erityisherkkä
Kuva Shutterstock

Joka viides meistä on erityisherkkä, joka tuntee sekä ilot että surut tuplana. Kovettua ei tarvitse, kun hoitaa valpasta hermojärjestelmää huolella.

Vanha televisio vinkuu tärykalvot puhki. Vatsa jyrisee tyhjyyttään kahdeksan Richterin voimalla. Höristän korvani äärimmilleen, kun yritän pysyä kärryillä keskustelussa. Yhtäkkiä ystäväni puhenuotti kohoaa sävelaskeleen. Sisälläni käynnistyy kiivas kela: Miksi sävy muuttui yhtäkkiä? Miksi muut eivät ole huomaavinaan?

Jälkikäteen harmittaa. Miksi taas kerran takerruin jokaiseen yksityiskohtaan, vaikka muiden puhe porisi niin huolettomana?

Pilkunviilaaja, hysteerikko. Pitkään etsin itselleni nimeä väärästä suunnasta. Vasta aikuisena löysin oikean sanan: erityisherkkä.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa viidesosalla meistä on tavallista valppaampi hermosto. Tutkimuskielessä puhutaan aistitiedon käsittelyn herkkyydestä. Se tarkoittaa, että erityisherkkä kokee ärsykkeet intensiivisesti ja prosessoi ne syvällisesti. Hän huomaa hienovaraisiakin yksityiskohtia, jotka menevät muilta ohi.

Termin erityisherkkä eli highly sensitive person (HSP) lanseerasi psykologian tohtori Elaine Aron vuonna 1996. Sittemmin herkkikset ovat olleet otsikoissa tiuhaan. Psykiatri Juhani Mattila pitää avoimuutta hyvänä merkkinä. Kun herkät tunnistetaan, esimerkiksi työelämässä pystytään paremmin hyödyntämään heidän vahvuuksiaan.

Toisaalta keskustelua uhkaa tasapäistäminen. Erityisherkkyys ei ole synonyymi itkuherkälle introvertille eikä kahta samanlaista tunteilijaa ole. Yksi huumaantuu väreistä ja tuoksuista, toinen ahdistuu väenpaljoudessa, kolmas vatvoo ilkeää sanaa viikkotolkulla. Herkillä on kuitenkin taipumusta ujouteen, tunnollisuuteen ja luovuuteen, sillä he myötäelävät vahvasti, pohtivat ja puntaroivat.

Piirre on pohjimmiltaan biologiaa, ominaisuus siinä missä ruskeasilmäisyyskin. Silti moni nolostelee ja piilottelee turhaan omaa herkkähipiäisyyttään. Mattilan mukaan omaa perusluonnettaan ei voi eikä tarvitse muuttaa.

– Herkkyys on siinä mielessä rasite, että se altistaa uupumukselle. Mutta ennen kaikkea se on lahja ja vahvuus, jota voi opetella vaalimaan.

Irti rooleista

Älä nyt noin itseesi ota! Miehistyisit!

Erityisherkkyyteen liittyy rutkasti harhakäsityksiä. Ne hiipivät esiin etenkin sosiaalisissa tilanteissa, joissa hauras suojakuori kolhiintuu vasten kovaa maailmaa.

– Usein herkkyys tulkitaan virheellisesti huonoksi itsetunnoksi. Varsinkin miehiä vaivaa ajatus, että pitäisi hallita sekä tilanteet että omat tunteensa, muuten näyttää heikolta, Mattila pohtii.

Rajanveto perusherkän ja tavallista tunteikkaamman välillä on vaikeaa, sillä myös kulttuuri piirtää rajoja uudelleen. Amerikkalainen, pinnalta pirteä small talk -jutustelu rohkaisee hymyilemään surun ja suuttumuksen piiloon. Japanissa hieno nainen peittää suunsa nauraessaankin.

Moni erityisherkkä on lapsesta saakka tuntenut olevansa jollain tapaa poikkeava.

