Ei työ rasita, vaan se, että pitää olla sosiaalinen, aktiivinen ja innostunut. Mahdottomat odotukset käyvät ujon, hiljaisen ja vetäytyvän suomalaisen sydämelle.

Tiedämme tarkkaan, etteivät tupakointi, vähäinen liikunta ja raskas ruoka  sovi sydämelle. Veren kolesteroliarvot nousevat, suonet ahtautuvat ja verenpaine kohoaa. Lopulta sydän uupuu. Perimästä tosin riippuu, kuinka paljon elintavat vaikuttavat sairastumisriskiin.

Näin sepelvaltimotauti etenee elimistössä, mutta mikä sysää sairauden liikkeelle?

Yhä useampi tutkija uskoo, että kaiken takana on stressi. Henkisten paineiden tiedetään pahentavan sydänoireita. Työstressi käy erityisesti miehen sydämelle, naista raastavat ihmissuhteet. Kovan henkisen paineen alla sydän voi pettää, vaikka sepelvaltimoissa ei ahtaumia olisikaan.

– Tutkimuksin on voitu osoittaa, että ihmisen psyyke panee liikkeelle tapahtumaketjuja, jotka näkyvät ruumiin oireina ja sairauksina, sanoo Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Stressi riippuu temperamentista

Liisa Keltikangas-Järvinen on tutkinut yli 20 vuotta sydän- ja verisuonitautien psykologisia riskitekijöitä ja on varma siitä, että sepelvaltimotauti on yhtä hyvin stressi- kuin elämäntapasairaus.

– Voimakas stressi esimerkiksi vaikuttaa veren hyytymistekijöihin ja rasva-aineenvaihduntaan. Nämä seikat taas kiihdyttävät suonten kalkkiutumista.

Keltikangas-Järvinen ei kuitenkaan ole kiinnostunut stressistä sinänsä vaan siitä, miksi ihmiset kokevat henkiset paineet niin eri tavoin: miksi toiselle muutokset työpaikalla ovat haaste ja elämän suola, kun toinen menettää niiden vuoksi yöunensa?

Eräs selitys löytyy ihmisen synnynnäisestä temperamentista.

– Temperamentin tutkiminen ja tunteminen on itsetuntemuksemme perusta, mutta se on tärkeää myös sydämelle, koska temperamenttimme määrää, mikä meitä stressaa.

Temperamentti on ja pysyy

Temperamentilla tarkoitetaan jokaiselle ihmiselle ominaista käyttäytymis- ja reagoimistyyliä, joka erottaa hänet muista. Jos työtoverini ovat huonolla tuulella, näen sen heti, vaikka en tiedäkään, miksi yksi mököttää, yksi paiskoo ovia ja yksi livauttelee ilkeyksiä. Temperamentti on ihmisen persoonan biologinen perusta.

Olemme erilaisia, koska aivojemme rakenteet ovat erilaisia ja koska hermostomme välittäjäaineet toimivat eri lailla. Yksilöllisyytemme on siis aivorakenteidemme määräämää.

Meillä on temperamentti jo syntyessämme. Se säilyy samanlaisena läpi elämän, vaikkakin samat piirteet ilmenevät eri tavoin eri ikäkausina. Kasvatus ja ympäristö sitten muokkaavat synnynnäisestä temperamentista persoonallisuuden.

Yksilöllinen temperamentti näkyy jo vauvaiässä: Sosiaalinen piltti konttaa heti muiden luo; aikuisenakin hän hakeutuu seuraan. Ujo pienokainen ottaa mieluummin askelen taakse- kuin eteenpäin; aikuisenakin hänellä on ”perhosia vatsassa” uuteen työpaikkaan mennessä. Sopeutumiskykyinen vauva maistelee uusia ruokia ja tottuu nopeasti uuteen hoitajaan; aikuisenakin hän joustaa notkeasti muutoksissa. Rytminen vauva nukkuu ja syö säännöllisesti, mutta aikuisena hänestä voi kehittyä myös rutiinien orja, jonka pitää saada unensa ja ateriansa tietyllä kellonlyömällä.

