Miten niin ihana asia kuin ruoka voi aiheuttaa ahdistusta ja itsesyytöksiä? Onneksi syömisen mutkattoman nautinnonvoi löytää uudelleen. Aloita perkaamalla tunnemössö lautaseltasi.

Syömisestä on järjen käyttö kaukana. Jo ruoan tarjoaminen kertoo hoivasta ja välittämisestä, kysykää vaikka keneltä hyvänsä vauvalta.

Kun töissä ei ehdi ajatella yhtään ajatusta loppuun, kotona pino juustoleipiä lohduttaa. Sylkirauhaset räjäyttävä suklaapatukka palkitsee mukavasti, kun tuli lähdettyä sauvakävelemään sateesta huolimatta. Jos lenkki jäi tekemättä, rapsakat ranskanperunat lievittävät harmia.

Lohtua lautaselta

Syöminen tuo myös turvaa. Italialainen hakeutuu ristoranteihin kaikkialla maailmassa, ja elämän koettelema suomalainen suurustaa ensimmäisen mansikkakiisselinsä 30 vuoteen palatakseen lapsuusmuistojen suojaan.

– Tilastot Yhdysvalloista kertovat, että mussutusruoan kulutukseen tuli selvä piikki syyskuun 2001 terrori-iskun jälkeen. Ihmiset ahtoivat sisäänsä sipsejä ja pizzaa hakeakseen turvaa maanlaajuisessa sokkitilassa, kertoo dosentti Päivi Palojoki Helsingin yliopistosta.

Palojoen mielestä olisikin korkea aika tutkia, miten paljon rikkaiden maiden lihavuusongelma johtuu siitä, että elämä on muuttunut niin kiireiseksi ja epävarmaksi. Kun perheyhteisöt ovat löystyneet ja työstä voi tulla potkut heti huomenna, lohtua haetaan ruoan kaltaisista perusasioista.

– Amerikkalaiset puhuvat comfort foodista eli turvallisuusruoasta, joka nimenomaan sisältää paljon rasvaa, sokeria ja suolaa eli makuja, joista useimmat ihmiset oppivat nopeasti pitämään. Ei silloin porkkanaraastetta tehdä, jos on paha olla.

Diktaattorin tarpeessa

Ei ole helppoa syödä kohtuullisesti, kun oma elimistömme houkuttelee meitä energiapommien pariin. Kautta nälänhätien synkistämän historian ihmiselle on ollut eduksi syödä aina kun voi ja varastoida kaikki ylimääräinen rasvakudokseksi nahkansa alle. Paitsi meillä nyt.

Yltäkylläisyyden aikakaudella kaikkea ruokaa on tarjolla koko ajan ja valtavia määriä. Vuodenajat eivät erotu toisistaan eikä arki juhlasta.

– Filosofi Jean-Paul Sartre on sanonut, että ihmiset ovat tuomittuja elämään vapaudessa. Valintoja on tehtävä koko ajan ja niistä pitää myös kantaa vastuu. Helpompaa olisi elää hyväntahtoisen diktaattorin alaisuudessa, Päivi Palojoki toteaa.

Palojoen mukaan ihmedieettien suosio perustuukin siihen, että kaipaamme rajoja ympärillemme. Tuntuu turvalliselta lukea dieettiohjeista, mitä ja miten paljon saa mihinkin aikaan päivästä syödä.

– Jos on terve, mihinkään ihmedieettiin tuskin kuolee, ja parhaassa tapauksessa voi laihtuakin, koska lakkaa napostelemasta välipaloja, Palojoki mainitsee.

Dieetit ovat kuitenkin niin omituisia, ettei niitä pysty jatkamaan lopun elämäänsä, joten edessä on väistämätön repsahdus. Sitä seuraa syyllisyys, syömiseen liittyvistä tunteistamme herkästi päällimmäisin.

Housut vai takamus uusiksi?

Syöminen latautuu entisestään, kun kaiken ylenpalttisuuden keskellä elää lähes rasvattoman vartalon ihanne.

– Uskontotieteilijä Anne Puuronen on verrannut syömishäiriöitä luostarielämään. Ihmiset eivät vain enää kamppaile synnintunnossa vaan tiukkojen ulkonäköpaineiden keskellä. Se ajaa heidät syömisessään kieltäymyksen, lankeemuksen, katumuksen ja sovituksen oravanpyörään, Päivi Palojoki kertoo.

Psykologi Lea Polson mukaan kyse on perinteisesti ollut naisten ongelmasta, koska naisen ruumista on aina ollut lupa arvostella.

