Ilmoittauduin sairaalaan sovittuna aamuna. Pastellisävyjä päälle ja petiin, tunnin verran leppoisaa jutustelua miesporukassa ja sitten saliin. Olin päässyt parin kuukauden jonotuksen jälkeen polvileikkaukseen.

Kirurgi tähysti polveani, käänsi ja väänsi instrumenttejaan ja tuijotti kuvaruutua. Välillä kuului ähinää, välillä mutinaa ja sitten kolahdus, kun mies laski välineet tiskiin. Ennen kuin tajusin, mitä tapahtuu, hän meni jo heiluriovilla ja sanoi mennessään: ”Siellä mitään ole.”

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muutaman vuoden takainen kokemus palasi mieleeni, kun luin lehdestä (Helsingin Sanomat 5.11.2014), että lumeleikkaus tehoaa polven nivelkierukkavaivoihin yhtä hyvin kuin todellinen leikkaus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lumeleikkaus? Osalle tutkimukseen suostuneista potilaista oli tosiaan tehty toimenpide, jossa polvea ei oikeasti operoitu. Vertailuryhmässä tehtiin todellinen tähystysleikkaus. Polvivaivaiset eivät saaneet tietää, kumpaan ryhmään olivat osuneet.

Vuotta myöhemmin potilaat haastateltiin. Todellisessa leikkauksessa käyneet olivat lopputulokseen hyvin tyytyväisiä. Mutta myös lumeleikkauksessa käyneet olivat tyytyväisiä. Itse asiassa he olivat vielä hivenen tyytyväisempiä kuin oikeasti leikatut.

Tutkimus oli tehty Suomessa. Tutkimusryhmän johtajan mukaan tulos ei nyt tarkoita sitä, että sairaaloissa pitäisi ruveta harrastamaan lumeleikkauksia. Paremminkin tutkimus paljasti, että polven nivelkierukkaleikkauksia tehdään usein turhaan.

 

Polvivaivainen on saattanut tuskitella polveaan vuosia. Hän on käynyt läpi jumpat ja fysioterapiat ja lääkärit. Leikkaus on vaihtoehdoista se viimeinen, mutta samalla lupaavin ja luotettavin.

Jos lumeleikkaustutkimukseen on uskominen, juuri tämä lupauksen ja luottamuksen yhdistelmä käynnistää meissä parantavia voimia. Niin tai näin, leikkaussali näyttää tepsivän polvivaivoihin.

Toisin sanoen: Jos nivelkierukkaleikkauksia tehdään turhaan ja jos lumeleikkauksiin ei kuitenkaan ryhdytä, mistä me sitten löydämme uusia yhtä tehokkaita hoitomuotoja?

 

Kun minua kärrättiin pois salista, oloni oli syyllinen. Tuntui kuin olisin anteeksipyynnön velkaa. Mutisin hoitajalle, että ”tämä oli teille nyt turhaa työtä”.

Hoitaja oli hyvin ystävällinen. ”Ei sitä etukäteen tiedä, mitä polvesta löytyy”, hän sanoi. Lempeä sävy jäi mieleeni.

Jälkeenpäin polvi tuntui yllättäen paremmalta. Jos se välillä vaivasikin, tiuskaisin sille, että ”siellä mitään ole”.

 

Lumevaikutus hämmentää. Tekisi mieli olla ylpeä ihmisen ihmeellisestä itsesäätelykyvystä, mutta samalla hiukan nolostuttaa, että näinkö helposti mieltä huijataan.

Ja pitääkö meidän polvivaivaisten nyt siis parantaa itse itsemme?

Lumeleikkaus ainakin kuulostaa turhan monimutkaiselta toimenpiteeltä, leikkaussalivalmisteluineen, puudutuksineen, tikkeineen. Jos lumehoitotekniikkaa ryhdytään tosissaan kehittämään, tarvitaan yksinkertaisempia ratkaisuja.

Tähän kehitystyöhön haluan osallistua parilla nöyrällä toivomuksella. Annettiinpa polvelleni tulevaisuudessa millaista lumehoitoa tahansa, toivon että saisin samalla kuunnella lääkärin ja hoitajien välistä rauhallista keskustelua. Se on ihan ihmeen rauhoittavaa, oikeastaan parasta kaikissa hoidoissa.

Ja jos potilaalle siinä sivussa vielä lausuttaisiin joitakin kannustavia sanoja, uskon että oltaisiin jo paranemisen ihmeen äärellä.

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla