä elämäänsä, he eivät aina huomaa tai halua muistaa, millaisia vastoinkäymisiä siihen sisältyy.

Larivaara muistelee erästäkin nuorukaista, joka ei ajatellut elämässään olleen mitään erikoista, mutta silti hän oli lapsena ollut onnettomuudessa, jossa isä sai surmansa.

Joskus elämäntarinan kokoamisessa myös perheenjäsenet tai ystävät voivat olla avuksi. Vaikka potilas saattaa kavahtaa ajatusta puolison tai ystävän mukaan ottamisesta vastaanotolle, asiaa kypsytellessään hän huomaakin, että toisen näkemykset voivat auttaa.

Hoitoa myös huoleen

Työssään Oulaisten terveyskeskuksessa johtava ylilääkäri Simo Jyväsjärvi on huomannut, että oirehtivat ihmiset ovat usein hyvin huolestuneita terveydestään ja käyvät vastaanotolla muita useammin.

Lääkärin tehtävä on tutkia, selittää tutkimustuloksia ja helpottaa potilaan huolta. Hänen pitäisi huojentua hyvistä tuloksista eikä ahdistua siitä, ettei oireille taaskaan löytynyt mitään selitystä.

– Jos potilas epäilee lääkärin lyöneen häneen luulotautisen leiman, hoidossa on vaikea edetä, Simo Jyväsjärvi miettii.

Potilas saattaa myös ajatella, että lääkäri yrittää kyseenalaistaa oireet, jos hän oikopäätä ohjaa mielenterveyspalvelujen piiriin.

– Paras tilanne olisi, jos lääkäri ja potilas voisivat luoda pysyvän hoitosuhteen. Silloin olisi helpompi ottaa puheeksi myös elämän vaikeat asiat.

Samalla kun ihminen oppii tietämään, kuinka hän reagoi ruumiillaan vaikeisiin ja ahdistaviin asioihin, myös lääkäri alkaa hahmottaa kokonaiskuvaa potilaan tilanteesta.

Muutoksen voima

Ruumiin oireiden takana saattaa olla monenkirjava joukko asioita: uupumusta, ahdistusta, paniikkioireita, traumaperäisiä oireita, käsittelemätöntä surua, vaikeita menetyksiä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Kun vyyhti alkaa purkautua, potilaan on helpompi suostua myös mielenterveyden ammattilaisten hoidettavaksi. Muutoksen voima lähtee vuorovaikutuksesta, Pekka Larivaara uskoo:

– Jos potilas tulee vastaanotolle ja sanoo, että auta mua niin, ettei mikään asia elämässäni muutu, mikään ei myöskään muutu.

Lopullinen hoito lähtee tietysti siitä, minkälainen taustalla oleva ongelma on. Mielialalääkitys saattaa auttaa myös ruumiin oireisiin, toisinaan apua tuovat erilaiset terapiat.

Kehon oireita ei unohdeta mielen syövereitä kaiveltaessa ja siksi pysyvä hoitosuhde omalääkärin kanssa olisi hyvä jatkua koko ajan.

Lue lisää lumehoidosta.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.