– Nykyisin miestenkin ulkonäkö on yhä enemmän arvioivan katseen kohteena, ja myös heillä syömishäiriöt ovat lisääntyneet.

Lea Polso työskentelee paljon niin sanottujen ikuisten laihduttajien parissa, jotka ovat alkaneet kaivata jotakin muuta keinoa huolehtia hyvinvoinnistaan. Hän tuntee hurjia tarinoita siitä, miten etenkin naiset tekevät päivän aikana kolmea työvuoroa: kodin ja ansiotyön lisäksi he raatavat muokatakseen vartalonsa kulttuurin vaatimiin mittoihin.

– Surullisinta on kuunnella, miten jo alle kouluikäiset tytöt kauhistelevat pömppövatsojaan. Pojilla on edelleen mutkattomampi suhde kroppaansa. He arvioivat sitä sen mukaan, miten pitkälle sen avulla voi pissata tai miten nopeasti se jaksaa juosta. Aiemmin myös tytöt saivat kasvaa rauhassa, mutta nyt yhä nuorempien pitäisi olla mallimitoissa, Polso sanoo.

Toisinkin voisi olla. Afrikkalainen naisjärjestö laittoi arvostetun farkkumerkin ostoboikottiin, koska paikallisten naisten pyöreät takamukset eivät mahtuneet sen housumalleihin.

– Me sen sijaan boikotoimme vartaloamme. Jos nainen ei löydä sopivan mallista vaatetta, ajattelemme, että vika on naisessa.

Kylläisyys kateissa

Omasta ruumiista vieraantuminen näkyy suhteessa syömiseen. Ruokavalioiden ja laihdutusohjelmien välillä on pakko valita, koska niiden antamat neuvot menevät ristiin. Hiilihydraatteja pitää joko välttää tai suosia, rasva tekee autuaaksi tai on paholaisen keksintöä.

– Joka tapauksessa vastausta haetaan ulkopuolelta. Samalla katoaa käsitys siitä, milloin minulla itselläni on nälkä, milloin olen kylläinen, miten tapani syödä minuun vaikuttaa, Lea Polso luettelee.

Ilmassa leijuu lupaus paremmasta, terveemmästä ja onnellisemmasta elämästä heti, kun vain pääsee eroon x-määrästä kiloja tai sopii vaatekokoon 36.

– Tuntuu, kuin meidät olisi houkuteltu uskomaan, että ainoa polku hyvinvointiin vie painonhallinnan pyhästä portista. Jos siitä kulkeminen ei syystä tai toisesta onnistu, jäämme välitilaan, loputtomaan lihomisen, laihtumisen ja itsesyytösten vuoristorataan.

Tarpeita kerros kerrokselta

Lea Polso on vakuuttunut, että joitakin sairaustiloja lukuunottamatta meissä kaikissa on olemassa luonnollinen kylläisyydensäätelymekanismi ja taito syödä mutkattomasti. Se on ehkä syvällä ongelmallisten syömistapojen alla, mutta sen voi löytää uudelleen tutustumalla sitä peittäviin kerroksiin.

– Tämän sipulin pinnassa on kaunis kuori, jolla näytämme ulospäin, miten hyvin osaamme kontrolloida syömisiämme. Kuoren alle kätkeytyy sitten monenlaista kaoottista syömistä, joka kontrollista seuraa: ahmimista, paastokausia ja viimeisiä illallisia ennen paluuta kurinalaiseen elämään, Polso kertoo.

Seuraavassa kerroksessa sijaitsee itsehoidollinen syöminen, joka tarkoittaa stressin ja tunteiden käsittelyä ruoan avulla. Sen kyljessä on tapasyöminen, joka ei liity enempää nälkään kuin tunteisiinkaan. Tuleepahan vain napsituksi jotakin aina televisiota katsellessa tai kotiin palattua.

Läheltä sipulin ydintä löytyy vielä omin tapa syödä: Syöminen on elämän ensimmäisiä ja viimeisiä asioita, joista ihminen päättää itse. Jos ulkopuoliset ryhtyvät rajoittamaan sitä hyvin varhain, siitä kehittyy kiistelyn ja häpeän alue. Tehän ette päätä, mitä, milloin ja miten paljon minä syön!

– Jotta näihin kerroksiin pääsisi käsiksi, on ensinnäkin annettava itselleen lupa syödä. Samalla on kuitenkin sitouduttava kuuntelemaan omia tarpeitaan. Miksi minun on saatava ruokaa juuri nyt? Onko minulla tosiaan nälkä, vai kaipaanko todellisuudessa läheisyyttä tai kuulluksi tulemista? Jos kyse on jälkimmäisestä, mikään ruokamäärä ei siihen auta.