Ympäristö asettaa sietorajat

Jo nyt tiedetään, että tietyt temperamenttipiirteet, kuten jatkuva huolissaan olo tai liiallinen riippuvuus sosiaalisesta hyväksynnästä, altistavat ihmisen stressille ja siten sydän- ja verisuonitaudeille. Mitään valmista listaa sydäntä rasittavista persoonallisuuden piirteistä ei kuitenkaan voida antaa, vaan vaara riippuu aina ympäristöstä. Esimerkiksi vihamielinen elämänasenne, joka näkyy kyynisyytenä ja pessimisminä, altistaa sepelvaltimotaudille.

Se, kuinka suuri yksilön riski on, riippuu hänen ympäristöstään. Jos ympäristön asettamat vaatimukset ovat ristiriidassa oman temperamenttimme kanssa, stressaannumme ja sairastumme.

Suojaavat temperamenttipiirteet vaihtelevat kulttuurista toiseen. Suomalaisena on aika hyvä elää, jos on sopeutuvainen ja iloinen. Kehitysmaaoloissa tällaisella helpolla temperamentilla ei edes pysy hengissä. Siellä elämään selviävät vain hankalat, äänekkäästi hoivaa vaativat vauvat.

Myös työelämän vaatimukset saattavat olla liikaa temperamentillemme. Ympäristön odotukset voivat tuntua vierailta, jopa järjettömiltä. Silti moni yrittää sydän pamppaillen sopeutua paineisiin.

– Suomalaiseen työkulttuuriin on levinnyt amerikkalaistyylinen pakkososiaalisuuden ja yliaktiivisuuden korostaminen. Vaikka vain pieni osa töistä vaatii jatkuvaa touhottamista, sitä on alettu pitää toivottuna piirteinä työssä kuin työssä.

Aktiivinen, innostunut ja puuhakas halutaan heti meille töihin, kun taas ujoa, hiljaista ja vetäytyvää ei huoli kukaan, vaikka hän olisi paljon parempi työntekijä.

– Tällainen ajattelu voi johtaa työpaikoilla persoonallisuussyrjintään. Ihminen tuntee, ettei kelpaa sellaisena kuin on, ja yrittää muuttaa itseään. Ristiriidasta seuraa stressiä.

Aikuinen hakee sopusointua

Jos on ajautunut stressikierteeseen, jossa omat voimat eivät tunnu riittävän arjen haasteista selviämiseen, on aika tehdä valintoja. Temperamenttiamme emme voi muuttaa, mutta muilta tulevia vaatimuksia kykenemme karsimaan.

– Itsetuntoinen aikuinen osaa tehdä päätöksiä omaksi parhaakseen. Ei kannata hakeutua johtotehtäviin tai vaihtaa jatkuvasti työpaikkaa, jos ei ole joustava ja rohkea. Kaikkien ei tarvitse koko ajan rikkoa rajojaan, vaan voi kypsästi tunnustaa, että ei uskalla ottaa riskiä, koska on sellainen huolehtija, Keltikangas-Järvinen kannustaa.

Stressiä on mahdotonta täysin välttää, ja suremisen lopettaminen on lapsellinen vaatimus. Takaiskuja tulee kuitenkin. Mutta jos ihminen löytää temperamentilleen sopivan haasteellisuuden tason, normaalit elämänsurut eivät hänen sairastumisriskiään lisää.

Lapsi oppii stressinhallitsijaksi

Stressin käsittelyä alamme opetella jo lapsena. Vasta maailmaan tulleelle kaikki on uutta, ja hän tarvitsee aikaa löytääkseen keinoja stressaavien tilanteiden hallintaan.

