Helsinkiläinen Reeta Kroner, 24, kärsi vuosia päihderiippuvuudesta. Nyt elämä tuntuu niin hyvältä, ettei hän haluaisi enää palata entiseen.

Ensimmäiset siiderinsä Reeta Kroner joi 15-vuotiaana kavereiden kanssa. Alkoholi upposi häneen eri tavalla kuin ystäviin. Sietokyky nousi heti ja juominen tuntui omalta jutulta.

— Siihen aikaan oli siistiä juoda ”jätkätkin pöydän alle.” Olin itsevarma ja sosiaalinen, uskalsin tehdä asioita, joita en selvin päin olisi tehnyt. Leijuin euforisessa hyvänolontunteessa eikä krapulatkaan olleet kovin pahoja. Juominen oli kivaa, vielä silloin.  

Vuonna 2011 Reeta muutti Yhdysvaltoihin liiketaloutta opiskelemaan. Jokin alkoholinkäytössä muuttui. Muisti ja kontrolli alkoivat pettää yhä useammin ja juominen lipsui käsistä. Ilon tilalle tuli ahdistus ja häpeä. Juominen ei koskaan jäänyt yhteen lasiin.   

Sisältö jatkuu mainoksen alla

— Viikonloput venyivät. Join perjantaina, lauantaina ja joskus vielä sunnuntaina. Töppäilin, kaatuilin ja kohelsin. Seuraavana päivänä saatoin miettiä, että mitähän tuli illalla tehtyä. Aloin miettiä, onko minussa jotain vialla, kun menetän aina kontrollin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Reeta alkoi toimia moraalinsa ja arvojensa vastaisesti. Mukaan tulivat valehtelu ja varastelu.   

— Saatoin sanoa, että olen juonut vain kaksi olutta, vaikka olisin juonut viisi. Varastelin kaupoista laukkuja, koruja ja rahaa, joskus alkoholiakin, tein sitä selvin päinkin. Minulla onkin vino pino sakkoja niiltä ajoilta. Harrastin myös irtosuhteita, mikä on täysin vierasta minulle.

Kulissit pystyssä väkisin

Reeta salasi tiukasti tilanteensa läheisiltään.

— Kiristin ja uhkailin jopa poikaystävääni, ettei hän paljasta totuutta vanhemmilleni.

Sisällä vellovan yksinäisyyden ja epävarmuuden hän peitti kauniiden vaatteiden ja meikkien alle. Ulkoisista puitteista huolehtimista tuli erityisen tärkeää. Koska alkoholi ei enää tuonut hyvää oloa, Reeta alkoi polttaa pilveä. Pää piti saada sekaisin.

— Käytin sekaisin alkoholia, rauhoittavia bentsodiatsepiineja ja huumeita, ostin niitä myös kadulta.

Suomessa ollessaan Reeta oli päihteidenkäytön vuoksi hoidossa myös psykiatrisessa sairaalassa. Siellä hän tuikkasi ensimmäisen kerran suoneen kaverinsa salakuljettamaa korvaushoitolääke
Subutexiä.

— Olin valmis ottamaan mitä tahansa, että saisin pahan olon pois.  

Vuonna 2012 Reeta lensi USA:sta kotiin mutta ei muista lennosta mitään. Vanhemmat tulivat tytärtään lentokentälle vastaan ja painostivat hänet hoitoon.

— Lähdin sinne lepytelläkseni heitä. Ajattelin, etten tarvitse apua vaan selviän omin päin. Hoito tyssäsi siihen.

Reeta ei enää palannut Yhdysvaltoihin, sillä siellä viranomasiet ovat tarkkoja siitä, että matkustajilla on moitteeton tausta.

— Minulla ei ollut.

Aseman vessassa turvassa

Poikaystäväkään ei enää jaksanut. Vanhempien vaatimukset hoitoon sitoutumisesta tuntuivat epäreiluilta.

— Olin suuttunut ja loukkaantunut, ajattelin, että kuinka kehtaavatkin. Vähättelin päihteiden käyttöäni ja kielsin sillä olevan osuutta ongelmiini. Uskoin vilpittömästi itsekin, että pystyisin lopettamaan, jos vain haluaisin.

Päihteet veivät yhä lujempaa, Reeta menetti perheen, ystävät, työn ja asunnon. Päivät kuluivat miettiessä, mistä saada rahaa seuraavaan annokseen. Selviä hetkiä oli harvoin.

— Olin valmis tekemään mitä tahansa saadakseni päihteitä.

Reeta harhaili kodittomana. Hän majaili narkkarikämpissä ja porraskäytävissä, putkassakin meni joskus neljä yötä viikossa. Lopulta elämä kaventui Tampereen rautatieaseman vessaan.

— Se oli lämmin ja ennen kaikkea siellä sai käyttää rauhassa huumeita. Narkkariasunnoissa ramppasi tuntematonta porukkaa, jotka toivat minulle lisää aineita. Pidin heitä silloin kavereinani, mutta oikeasti en voinut luottaa kehenkään. Ainoa yhdistävä asia oli päihteet.  

Kuin eri ihminen

Reeta oli usein ahdistuksen ja masennuksen vuoksi hoidossa psykiatrisessa sairaalassa.