Hyvät ja pahat ruoat

Dosentti Päivi Palojoki opettaa Helsingin yliopistossa tulevia kotitalouden opettajia. Valmistuttuaan he ovat haasteen edessä joka kerta, kun astuvat uuteen luokkaan. Oppilaiden joukossa on usein sekä ylipainoisia että itsensä anoreksian partaalle laihduttaneita. Miten heille puhuisi ruoasta niin, ettei lytistäisi toisten itsetuntoa ja sysäisi toisia syvälle syömishäiriöön?

Palojoki piti ongelman mielessään, kun hän kirjoitti ravitsemusosuutta kotitalouden Hyvää pataa -oppikirjaan. Hän huolehti siitä, ettei kirjassa puhuta mitään terveellisyydestä.

– Sanan voisi poistaa kielestä kokonaan. Se vetää automaattisesti keskusteluun vastakohtaansa, jolloin jää vain kaksi tapaa syödä, terveellinen ja epäterveellinen, Palojoki selittää.

Sitten onkin olemassa enää kahdenlaisia ruokia, hyviä ja pahoja. Kun nämä sanat pulpahtavat puheeseen, liikutaan pelkän tunteen tasolla.

– Ei mikään ruoka-aine ole itsessään hyvä tai paha, terveellinen tai epäterveellinen. Kysymys on siitä, kuinka paljon sitä käyttää ja miten ihminen muuten elää. Hyvinvointi on kokonaisuus, Palojoki tähdentää.

Psykologi Lea Polso on samoilla linjoilla. Oikean ja väärän syömisen kierre on pysäytettävä, jatkuva laihduttaminen lopetettava, jotta pääsisi etsimään uutta reittiä hyvään oloon.

– Muutoksen voi aloittaa ajatusleikillä: Jos ensi yönä maahan varisisi säteitä, joiden ansiosta painosi ei enää ikinä muuttuisi grammaakaan, miten lähtisit kohentamaan elämäsi laatua? Miten sitten söisit? Hoitaisitko ihmissuhteitasi jotenkin toisin? Ryhtyisitkö liikkumaan tai hankkisitko lopultakin kunnon talvitakin, kun enää ei tarvitsisi odottaa laihtumista sopiviin mittoihin? Polso kysyy.

Takaisin tärkeysjärjestykseen

Omia tunteitaan voi oppia hallitsemaan, mutta mitä tehdä muiden syytöksille? Jojo-laihduttaja saa sentään myötätuntoa ympäristöltään, kun vain muistaa osoittaa katumusta aina palattuaan lihomisvaiheeseen. Ymmärrys loppuu, kun joku uskaltaakin irrottautua ”oikeasta” elämäntavasta ja lakkaa sekä laihduttamasta että katumasta.

– On kova paikka lähteä kysymään itseltään, olenko tyytyväinen tällaisena. Kuka määrittää, millainen minun pitää olla: puoliso, lapset, kaverit – vai sittenkin minä itse? Usein kovia määrittäjiä ovat äitien haamut haudan takaa; ne vaikuttavat monella naisella siihen, mistä huono omatunto tulee, Päivi Palojoki huomauttaa.

Jos maailma oikein kaatuu päälle kohtuuttomine vaatimuksineen, psykologi Lea Polso suosittelee järeää suhteellisuudentajun palautusta.

– Äärimmäinen mutta tehokas keino on pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluat läheistesi joskus kertovan muistokirjoituksessasi. Tuskin sentään tätä: ”Hän ponnisteli mestarillisesti 30 vuotta saadakseen painoindeksinsä sosiaalisesti hyväksyttävälle tasolle. Muuhun hänellä ei sitten jäänytkään aikaa.”

Psykologi Marcia Germaine Hutchinsonin kirja Elä sovussa kehosi kanssa (Kustannus Oy Taivaankaari, 2002) sisältää käytännön harjoituksia, joiden avulla voi opetella kehonsa hyväksymistä.

Tukea muutokseen

  • Uskoudu niille läheisillesi, joista on aidosti liittolaisiksi lähtiessäsi korjaamaan suhdettasi syömiseen.
  • Jos kaipaat samanhenkistä seuraa, kokeile hyvinvointiryhmää. Järjestäjänä on usein kunnan tai kaupungin terveystoimi, kansalais- tai työväenopisto, seurakunta tai oppilaitos.
  • Lempeät, rentouttavat vartalonhoidot auttavat hahmottamaan omaa kehoa.
Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.