– Meillä on pitkään ajateltu, että lapsi sopeutuu mihin vain. Niin sopeutuukin, mutta paineen alla hän ei ehdi oppia hyviä tapoja käsitellä stressiä.

Stressikokemukset häiritsevät lapsenkin elimistön tasapainoa ja vauhdittavat sairastumista. Suurten kansantautiemme siemenet kylvetään lapsuudessa: esimerkiksi kolesteroli alkaa kertyä verisuonten seinämiin jo varhain.

Kasvuympäristön pitäisi ottaa huomioon lapsen temperamentti. Lasta ei saa rangaista hänen temperamentistaan: kaikki voimakkaat reaktiot eivät ole kiukuttelua. Hitaasti lämpenevälle lapselle annetaan aikaa sopeutua ilmoittamalla etukäteen, mitä seuraavaksi tehdään. Ujoa ei patistella tekoreippauteen.

– Kun pienestä pitäen saa totutella uuteen oman temperamenttinsa rytmissä, kenestä tahansa kasvaa hyvä stressinsietäjä, Liisa Keltikangas-Järvinen painottaa.

Myös koulussa olisi uskottava, että lapset ovat yksilöitä. Peruskoulussa pärjää, jos on sopeutuva ja iloinen. Mutta ylivilkas, herkästi keskittymisessään häiriintyvä tai uutta etsivä, levoton lapsi on suuressa vaarassa pudota jatkokoulutuksesta, oli hän kuinka lahjakas tahansa.

Kun lapsen annetaan kohdata uudet haasteet omassa tahdissaan, hänestä kasvaa stressinhallitsija. Aikuisena hän uskaltaa tehdä valintoja omaksi parhaakseen ja käsitellä henkisesti raskaat asiat silloin, kun ne on pakko kohdata. Työstä ei tule pelkkää stressin sietämistä, ja sydänkin pääsee vähemmällä.

Joku osaa ennustaa, toinen lukee ajatuksia, kolmas saa yhteyden henkiin.

Minulla ei ole yhtäkään yliluonnollista kykyä, mutta unelmoin niistä usein. Mielikuvitusmaailmassani hallitsen ainakin seuraavia maagisia voimia.

1. Kyky rentoutua ihmisten seurassa.

Tämä yliluonnollinen kyky ilmenisi minussa niin, että osaisin jutella ihmisten kanssa niitä näitä.

Kykenisin jopa kokonaiseen illanviettoon ihmisten seurassa lainkaan tarkkailematta ja nolostelematta itseäni. Minä ikään kuin ”vain olisin”.

Mitä tällainen arkijärjelle käsittämätön ”vain oleminen” sitten tarkoittaisi?

Se tarkoittaisi sellaista paranormaalia armon tilaa, jossa oman minän ei tarvitsisi piilotella julkisivuminän takana. Vaan minät sulautuisivat ikään kuin yhdeksi ja samaksi minäksi.

Noituutta. Mutta mielikuvitusmaailmassa mahdollista.


2. Kyky olla provosoitumatta.

Niin kuin lapsena haaveilin näkymättömyydestä, haaveilen nyt aikuisena, että kaikki ei menisi aina tunteisiin.

Toisin sanoen minulla olisi yliluonnollinen kyky olla ottamatta itseeni.

Kun liikenteessä joku ajaa autoni takapuskurissa, en lainkaan hikeentyisi vaan keskittyisin omaan ajamiseeni.

Kun teini-ikäinen tiuskaisee minulle jotakin ikävää, en loukkaantuisi enkä varsinkaan vastaisi samalla mitalla. Vaan ymmärtäisin, että nuori tarvitsee tilaa ailahteleville tunteilleen.

En provosoituisi edes pallokentällä. Hyväksyisin, että pallopelin tiimellyksessä tapahtuu ja sanotaan kaikenlaista.

Yliluonnollista totta kai. Mutta unelmissa mahdollista.

