Mira toivoi pääsevänsä synnytyksessä veteen. Synnytys eteni nopeammin kuin hän osasi odottaa, ja ponnistamisen tarve yllätti.
Miran ja Teron tyttövauva syntyi raskausviikolla 40 + 6.
”Raskausviikolla 40 aloin ajatella, ettei vauva synny ikinä.
Heräsin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä lapsivesien menoon. Ensimmäinen tunteeni oli ilo siitä, että synnytys vihdoin alkoi. Supistukset eivät olleet säännöllisiä, ja lähdimme sairaalaan ohjeiden mukaan vasta aamulla. Olimme perillä puoli kymmenen jälkeen.
Supistukset olivat niin laimeita, että olisin saanut lähteä kotiin. Edellisessä synnytyksessäni napanuora lähti syntymään edeltä, ja vaikka riski siihen oli nyt pieni, jäin mieluummin sairaalaan.
Puoli neljältä oloni alkoi olla kipeämpi. Puoli viiden aikoihin pääsin toiveitteni mukaisesti ammehuoneeseen. Olin ollut ammeessa parikymmentä minuuttia, kun ilmoitin, että minun pitää päästä ponnistamaan. En halunnut synnyttää ammeeseen ja nousin sängylle.
Kätilö totesi, että kohdunsuu oli avautunut vasta seitsemän senttiä ja vauva oli yhä ylhäällä. Oloni oli sekava, sillä olin varma, että vauva syntyy.
Kätilö ohjasi minut jumppapallolle ja sanoi, ettei vauva synny siihen. Sanoin Terolle, että kyllä muuten syntyy.
Samalla vauvan sydänäänet hävisivät ja kätilö palasi huoneeseen. Pyysin epiduraalia ja lähdin käymään vessassa. Teron mukaan näytti siltä, että vauva syntyisi vessaan. Palasin nopeasti huoneeseen, ja kolmen ponnistuksen jälkeen vauva oli maailmassa.
Tyttö tuli syöksysynnytyksellä ja oli ilmeisesti itsekin yllättynyt saapumisestaan. Hän ei hengittänyt alkuun ollenkaan. Kätilö leikkasi napanuoran ja ilmoitti jo, että vauva lähtee lastenlääkärille. Kun kätilö nosti vauvan ilmaan, tämä rääkäisi, ettei lähde mihinkään.
Saimme kuin saimmekin vauvan heti synnytyksen jälkeen rinnalle, mitä olin odottanut. Hetki oli juuri niin iso kuin kirjat ja televisio antavat ymmärtää. Olin halunnut lääkkeettömän synnytyksen ja tuntui, että kroppani oli tehnyt kanssani yhteistyötä.
Ensin jäin miettimään, miksi olin pyytänyt vielä lopussa epiduraalia. Totesin sitten, että sen pohtiminen on turhaa.
Isosisaruksilla on säännöllisesti vauvan sylittelykierros. Heitä mietityttää vauvan itku, ja olemme jutelleet, että se on vauvan keino ilmaista itseään eikä siitä tarvitse huolestua.”
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
