Tunnetko kaiken tuplana? Olet ehkä erityisherkkä

Vanha televisio vinkuu tärykalvot puhki. Vatsa jyrisee tyhjyyttään kahdeksan Richterin voimalla. Höristän korvani äärimmilleen, kun yritän pysyä kärryillä keskustelussa. Yhtäkkiä ystäväni puhenuotti kohoaa sävelaskeleen. Sisälläni käynnistyy kiivas kela: Miksi sävy muuttui yhtäkkiä? Miksi muut eivät ole huomaavinaan?

Jälkikäteen harmittaa. Miksi taas kerran takerruin jokaiseen yksityiskohtaan, vaikka muiden puhe porisi niin huolettomana?

Pilkunviilaaja, hysteerikko. Pitkään etsin itselleni nimeä väärästä suunnasta. Vasta aikuisena löysin oikean sanan: erityisherkkä.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa viidesosalla meistä on tavallista valppaampi hermosto. Tutkimuskielessä puhutaan aistitiedon käsittelyn herkkyydestä. Se tarkoittaa, että erityisherkkä kokee ärsykkeet intensiivisesti ja prosessoi ne syvällisesti. Hän huomaa hienovaraisiakin yksityiskohtia, jotka menevät muilta ohi.

Termin erityisherkkä eli highly sensitive person (HSP) lanseerasi psykologian tohtori Elaine Aron vuonna 1996. Sittemmin herkkikset ovat olleet otsikoissa tiuhaan. Psykiatri Juhani Mattila pitää avoimuutta hyvänä merkkinä. Kun herkät tunnistetaan, esimerkiksi työelämässä pystytään paremmin hyödyntämään heidän vahvuuksiaan.

Toisaalta keskustelua uhkaa tasapäistäminen. Erityisherkkyys ei ole synonyymi itkuherkälle introvertille eikä kahta samanlaista tunteilijaa ole. Yksi huumaantuu väreistä ja tuoksuista, toinen ahdistuu väenpaljoudessa, kolmas vatvoo ilkeää sanaa viikkotolkulla. Herkillä on kuitenkin taipumusta ujouteen, tunnollisuuteen ja luovuuteen, sillä he myötäelävät vahvasti, pohtivat ja puntaroivat.

Piirre on pohjimmiltaan biologiaa, ominaisuus siinä missä ruskeasilmäisyyskin. Silti moni nolostelee ja piilottelee turhaan omaa herkkähipiäisyyttään. Mattilan mukaan omaa perusluonnettaan ei voi eikä tarvitse muuttaa.

– Herkkyys on siinä mielessä rasite, että se altistaa uupumukselle. Mutta ennen kaikkea se on lahja ja vahvuus, jota voi opetella vaalimaan.

Irti rooleista

Älä nyt noin itseesi ota! Miehistyisit!

Erityisherkkyyteen liittyy rutkasti harhakäsityksiä. Ne hiipivät esiin etenkin sosiaalisissa tilanteissa, joissa hauras suojakuori kolhiintuu vasten kovaa maailmaa.

– Usein herkkyys tulkitaan virheellisesti huonoksi itsetunnoksi. Varsinkin miehiä vaivaa ajatus, että pitäisi hallita sekä tilanteet että omat tunteensa, muuten näyttää heikolta, Mattila pohtii.

Rajanveto perusherkän ja tavallista tunteikkaamman välillä on vaikeaa, sillä myös kulttuuri piirtää rajoja uudelleen. Amerikkalainen, pinnalta pirteä small talk -jutustelu rohkaisee hymyilemään surun ja suuttumuksen piiloon. Japanissa hieno nainen peittää suunsa nauraessaankin.

Moni erityisherkkä on lapsesta saakka tuntenut olevansa jollain tapaa poikkeava.

Ihmisten keskellä herkästä saattaa tuntua, että hän on väärässä paikassa väärään aikaan: vatvoo, hidastelee ja takertuu epäolennaisuuksiin.

–Erityisherkkä tajuaa samaan aikaan niin monta asiaa, että hän menee helposti lukkoon. Tyypillistä on hämmennys ja luulo, että on hidas tai tyhmä. Oikeasti kyse on siitä, että herkkävaistoinen tajuaa muiden tunteet.

Kun maailma vaatii nopeutta ja karskiutta, kiusauksena on kasvattaa rooli, jossa mikään ei satuta. Näytteleminen voi helpottaa arkea hetken, mutta kun toimii omaa luonnettaan vastaan, uhkaa uupua ennen pitkää.

– Psykiatrin vastaanotolle erityisherkkä päätyy usein vasta romahduksen jälkeen. Ihminen on silloin kuin hyvin toimiva robotti, mikään ei enää tunnu miltään. Kadotetutkin tunteet voi löytää uudelleen, mutta se on ison työn takana, kun kovuus on kerrostunut vuosien myötä herkkyyden päälle.

Rasitteesta voimavaraksi

Jos mietitään vielä vähän...

Herkkyyden ja perimän yhteyttä on etsitty pitkään. Erityisen kiinnostuksen kohteena on ollut geenimuunnos, joka on aiemmin liitetty masennukseen ja neuroottisuuteen. Erään tuoreen tutkimuksen mukaan geenimuunnos kertookin yleisestä herkkyydestä, ei masennustaipumuksesta.