3. Kyky olla pelkäämättä asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

Tämä taikavoima estäisi minua pelkäämästä niitä vaaroja, joista jatkuvasti uutisista kuulen, mutta joille en voi mitään.

Minulla olisi siis mielen suojakilpi esimerkiksi ydinsodan ja pandemian pelkoa vastaan. En ajattelisi ydinsotaa edes aamuöisin.

Maagista. Mutta kuvittelukyvyn rajoissa.

4. Kyky nukkua aamuun asti.

Tämä kyky veisi minut illasta aamuun niin, etten huomaisi väliin jäävää yötä.

Silkkaa teleportaatiota. Mutta ainahan voi kuvitella.

5. Kyky toteuttaa kesäsuunnitelmia.

Tämä ajankohtainen mutta yliluonnollinen kyky antaisi minulle taianomaisen yhteyden kesään.

Olisin paikalla, kun kesä tapahtuu. Vahvasti läsnä. En jossakin hiukan sivussa, vaan kesän kohdalla. Juuri sen kesän, jota talven pimeinä iltoina ajattelin.

Tällaisen taianomaisen kesänviettokyvyn ansiosta toteuttaisin jopa kesäsuunnitelmia. Kävisin Saaristomeren uloimmilla saarilla tai Kolin kansallismaisemassa tai Lapissa.

Ellen peräti toteuttaisi sitä pyöräretkeä Ahvenanmaalle, jota olen suunnitellut 1970-luvun lopulta lähtien.

Liikutaan siis syvällä rajatiedon alueella.

Mutta tiede ei ole selittänyt vielä kaikkea. Ihmeet ovat mahdollisia. Selittämättömiä asioita tapahtuu.

 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Jos parisuhdeneuvoja saisi päättää, hän istuttaisi kaikki eronneet surutyöhön.
Jos parisuhdeneuvoja saisi päättää, hän istuttaisi kaikki eronneet surutyöhön.

Jos eroryhmiä vetävä Marianna Stolbow eroaisi nyt, hän ei vaatisi itseltään mitään vuoteen. Eikä hän olisi reipas.

Kun avioero on saatu päätökseen, omaisuus jaettu ja uusi kotikin hohtaa lupaavissa väreissä, alkaa uusi elämä. Helpottaisi. Niinhän sitä ajatteli. Uusi elämänvaihe alkoikin, kunnes alkoi tuntua, että vanha seuraa tiiviisti mukana. Se tunkee esiin lipsahduksina lauseissa, kohtaamisina unissa ja alakulona mielessä.

Kuinka ihmeessä ihminen voi kuvitella, että kymmenien vuosien yhteiselämä eksän kanssa voisi haihtua unohduksiin? Silloinhan pitäisi syntyä uudelleen!

Eroryhmiä vetävä Marianna Stolbow nyökkää ymmärtäväisesti tarinalle ja hahmottelee yhden yleisistä eronneen mielenmaisemista.

– Ajattelitko ulkoisia puitteita muuttamalla päästä kriisistä? Kun järjestäisit itse elämäsi, kaikki ratkeaisi, eikä tarvitsisi enää miettiä menneitä, Stolbow sanoo.

– En ole vielä kuullut niin huonosta liitosta, etteikö sen päättyminen toisi isoa pettymystä ja surua. Jossain vaiheessa ne on vain elettävä läpi.

Jos parisuhdeneuvoja saisi päättää, hän istuttaisi kaikki eronneet surutyöhön. Tietysti voi mennä deittipalstoillekin, mutta ei kannata yllättyä, jos pettymyksiä tulee lisää. Vain vähän kärjistäen: mitä pidempi liitto takana, sitä pidempään vie erosta toipuminen.

Mutta erosta sentään toipuu, niinkö? Stolbow on kirjoittanut kaksi kirjaa helpottamaan parisuhteen kriisitilanteita ja kehittänyt Suomalainen eroseminaari -auttamismallin. Se tukee sekä eronneita että eroa pohtivia. Hänen pitäisi tietää.