Ihmisten keskellä herkästä saattaa tuntua, että hän on väärässä paikassa väärään aikaan: vatvoo, hidastelee ja takertuu epäolennaisuuksiin.

–Erityisherkkä tajuaa samaan aikaan niin monta asiaa, että hän menee helposti lukkoon. Tyypillistä on hämmennys ja luulo, että on hidas tai tyhmä. Oikeasti kyse on siitä, että herkkävaistoinen tajuaa muiden tunteet.

Kun maailma vaatii nopeutta ja karskiutta, kiusauksena on kasvattaa rooli, jossa mikään ei satuta. Näytteleminen voi helpottaa arkea hetken, mutta kun toimii omaa luonnettaan vastaan, uhkaa uupua ennen pitkää.

– Psykiatrin vastaanotolle erityisherkkä päätyy usein vasta romahduksen jälkeen. Ihminen on silloin kuin hyvin toimiva robotti, mikään ei enää tunnu miltään. Kadotetutkin tunteet voi löytää uudelleen, mutta se on ison työn takana, kun kovuus on kerrostunut vuosien myötä herkkyyden päälle.

Rasitteesta voimavaraksi

Jos mietitään vielä vähän...

Herkkyyden ja perimän yhteyttä on etsitty pitkään. Erityisen kiinnostuksen kohteena on ollut geenimuunnos, joka on aiemmin liitetty masennukseen ja neuroottisuuteen. Erään tuoreen tutkimuksen mukaan geenimuunnos kertookin yleisestä herkkyydestä, ei masennustaipumuksesta.

Sekä myönteiset että kielteiset kokemukset koskettavat herkkää kaksinkertaisesti. Herkkyysgeeni selittäisi, miksi tunteellinen on altis järkkymään mutta elää myös ilot joka solulla.

–Herkkä on taitava omaksumaan keinoja, jotka auttavat häntä toipumaan esimerkiksi masennuksesta. Kun tämän ymmärtää, erityisherkkyys alkaakin yllättäen näyttäytyä vahvuutena.

Varsinkin päätöksenteossa kaipaisi silti rentoutta. Toisinaan herkkä saa muutkin turhautumaan kuluttaessaan kohtuuttomasti aikaa pienintä yksityiskohtaa punniten — ettei vain mikään mene vikaan.

Taipumus puntarointiin ja riskien kaihtamiseen ei tarkoita pelkuruutta. Tutkimuksissa on havaittu, että erityisherkkä välttelee uhkia lähinnä silloin, kun onnistumisen todennäköisyys on liian pieni. Kun herkkä haistaa onnistumisen, hän puskee riskiä kohti kahta päättäväisemmin.

–Herkät pitävät työpaikkoja pystyssä, sillä he ovat harkitsevia ja analyyttisia, Mattila huomauttaa.

Evoluutiolla on ollut pätevät syynsä siihen, miksi niin moni meistä on herkkävaistoinen. Samankaltaista piirrettä tavataan eläimilläkin. Ilman valppautta ei olisi niitä, jotka varoittavat lähestyvästä petoeläimestä jo silloin, kun paksunahkaisemmat vielä ojentelevat jäseniään.

Oma tahto esiin

Ei, tänään minulle ei sovi.

Heräisipä yhtenä aamuna viilipyttynä, muistan aina välillä toivoneeni. Parisuhteessakin olisi vaivattomampaa, kun ei tarvitsisi joka hetki tulkita kumppanin äänenpainoja.

–Erityisherkkä saa niin paljon informaatiota toisen ilmeistä ja eleistä, että hän laittaa ne helposti omien tarpeidensa edelle. Se voi hiljalleen alkaa nakertaa itsenäisyyttä, Mattila sanoo.

Toisen tahtoon venyminen voi tuntua aluksi mukavalta. Lopulta ei ehkä enää löydäkään omaa mielipidettään. Mattilan mukaan jämäkkyyden opettelu kannattaa. Se on tervettä omien rajojen hakemista: minä haluan katsoa tänään tämän elokuvan, seison sanojeni takana, en siedä tällaista kohtelua.

