Miten niin ihana asia kuin ruoka voi aiheuttaa ahdistusta ja itsesyytöksiä? Onneksi syömisen mutkattoman nautinnonvoi löytää uudelleen. Aloita perkaamalla tunnemössö lautaseltasi.

Syömisestä on järjen käyttö kaukana. Jo ruoan tarjoaminen kertoo hoivasta ja välittämisestä, kysykää vaikka keneltä hyvänsä vauvalta.

Kun töissä ei ehdi ajatella yhtään ajatusta loppuun, kotona pino juustoleipiä lohduttaa. Sylkirauhaset räjäyttävä suklaapatukka palkitsee mukavasti, kun tuli lähdettyä sauvakävelemään sateesta huolimatta. Jos lenkki jäi tekemättä, rapsakat ranskanperunat lievittävät harmia.

Lohtua lautaselta

Syöminen tuo myös turvaa. Italialainen hakeutuu ristoranteihin kaikkialla maailmassa, ja elämän koettelema suomalainen suurustaa ensimmäisen mansikkakiisselinsä 30 vuoteen palatakseen lapsuusmuistojen suojaan.

– Tilastot Yhdysvalloista kertovat, että mussutusruoan kulutukseen tuli selvä piikki syyskuun 2001 terrori-iskun jälkeen. Ihmiset ahtoivat sisäänsä sipsejä ja pizzaa hakeakseen turvaa maanlaajuisessa sokkitilassa, kertoo dosentti Päivi Palojoki Helsingin yliopistosta.

Palojoen mielestä olisikin korkea aika tutkia, miten paljon rikkaiden maiden lihavuusongelma johtuu siitä, että elämä on muuttunut niin kiireiseksi ja epävarmaksi. Kun perheyhteisöt ovat löystyneet ja työstä voi tulla potkut heti huomenna, lohtua haetaan ruoan kaltaisista perusasioista.

– Amerikkalaiset puhuvat comfort foodista eli turvallisuusruoasta, joka nimenomaan sisältää paljon rasvaa, sokeria ja suolaa eli makuja, joista useimmat ihmiset oppivat nopeasti pitämään. Ei silloin porkkanaraastetta tehdä, jos on paha olla.

Diktaattorin tarpeessa

Ei ole helppoa syödä kohtuullisesti, kun oma elimistömme houkuttelee meitä energiapommien pariin. Kautta nälänhätien synkistämän historian ihmiselle on ollut eduksi syödä aina kun voi ja varastoida kaikki ylimääräinen rasvakudokseksi nahkansa alle. Paitsi meillä nyt.

Yltäkylläisyyden aikakaudella kaikkea ruokaa on tarjolla koko ajan ja valtavia määriä. Vuodenajat eivät erotu toisistaan eikä arki juhlasta.

– Filosofi Jean-Paul Sartre on sanonut, että ihmiset ovat tuomittuja elämään vapaudessa. Valintoja on tehtävä koko ajan ja niistä pitää myös kantaa vastuu. Helpompaa olisi elää hyväntahtoisen diktaattorin alaisuudessa, Päivi Palojoki toteaa.

Palojoen mukaan ihmedieettien suosio perustuukin siihen, että kaipaamme rajoja ympärillemme. Tuntuu turvalliselta lukea dieettiohjeista, mitä ja miten paljon saa mihinkin aikaan päivästä syödä.

– Jos on terve, mihinkään ihmedieettiin tuskin kuolee, ja parhaassa tapauksessa voi laihtuakin, koska lakkaa napostelemasta välipaloja, Palojoki mainitsee.

Dieetit ovat kuitenkin niin omituisia, ettei niitä pysty jatkamaan lopun elämäänsä, joten edessä on väistämätön repsahdus. Sitä seuraa syyllisyys, syömiseen liittyvistä tunteistamme herkästi päällimmäisin.

Housut vai takamus uusiksi?

Syöminen latautuu entisestään, kun kaiken ylenpalttisuuden keskellä elää lähes rasvattoman vartalon ihanne.

– Uskontotieteilijä Anne Puuronen on verrannut syömishäiriöitä luostarielämään. Ihmiset eivät vain enää kamppaile synnintunnossa vaan tiukkojen ulkonäköpaineiden keskellä. Se ajaa heidät syömisessään kieltäymyksen, lankeemuksen, katumuksen ja sovituksen oravanpyörään, Päivi Palojoki kertoo.

Psykologi Lea Polson mukaan kyse on perinteisesti ollut naisten ongelmasta, koska naisen ruumista on aina ollut lupa arvostella.