Eroryhmissä ei kuule yhtään tyypillistä tarinaa, korostaa Stolbow. Kolmekymppinen pienten lasten isä saattaa löytää kohtalotoverin kuusikymppisestä, koska molemmat tuntevat tulleensa jätetyiksi samasta syystä.

Tosin ryhmässä ei puhuta jätetyistä ja jättäjistä. Sellainen rajoittaa liikaa ajattelua. Jättäjäähän pidetään helposti pahiksena ja jätettyä säälitellään, vaikka eroon olisi johtanut juonirakenne, jossa tekijän ja uhrin roolit ovat vaihtuneet monta kertaa.

Myös sukupuoli kannattaa erokriiseistä puhuttaessa unohtaa. Naisilla ja miehillä on samanlaisia menetyksen tunteita ja kokemuksia huonosta kohtelusta. Vaikka naiset tutkimusten mukaan tekevät miehiä useammin lopullisen päätöksen lähteä liitosta, myös mies voi haluta eroa ilman että uutta, nuorempaa puolisoa olisi katsottuna – mikä klisee sekin!

Kun takana on kaksi-kolmekymmentä yhteistä vuotta, ilmassa on usein nyt tai ei koskaan -tempauksen tunnelmaa. Lähtijä on saattanut miettiä eroa pitkään, ehkä jo silloin, kun lapset olivat pieniä. Päätöstä on ollut vaikea tehdä ja lähtemisestä on seurannut syyllisyys, joka ei tunnu helpottavan. Eronneen elämä alkaa junnata menneen ympärillä ja tuntuu kuin ei pääsisi eteenpäin.

– Tyypillistä on vain se, että ne, jotka eivät olisi halunneet erota, hakevat apua nopeasti. Ne, jotka ovat itse aktiivisesti ajaneet eroa, tarvitsevat sitä myöhemmin. He ovat ehkä käyneet jo läpi uuden suhteen tai liiton, joka on ohi tai vaikeuksissa, Stolbow kertoo.

Ehkä eroa tehdessä jäi jotakin tajuamatta, miettii moni.

Niin kävi Stolbowillekin, kun hän erosi 29-vuotiaana.

Kello on viisi ja vasta eronnut Marianna harppoo päiväkodin pihan poikki hakemaan kolmevuotiasta tytärtään Barbaraa. He vetävät haalaria päälle eteisessä viimeisinä, taas kerran. Kotona Marianna nostaa ruokaa pöytään ja ruokailun jälkeen hän pitää tyttöä sylissään pitkään. Lapsi saa tankata äitiään.

Isä asuu muualla, nyt jo ulkomailla, eikä isän syliin pääsisi. Äiti on kuitenkin asettanut isän valokuvan Barbaran sängyn viereen.

Kun lapsi nukahtaa yöunille, Marianna antaa itselleen luvan itkeä. Vuoden ajan. Hän asuu lapsen kanssa Tukholmassa, jossa on myös työpaikka. Lähellä ei ole ystäviä eikä sukulaisia, eikä hän oikeastaan kaipaakaan ketään, jonka kanssa puida eron syitä ja seurauksia. Tämä kaikki oli odotettavissa.

– Olin lähtenyt nuorena seurustelusuhteista aika nopeasti, koska suhteethan päättyvät ennemmin tai myöhemmin huonosti. Kun lähtee etukäteen, ei satu niin paljon, Stolbow kertoo.

Hänen vanhempansa erosivat, kun Marianna oli 13-vuotias. Kaikki kolme lasta olivat ainoastaan helpottuneita. Vanhempien kovaääninen riitely loppui ja perheenjäsenten tapa kommunikoida toisilleen huutamalla alkoi normalisoitua.