— Hoitajat menivät joskus täysin mukaan tarinaani ja totesivat, että kyllä sinulla on ollut niin vaikeaa, että ei sitä voi muuta tehdäkään kuin käyttää. Sain bentsodiatsepiineja, vaikka päihderiippuvaiselle ne eivät sovi lainkaan.   

Päihdehuuruinen elämä oli kaikkea muuta, mitä Reeta oli tulevaisuutensa varalle suunnitellut. Hän oli menestynyt koulussa, saanut stipendejä ja ajatellut kouluttautua.

— Päihteet tuhosivat nopeasti kaiken, muutuin eri ihmiseksi. Myös kaveripiirini vaihtui täysin.

Vuonna 2013 Reeta oli käyttänyt aineita kuukausia, ja oli päiviä, jolloin hän ei uskaltanut astua majapaikoistaan ulos. Itsemurhakin kävi mielessä.    

— Käytökseni oli itsetuhoista ja usein olin vähällä kuolla. Olin nurkkaan ahdistettu ja yksin. Olin ensimmäistä kertaa valmis ottamaan apua vastaan ja myöntämään, etten selviä yksin.

Läheisten tuska pysäytti

Reeta aloitti yhteisöhoidon, jonka laitosjakso kesti viisi viikkoa. Sen jälkeen ryhmätapaamiset jatkuivat viikoittain. Nuori nainen havahtui näkemään riippuvuuden seuraukset itsessään ja läheisissään. Vanhempien mietteiden kuuleminen läheisviikonloppuna oli raskasta.   

— Päihdekierteeni oli tuntunut niin raskaalta, että äitini oli välillä toivonut minun kuolevan. Välirikkomme aikana ei ollut mennyt päivääkään, etteikö äiti olisi ajatellut minua. En ollut aavistanut, että riippuvuuteni olisi vaikuttanut niin vahvasti perheeseeni.  

Vaikka syyllisyys ja häpeä oli musertavaa, tuo viikonloppu oli yksi Reetan elämän merkittävimmistä. Läheisten tuskan näkeminen oli pysäyttävää ja halu raittiiseen elämään vahvistui.  

— Olin löytänyt oman pohjani ja valmis tekemään mitä tahansa, ettei minun tarvitsisi enää käyttää päihteitä.  

Reeta on miettinyt sitä, miksi juominen karkasi niin nopeasti käsistä. Aluksi hän ajatteli, että opiskelijaelämään kuuluu juoda välillä pää täyteen ja mokailla kännissä. Jossain vaiheessa kuvioihin tuli myös pullojen piilottelu.

— Ostin pari siideriä, join ne yksin enkä puhunut asiasta kenellekään. Olin sitä mieltä, että minun pitää saada rentoutua rankan päivän jälkeen. Jos en saanut päihteitä, olin levoton, ahdistunut ja pinnani paloi herkästi. En kyennyt kohtaamana elämää enää selvin päin.

Ei ensimmäistäkään ryyppyä

Päihderiippuvuus on salakavala sairaus, jossa usein viimeinen henkilö, joka tiedostaa sen, on sairastunut itse.

—  Kun käytin päihteitä koin, että ahdistus johtuu kaikesta muusta kuin päihteistä. En halunnut minkään tulevan minun ja päihteiden väliin. Suutuin, jos joku edes vihjaisi, että henkinen pahoinvointini saattaisi liittyä päihteisiin. Nykyään ymmärrän, että ahdistukseni johtui päihderiippuvuudesta, sillä raitistumiseni jälkeen en ole tuntenut päivääkään sellaista ahdistusta, mitä ennen hoitoon menoa tunsin.

Välillä on tullut houkutuksia päihteisiin, mutta Reeta ei näe sitä enää vaihtoehtona. Repsahtaminen ei silti pelota. Elämä päihderiippuvaisena oli vain selviytymistä päivästä toiseen.  

— Nykyään ymmärrän olevani päihderiippuvainen ja tiedän mihin se johtaa, jos otan ensimmäisen ryypyn tai pillerin. Minulle ainoa vaihtoehto on raittius. Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on, en ole koskaan ollut näin onnellinen. Päihderiippuvuudesta ei voi oikeastaan parantua mutta toipua voi.

Viikoittaiset vertaistukiryhmät kuuluvat elämään yhä, puhuminen, kokemusten vaihtaminen ja muiden tarinoiden kuunteleminen ovat tärkeintä. Myös luottamus perheeseen ja läheisiin on palautunut.

— Välit vanhempiini ovat erittäin hyvät, minulla on todellisia ystäviä ja menin viime kesänä naimisiin. Osaan nauttia elämästä ja arvostaa tavallisia asioita.

Riippuvuus vaatii hoitoa

Puolitoista vuotta raittiina ollut Reeta on vastikään perustetun Suomen Päihderiippuvaiset ry:n varapuheenjohtaja. Hän haluaa antaa toivoa muille riippuvaisille ja heidän läheisilleen, toipuminen on aina mahdollista.

Päihderiippuvuussairauteen liittyy voimakasta häpeää ja syyllisyyden tunteita. Reeta toivoo, että kenenkään ei tarvitsisi hävetä sairauttaan.

— Kukaan ei lapsena päätä, että minusta tulee aikuisena alkoholisti tai narkomaani. Kun ihmiset saavat oikeaa tietoa päihderiippuvuudesta, myös asenteet ja käsitykset muuttuvat. Päihderiippuvuus ei ole motivaation tai moraalin puutetta, vaan sairaus.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla