Helikobakteeritutkimus kuuluu olennaisesti mahavaivojen syiden selvittelyyn.

Helikobakteeri elää mahan limakalvolla ja aiheuttaa siellä tulehduksen. Tartunnan voi saada jo lapsena tai nuorena. Oireina on ylämahakipuja ja korventelua, mutta niitä ei ole kaikilla.

Yli yhdellä kymmenestä tulehdus johtaa maha- tai pohjukaissuolen haavaan, ja toisaalta useimmilta näistä haavoista kärsivistä löytyy helikobakteeri.

Kun bakteeri iskee, elimistö iskee takaisin muodostamalla vasta-aineita. Vasta-aineiden osoittaminen verinäytteestä on yleinen keino tulehduksia etsittäessä, niin myös helikobakteeridiagnostiikassa. Sitä varten on olemassa kahdentyyppisiä tutkimuksia.

Yksinkertaisista kokeista tulos saadaan parhaimmillaan jopa kymmenessä minuutissa, ja ne voidaan tehdä vastaanotolla. Tällaiset kokeet sopivat parhaiten alustavaan seulontaan.

Kokeet, joilla vasta-aineiden määrä voidaan mitata tarkasti, onnistuvat vain laboratoriossa. Näitä kvantitatiivisia kokeita tarvitaan esimerkiksi seurattaessa hoidon tehoa. Vasta-aineiden määrä vähenee 4–6 kuukaudessa noin puoleen, kun bakteeri saadaan hävitetyksi.

Tähystyksestä luotettava tulos

Tähystys on olennainen osa ylävatsavaivojen diagnostiikkaa. Se tapahtuu työntämällä ohut taipuisa putki suun ja ruokatorven kautta mahalaukkuun ja ohutsuolen alkupäähän. Tähystimessä olevan kuituoptiikan kautta päästään tarkastelemaan mahalaukun ja suolen limakalvoa.

Tähystimen läpi voidaan ottaa limakalvosta pienillä pihdeillä näytepaloja mikroskooppista tutkimusta varten. Mikroskoopilla näkyy myös, onko limakalvolla helikobakteereita. Näytepalasta voidaan lisäksi tehdä bakteeriviljely ja selvittää, mikä antibiootti löydettyihin helikobakteereihin tehoaa. Näin saadaan hoidon kannalta arvokas lisätieto.

Kolmas tapa osoittaa helikobakteeri tähystyksen yhteydessä otetusta näytteestä perustuu bakteerin erikoiseen kykyyn hajottaa virtsa-ainetta eli ureaa hiilidioksidiksi ja ammoniakiksi. Kun näytepala pannaan koeputkeen, jossa on liuotettua virtsa-ainetta ja sen hajoamisen osoittavaa merkkiainetta, nähdään liuoksen värin muuttumisesta, onko helikobakteeria vai ei.

Tähystyksessä otetuista näytteistä saadaan luotettava helikobakteeridiagnoosi. Haittana on, että tämä tutkimus on joidenkin potilaiden mielestä epämiellyttävä ja vaatii tekijältään paljon erikoisosaamista.

Pareneminen selviää hengitystestillä

Kätevästi helikobakteeri löydetään niin sanotulla hengitystestillä. Sekin perustuu bakteerin kykyyn hajottaa virtsa-ainetta mahassa. Kun näin tapahtuu, hiilidioksidi poistuu hengityksen mukana.

Testissä tutkittavalle annetaan hieman muunneltua virtsa-ainetta. Jos sen hajoamistuotteena syntyvän hiilidioksidin määrä lisääntyy hengitysilmassa kokeen aikana, mahassa on helikobakteereita.

Potilaalle tutkimus on vaivaton: ensin hän antaa hengitysnäytteen puhaltamalla koeputkeen, ottaa sitten testiannoksen mehun kanssa ja puhaltaa puolen tunnin kuluttua toiseen koeputkeen.

Paraneminen onnistuneen hoidon jälkeen voidaan osoittaa hengitystestillä paljon nopeammin kuin vasta-ainetutkimuksella, jo noin kuukauden kuluttua.

Muuten hyvän hengitystestin haittapuolena on monimutkainen laboratoriotekniikka. Muutamat laboratoriomme pystyvät kuitenkin tekemään sen ja koska hengitysilmanäytteitä on helppo kuljettaa koeputkissa, tutkimus voidaan käytännössä tehdä missä päin maata tahansa.