Marianna kiirehtii kuitenkin uudelleen naimisiin jo kahden vuoden kuluttua erostaan. Tyttökaverit vitsailevat, että aiotko tehdä elisabethtaylorit!

Morsiamesta tuntuu, ettei Barbara saisi kelvollista elämää, jos ei lapsella olisi sisaruksia. Mies on löytynyt työpaikalta. Hän on Mariannan esimies, ja molemmat tuntevat toistensa tavat.

Sulhanen on sitä mieltä, että he voisivat Mariannan kanssa yrittää avioliittoa, jos hän kelpaisi sellaisena kuin on. Jos on yksikin asia, jonka Marianna haluaa miehessä muuttaa, ei kannata edes yrittää. Tämä mielessä Stolbow lähtee uuteen yritykseen.

Syntyy tytär, ja pian perään poika. Molemmista tuntuu hyvältä tehdä lapsia rauhalliseen ja turvalliseen liittoon. Perhe muuttaa miehen työn vuoksi maasta toiseen, ja kotiäitinä viihtyvä Marianna alkaa edustaa miehensä rinnalla. Keskenjääneet historian opinnotkin tulee suoritettua.

Ex-miehensä kanssa Marianna joutuu kuitenkin napit vastakkain vielä viisi vuotta liiton päättymisen jälkeen. Sota leimahtaa lapsen tapaamisiin liittyvistä asioista, ja Marianna havahtuu. Repisikö hän eksänsä takia hiuksia päästään lopun elämää?

– En halunnut kompastella uudessa liitossa niin kuin olin tehnyt edellisessä. Ainahan pariskunnille kärhämää tulee, mutta varmasti löytyisi muitakin keinoja ratkaista ongelmia kuin ero. Miten muuten jotkut liitot pysyivät kasassa?

Oli parasta alkaa kerätä määrätietoisesti tietotaitoa kärhämätilanteita varten, lukea alan kirjallisuutta.

Vuonna 2005 perhe muuttaa Suomeen. Mariannaa alkaa kotimaahan palattua mietityttää, miksi omassa suvussa on niin paljon eronneita. Molemmat sisaruksetkin ovat eronneet – onko se periytyvää? Hän aloittaa vertaistukihenkilönä Lastensuojelun keskusliiton Neuvoprojektissa, koska tuntee voivansa olla avuksi eroperheille.

– Halusin ottaa selvää mekanismista, joka voi pitää parisuhteen koossa, vaikka siinä on kaksi jatkuvasti muuttuvaa ihmistä. Kasvoimme erilleen, siis sitähän kuulee, mutta mitä kliseen takana on?

Erokriisin käsittelyyn saatiin Suomessa 1990-luvulla uusi työkalu, kun psykologi Kari Kiianmaa toi Yhdysvalloista Bruce Fisherin kehittämän apumenetelmän. Stolbow kiinnostui menetelmästä, jossa erokriisin väistämättömät tunteet käydään vaiheittain läpi ryhmässä. Oleellista on oivaltaa päättyneen parisuhteen luonne tutkimalla sitä, miksi pari alunperin päätyi yhteen. Se, mihin toisissanne rakastuitte ja mitä toisiltanne odotitte, kääntyykin ajan myötä suhteen haasteeksi ja voi hajottaa sen.

Stolbow kouluttautui Kiianmaan opissa, mutta on sittemmin kehittänyt oman mallinsa eroseminaarille. Viime aikoina häntä on kiinnostanut erityisesti lapsuudenkodista opittu parisuhteen prototyyppi. Hän kannustaa puolisoita miettimään, kuinka omat vanhemmat osoittivat rakkautta toisilleen, kuinka he ratkaisivat kiistansa?

– Kun molemmat tuovat liittoon omat paineensa, voi jossakin vaiheessa räjähtää, ellei paineiden vaikutuksia mietitä, Stolbow sanoo.

Jokaisen eronneen elämää helpottaa, kun oman parisuhteen käsikirjoitus puretaan osiin.