– Nykyisin miestenkin ulkonäkö on yhä enemmän arvioivan katseen kohteena, ja myös heillä syömishäiriöt ovat lisääntyneet.

Lea Polso työskentelee paljon niin sanottujen ikuisten laihduttajien parissa, jotka ovat alkaneet kaivata jotakin muuta keinoa huolehtia hyvinvoinnistaan. Hän tuntee hurjia tarinoita siitä, miten etenkin naiset tekevät päivän aikana kolmea työvuoroa: kodin ja ansiotyön lisäksi he raatavat muokatakseen vartalonsa kulttuurin vaatimiin mittoihin.

– Surullisinta on kuunnella, miten jo alle kouluikäiset tytöt kauhistelevat pömppövatsojaan. Pojilla on edelleen mutkattomampi suhde kroppaansa. He arvioivat sitä sen mukaan, miten pitkälle sen avulla voi pissata tai miten nopeasti se jaksaa juosta. Aiemmin myös tytöt saivat kasvaa rauhassa, mutta nyt yhä nuorempien pitäisi olla mallimitoissa, Polso sanoo.

Toisinkin voisi olla. Afrikkalainen naisjärjestö laittoi arvostetun farkkumerkin ostoboikottiin, koska paikallisten naisten pyöreät takamukset eivät mahtuneet sen housumalleihin.

– Me sen sijaan boikotoimme vartaloamme. Jos nainen ei löydä sopivan mallista vaatetta, ajattelemme, että vika on naisessa.

Kylläisyys kateissa

Omasta ruumiista vieraantuminen näkyy suhteessa syömiseen. Ruokavalioiden ja laihdutusohjelmien välillä on pakko valita, koska niiden antamat neuvot menevät ristiin. Hiilihydraatteja pitää joko välttää tai suosia, rasva tekee autuaaksi tai on paholaisen keksintöä.

– Joka tapauksessa vastausta haetaan ulkopuolelta. Samalla katoaa käsitys siitä, milloin minulla itselläni on nälkä, milloin olen kylläinen, miten tapani syödä minuun vaikuttaa, Lea Polso luettelee.

Ilmassa leijuu lupaus paremmasta, terveemmästä ja onnellisemmasta elämästä heti, kun vain pääsee eroon x-määrästä kiloja tai sopii vaatekokoon 36.

– Tuntuu, kuin meidät olisi houkuteltu uskomaan, että ainoa polku hyvinvointiin vie painonhallinnan pyhästä portista. Jos siitä kulkeminen ei syystä tai toisesta onnistu, jäämme välitilaan, loputtomaan lihomisen, laihtumisen ja itsesyytösten vuoristorataan.

Tarpeita kerros kerrokselta

Lea Polso on vakuuttunut, että joitakin sairaustiloja lukuunottamatta meissä kaikissa on olemassa luonnollinen kylläisyydensäätelymekanismi ja taito syödä mutkattomasti. Se on ehkä syvällä ongelmallisten syömistapojen alla, mutta sen voi löytää uudelleen tutustumalla sitä peittäviin kerroksiin.

– Tämän sipulin pinnassa on kaunis kuori, jolla näytämme ulospäin, miten hyvin osaamme kontrolloida syömisiämme. Kuoren alle kätkeytyy sitten monenlaista kaoottista syömistä, joka kontrollista seuraa: ahmimista, paastokausia ja viimeisiä illallisia ennen paluuta kurinalaiseen elämään, Polso kertoo.

Seuraavassa kerroksessa sijaitsee itsehoidollinen syöminen, joka tarkoittaa stressin ja tunteiden käsittelyä ruoan avulla. Sen kyljessä on tapasyöminen, joka ei liity enempää nälkään kuin tunteisiinkaan. Tuleepahan vain napsituksi jotakin aina televisiota katsellessa tai kotiin palattua.

Läheltä sipulin ydintä löytyy vielä omin tapa syödä: Syöminen on elämän ensimmäisiä ja viimeisiä asioita, joista ihminen päättää itse. Jos ulkopuoliset ryhtyvät rajoittamaan sitä hyvin varhain, siitä kehittyy kiistelyn ja häpeän alue. Tehän ette päätä, mitä, milloin ja miten paljon minä syön!

– Jotta näihin kerroksiin pääsisi käsiksi, on ensinnäkin annettava itselleen lupa syödä. Samalla on kuitenkin sitouduttava kuuntelemaan omia tarpeitaan. Miksi minun on saatava ruokaa juuri nyt? Onko minulla tosiaan nälkä, vai kaipaanko todellisuudessa läheisyyttä tai kuulluksi tulemista? Jos kyse on jälkimmäisestä, mikään ruokamäärä ei siihen auta.

