Kun suru iskee, sen läpi on pako mennä vaihe vaiheelta. Vaikka et usko, vuoden päästä on jo helpompaa.
1. Kieltäminen: ”Tämä voi tapahtua vain muille – ei minulle.”
Surutyön alussa menetyksen kokenut kieltää tapahtuneen. Kuolema tai jätetyksi tuleminen tuntuvat epätodellisilta, ja surun todellinen kohtaaminen on vielä liian tuskallista.
Omainen suuntaa tarmonsa usein hautajaisten järjestelyyn. Käytännön puuhat pitävät syvimmän surun loitolla ja tuovat järjestystä kaaokseen.
Kuolintapa vaikuttaa vahvasti surijan reaktioihin. Jos läheinen on sairastellut pitkään ja suruun on valmistauduttu, tarve kieltämiseen voi tulla lievempänä. Jos kuolema yllättää esimerkiksi liikenneonnettomuudessa, surijalla on riski jäädä kiinni kieltämisen tunteeseen.
Epäuskon ja epätoivon tunteet vaihtelevat, toimintakyky katoaa, yöunet häiriintyvät ja keho saattaa reagoida stressiin paniikkioirein.
Psykologi: ”Sureminen on terveellistä ja välttämätöntä. Surun vaiheet ovat primitiivisiä tunnereaktioita, ja jokaisella niistä on oma tärkeä tehtävänsä. Jos vaiheita ei käy läpi, paha olo voi muuttua psyykkiseksi sairaudeksi, esimerkiksi masennukseksi.”
2. Viha: ”Kuolema rikkoi perheeni.”
Vihavaiheessa surija etsii syyllistä. Useimmiten viha suuntautuu ensin itseen, ja vasta sitten se ryöpsähtää muiden päälle. Omainen saattaa syyttää kokematonta lääkäriä, hidasta ambulanssia tai jopa kuollutta.
Vihan voima voi pelästyttää surijan itsensäkin. Temperamentiltaan hillitty saattaa löytää itsestään aggressiivisen puolen, jota ei tiennyt edes olevan olemassa.
Vihan voi yrittää purkaa kirjoittamiseen, liikuntaan, taiteeseen tai muihin harrastuksiin. Joku käsittelee surunsa puhumalla ja toimimalla, toinen vaikenemalla ja lepäämällä.
Psykologi: ”Jotta pystyisi vihaamaan, täytyy ensin kyetä suremaan. Jos tunnet vihaa, tiedät siis päässeesi surutyössäsi askelen eteenpäin! Tärkeintä on, ettet takerru raivoosi.”
3. Vaikeus irrottautua: ”Teen mitä tahansa, palaa.”
Kolmannessa vaiheessa surija tempoilee ristiriitaisissa tunteissa. Luopuminen entisestä tuntuu mahdottomalta, ja menetetyn haluaa takaisin hinnalla millä hyvänsä.
Omaisen voi olla vaikea luopua kuolleen tavaroista, järjestää tämän vaatteita tai siivota sotkuiseksi jäänyttä työhuonetta.
Psykologi: ”Surutyölle on tyypillistä, että vaiheet toistuvat. Surija saattaa palata monta kertaa ongelmiin, jotka on kuvitellut jo käsitelleensä. Siksi joskus voi olla vaikea huomata, milloin on edennyt surussaan vaiheesta toiseen.”
4. Todellinen irrottautuminen: ”Elämä jatkuu. Minä selvisin!”
Viimeinen vaihe on surutyön raskain, ja sitä kutsutaankin ”pimeydeksi ennen valoa”. Tässä vaiheessa surijan olo yleensä huononee moninkertaisesti – mutta vain hetkellisesti.
Notkahdusta seuraa todellinen irrottautuminen tuskasta. Ihminen hyväksyy, että yhteinen elämä on lopullisesti ohi ja suuntaa voimavaransa uuden arkensa rakentamiseen. Maailmankuva muuttuu jälleen realistiseksi, ja ilo ja haaveilu palaavat pikkuhiljaa elämään.
Psykologi: ”Surulle ei ole aikarajaa, sillä se on hyvin yksilöllinen tunne. Vuoden päästä tapahtuneesta olon pitäisi kuitenkin olla jo hieman helpompi. Jos näin ei ole, on todennäköisesti jäännyt kiinni johonkin surutyön vaiheeseen.”
Asiantuntijana psykologi Suvi Laru Väestöliitosta.
Lue lisää puolison sairastumisesta.