Sekä myönteiset että kielteiset kokemukset koskettavat herkkää kaksinkertaisesti. Herkkyysgeeni selittäisi, miksi tunteellinen on altis järkkymään mutta elää myös ilot joka solulla.

–Herkkä on taitava omaksumaan keinoja, jotka auttavat häntä toipumaan esimerkiksi masennuksesta. Kun tämän ymmärtää, erityisherkkyys alkaakin yllättäen näyttäytyä vahvuutena.

Varsinkin päätöksenteossa kaipaisi silti rentoutta. Toisinaan herkkä saa muutkin turhautumaan kuluttaessaan kohtuuttomasti aikaa pienintä yksityiskohtaa punniten — ettei vain mikään mene vikaan.

Taipumus puntarointiin ja riskien kaihtamiseen ei tarkoita pelkuruutta. Tutkimuksissa on havaittu, että erityisherkkä välttelee uhkia lähinnä silloin, kun onnistumisen todennäköisyys on liian pieni. Kun herkkä haistaa onnistumisen, hän puskee riskiä kohti kahta päättäväisemmin.

–Herkät pitävät työpaikkoja pystyssä, sillä he ovat harkitsevia ja analyyttisia, Mattila huomauttaa.

Evoluutiolla on ollut pätevät syynsä siihen, miksi niin moni meistä on herkkävaistoinen. Samankaltaista piirrettä tavataan eläimilläkin. Ilman valppautta ei olisi niitä, jotka varoittavat lähestyvästä petoeläimestä jo silloin, kun paksunahkaisemmat vielä ojentelevat jäseniään.

Oma tahto esiin

Ei, tänään minulle ei sovi.

Heräisipä yhtenä aamuna viilipyttynä, muistan aina välillä toivoneeni. Parisuhteessakin olisi vaivattomampaa, kun ei tarvitsisi joka hetki tulkita kumppanin äänenpainoja.

–Erityisherkkä saa niin paljon informaatiota toisen ilmeistä ja eleistä, että hän laittaa ne helposti omien tarpeidensa edelle. Se voi hiljalleen alkaa nakertaa itsenäisyyttä, Mattila sanoo.

Toisen tahtoon venyminen voi tuntua aluksi mukavalta. Lopulta ei ehkä enää löydäkään omaa mielipidettään. Mattilan mukaan jämäkkyyden opettelu kannattaa. Se on tervettä omien rajojen hakemista: minä haluan katsoa tänään tämän elokuvan, seison sanojeni takana, en siedä tällaista kohtelua.

Jämäkkyys ei tarkoita tunteiden tukahduttamista — päinvastoin. Jämäkkä on sinut haavoittuvuutensa kanssa ja uskaltaa tuoda sen esiin, mutta ei kohota itseään marttyyrin pallille eikä tee herkkyydestä tekosyytä kaikelle käytökselleen.

Ihmissuhteissa herkkä on dilemman edessä. Ei saisi padota tunteenpurkauksia, mutta toisaalta ei tahtoisi vyöryttää kaikkea toisen niskaan.

– Kumpikin ääripää on huono. Jos selittää kaiken johtuvan herkkyydestään, leimaa itsensä. Ei kukaan ole joka tilanteessa herkkä. Silti taistelu on parempi kuin vetäytyminen. Jos aina salaa loukkaantumisensa, etääntyy toisesta henkisesti.

Ulos kaapista

Itken, siis tunnen.

Surulliset laululyriikat, ylinäytelty tosi-tv, tuntemattoman julkkiksen kuolinuutinen. Lähes mikä tahansa voi laukaista minussa vilunväreet ja liikutuksen.

Nolostelin reaktioitani pitkään ja etsin niille kuumeisesti selityksiä: Minulla on varmasti huono päivä. Eihän normaali aikuinen ylireagoi näin! Jos silmät vettyivät elokuvan imelässä loppukohtauksessa, kyynel piti taputella vaivihkaa hihankulmaan.

– Päinvastoin liikutuksen tunne on merkki siitä, että on hyvä päivä. Se kertoo, että kanavat ovat auki. 

Herkän ei pitäisi karttaa silmät kostuttavia kokemuksia vaan hakeutua niiden pariin. Liikutus on tunneihmiselle terapiaa.

– Jokaisella on omat väylänsä herkistyä. Voi miettiä, toimisiko itselle vaikka musiikki, valokuvien katselu tai vanhojen muistelu.

Mieleen voi koettaa palautella sitä, mikä viimeksi nosti tunteet pintaan. Muisto on ehkä häviävän pieni häivähdys, vaikkapa maisema lapsuudesta. Sekin on jo alku. Kun syventyy tutkimaan omaa ainutlaatuista herkkyyttään, oppii vähitellen arvostamaan aistiensa voimakkuutta.

Pehmeyden paljastaminen muulle maailmalle voi pelottaa, mutta Mattila kehottaa kokeilemaan avoimuutta. Se saattaa yllättää myönteisesti.

–Moni pelkää näyttää haavoittuvuutensa, koska ajattelee, että toinen saa tilaisuuden satuttaa lisää. Biologinen tosiasia on, että käy päinvastoin. Terveessä ihmisessä herää väkisinkin inhimillisyyden tunne, vaikka hän ei sitä muille näyttäisikään.

Asiantuntija: psykiatri ja psykoanalyytikko Juhani Mattila.