Hyvät ja pahat ruoat

Dosentti Päivi Palojoki opettaa Helsingin yliopistossa tulevia kotitalouden opettajia. Valmistuttuaan he ovat haasteen edessä joka kerta, kun astuvat uuteen luokkaan. Oppilaiden joukossa on usein sekä ylipainoisia että itsensä anoreksian partaalle laihduttaneita. Miten heille puhuisi ruoasta niin, ettei lytistäisi toisten itsetuntoa ja sysäisi toisia syvälle syömishäiriöön?

Palojoki piti ongelman mielessään, kun hän kirjoitti ravitsemusosuutta kotitalouden Hyvää pataa -oppikirjaan. Hän huolehti siitä, ettei kirjassa puhuta mitään terveellisyydestä.

– Sanan voisi poistaa kielestä kokonaan. Se vetää automaattisesti keskusteluun vastakohtaansa, jolloin jää vain kaksi tapaa syödä, terveellinen ja epäterveellinen, Palojoki selittää.

Sitten onkin olemassa enää kahdenlaisia ruokia, hyviä ja pahoja. Kun nämä sanat pulpahtavat puheeseen, liikutaan pelkän tunteen tasolla.

– Ei mikään ruoka-aine ole itsessään hyvä tai paha, terveellinen tai epäterveellinen. Kysymys on siitä, kuinka paljon sitä käyttää ja miten ihminen muuten elää. Hyvinvointi on kokonaisuus, Palojoki tähdentää.

Psykologi Lea Polso on samoilla linjoilla. Oikean ja väärän syömisen kierre on pysäytettävä, jatkuva laihduttaminen lopetettava, jotta pääsisi etsimään uutta reittiä hyvään oloon.

– Muutoksen voi aloittaa ajatusleikillä: Jos ensi yönä maahan varisisi säteitä, joiden ansiosta painosi ei enää ikinä muuttuisi grammaakaan, miten lähtisit kohentamaan elämäsi laatua? Miten sitten söisit? Hoitaisitko ihmissuhteitasi jotenkin toisin? Ryhtyisitkö liikkumaan tai hankkisitko lopultakin kunnon talvitakin, kun enää ei tarvitsisi odottaa laihtumista sopiviin mittoihin? Polso kysyy.

Takaisin tärkeysjärjestykseen

Omia tunteitaan voi oppia hallitsemaan, mutta mitä tehdä muiden syytöksille? Jojo-laihduttaja saa sentään myötätuntoa ympäristöltään, kun vain muistaa osoittaa katumusta aina palattuaan lihomisvaiheeseen. Ymmärrys loppuu, kun joku uskaltaakin irrottautua ”oikeasta” elämäntavasta ja lakkaa sekä laihduttamasta että katumasta.

– On kova paikka lähteä kysymään itseltään, olenko tyytyväinen tällaisena. Kuka määrittää, millainen minun pitää olla: puoliso, lapset, kaverit – vai sittenkin minä itse? Usein kovia määrittäjiä ovat äitien haamut haudan takaa; ne vaikuttavat monella naisella siihen, mistä huono omatunto tulee, Päivi Palojoki huomauttaa.

Jos maailma oikein kaatuu päälle kohtuuttomine vaatimuksineen, psykologi Lea Polso suosittelee järeää suhteellisuudentajun palautusta.

– Äärimmäinen mutta tehokas keino on pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluat läheistesi joskus kertovan muistokirjoituksessasi. Tuskin sentään tätä: ”Hän ponnisteli mestarillisesti 30 vuotta saadakseen painoindeksinsä sosiaalisesti hyväksyttävälle tasolle. Muuhun hänellä ei sitten jäänytkään aikaa.”

Psykologi Marcia Germaine Hutchinsonin kirja Elä sovussa kehosi kanssa (Kustannus Oy Taivaankaari, 2002) sisältää käytännön harjoituksia, joiden avulla voi opetella kehonsa hyväksymistä.

Tukea muutokseen

  • Uskoudu niille läheisillesi, joista on aidosti liittolaisiksi lähtiessäsi korjaamaan suhdettasi syömiseen.
  • Jos kaipaat samanhenkistä seuraa, kokeile hyvinvointiryhmää. Järjestäjänä on usein kunnan tai kaupungin terveystoimi, kansalais- tai työväenopisto, seurakunta tai oppilaitos.
  • Lempeät, rentouttavat vartalonhoidot auttavat hahmottamaan omaa kehoa.
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.