– Eronneilla on kova tarve käsittää, miksi heidän liittonsa päättyi. He miettivät, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi nyt tuntuu niin pahalta.

– Kaikkien pitää tarkistaa oma roolinsa parisuhteessa, katsella sitä etäämmältä. Ehkä odotit liitolta epärealistisia asioita. Ennen kaikkea vaikutit itsekin vahvasti siihen, millainen ilmapiiri kotona oli.

Kun Marianna Stolbow näkee kaksi vanhaa yhdessä kävelyllä käsi kädessä, hänessä herää kunnioitus. Hän ei ajattele, että onpa noilla käynyt tuuri. Hän ajattelee, että ovatpa nuo selvittäneet tiensä monista mutkista. Vanhempieni kaltainen -kirjaa (WSOY) varten Stolbow haastatteli viittäkymmentä aikuista, joista viisi kertoi, että omilla vanhemmilla oli ollut hyvä ja onnellinen liitto. Noin puolella vanhemmat olivat eronneet. Vain pienellä vähemmistöllä on kotoa saatu toimiva malli parisuhteen ylläpitoon.

– Turha ruoskia itseään, jos epäonnistui. Mutta eronneet ruoskivat. Pettymys ja suru nostattavat vihaa samaan tapaan kuin jos puoliso kuolee yllättäen tai sairastuu niin, että elämä pitää järjestää uudelleen. Vereslihalla olevan itsesyytöksille ei tunnu tulevan loppua. Joku kyselee, miksi ihmeessä en pääse syyttelystä, toinen uskoo solahtavansa pian alakulosta masennukseen.

– Menetyksen tunteita ei pidä haudata eikä vihaansa silotella. Parasta on löytää purkautumisväyliä tunteille ja surra niin kauan kuin tuntuu tarpeelliselta.

”Vihatynnyriään” voi tyhjentää monella tavalla. Erään eronneen keski-ikäisen ystävät alkoivat ihmetellä, kuinka nainen jaksaa aina vaan puurtaa pihalla multasäkkien kanssa. Puutarhassa ei ensimmäisenä erokesänä ollut yhtään rikkaruohoa! Joku aloittaa säännöllisen kuntoilun, jossa saa hakata säkkiä. Voi myös kirjoittaa kirjeitä, joita ei lähetä kenellekään, ja niissä kuuluu vuodattaa.

Mitä pitäisi kirjoittaa itsestään netin deittipalstalle, miettii erotoipilas? Stolbowin vakioneuvo on, että jos tuntee itsensä toipilaaksi, niin siitä pitää kertoa uudelle nettikontaktille. Kumppaninhakupalstoilla on myös ihmisiä, jotka eivät usko koskaan paria löytävänsäkään. He lähinnä käsittelevät erojaan, mikä voi yllättää uuden kasvon.

– Tietysti voi myös kirjoittaa kaverille, että ”olethan käsitellyt jo oman erosi?”

Jos Stolbow eroaisi nyt, missä kohdissa hän toimisi toisin kuin erotessaan 29-vuotiaana?

– Avaisin itseni täydellisesti kumppanille. Ei olisi asiaa, jota häpeäisin hänen edessään. Kertoisin miksi haluan erota, mitä minulta liitossa puuttuu ja mihin olen ollut tyytyväinen. Pyytäisin puolisoani kertomaan samoista asioista.

Jos puoliso olisi yhtä avoin, voisi esiin joku uusi puoli tai paljastus, joka vielä kääntäisi suhteen suunnan.

Jos ero tulisi, Stolbow ei vaatisi itseltään mitään vuoteen. Hän ei olisi reipas eikä kiirehtisi elämässä eteenpäin. Olisi hyvä hetki hemmotella itseään ja etsiä keinoja purkaa pettymyksen tuomaa vihaa. Itsensä soimaamiseen hän panisi stopin. ●