Jämäkkyys ei tarkoita tunteiden tukahduttamista — päinvastoin. Jämäkkä on sinut haavoittuvuutensa kanssa ja uskaltaa tuoda sen esiin, mutta ei kohota itseään marttyyrin pallille eikä tee herkkyydestä tekosyytä kaikelle käytökselleen.

Ihmissuhteissa herkkä on dilemman edessä. Ei saisi padota tunteenpurkauksia, mutta toisaalta ei tahtoisi vyöryttää kaikkea toisen niskaan.

– Kumpikin ääripää on huono. Jos selittää kaiken johtuvan herkkyydestään, leimaa itsensä. Ei kukaan ole joka tilanteessa herkkä. Silti taistelu on parempi kuin vetäytyminen. Jos aina salaa loukkaantumisensa, etääntyy toisesta henkisesti.

Ulos kaapista

Itken, siis tunnen.

Surulliset laululyriikat, ylinäytelty tosi-tv, tuntemattoman julkkiksen kuolinuutinen. Lähes mikä tahansa voi laukaista minussa vilunväreet ja liikutuksen.

Nolostelin reaktioitani pitkään ja etsin niille kuumeisesti selityksiä: Minulla on varmasti huono päivä. Eihän normaali aikuinen ylireagoi näin! Jos silmät vettyivät elokuvan imelässä loppukohtauksessa, kyynel piti taputella vaivihkaa hihankulmaan.

– Päinvastoin liikutuksen tunne on merkki siitä, että on hyvä päivä. Se kertoo, että kanavat ovat auki. 

Herkän ei pitäisi karttaa silmät kostuttavia kokemuksia vaan hakeutua niiden pariin. Liikutus on tunneihmiselle terapiaa.

– Jokaisella on omat väylänsä herkistyä. Voi miettiä, toimisiko itselle vaikka musiikki, valokuvien katselu tai vanhojen muistelu.

Mieleen voi koettaa palautella sitä, mikä viimeksi nosti tunteet pintaan. Muisto on ehkä häviävän pieni häivähdys, vaikkapa maisema lapsuudesta. Sekin on jo alku. Kun syventyy tutkimaan omaa ainutlaatuista herkkyyttään, oppii vähitellen arvostamaan aistiensa voimakkuutta.

Pehmeyden paljastaminen muulle maailmalle voi pelottaa, mutta Mattila kehottaa kokeilemaan avoimuutta. Se saattaa yllättää myönteisesti.

–Moni pelkää näyttää haavoittuvuutensa, koska ajattelee, että toinen saa tilaisuuden satuttaa lisää. Biologinen tosiasia on, että käy päinvastoin. Terveessä ihmisessä herää väkisinkin inhimillisyyden tunne, vaikka hän ei sitä muille näyttäisikään.

 

Asiantuntija: psykiatri ja psykoanalyytikko Juhani Mattila.

Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.

Olen 15-vuotias tyttö, jolle alkoi tulla outoja oireita reilu kuukausi sitten. Ymmärsin heti, että tämä ei ole normaalia. En pysty keskittymään kunnolla oikein mihinkään, kun minun pitää sulkea kaappeja, harjata hiuksia, lukea samaa, katsoa tiettyyn paikkaan ja paljon muuta. En haluaisi kertoa vanhemmilleni, häpeän ja haluaisin yrittää päästä näistä irti omin voimin. Tuntuu, että oireet hallitsevat elämääni ja että kohta räjähdän. Mitä voin tehdä?

Kuvaamiesi oireiden perusteella kärsit pakko-oireisesta häiriölle tyypillisistä oireista. Pakko-oireinen häiriö ilmenee pakonomaisina ajatusmalleina tai toimintoina, joiden tarkoituksena on suojella ihmistä oletetulta uhkalta.

Monilla nuorilla ilmenee ajoittain tällaisia pakonomaisia ajatuksia tai toimintoja, mutta häiriöksi ne muodostuvat, kun niihin menee runsaasti aikaa tai ne häiritsevät elämää. Pakko-oireinen häiriö on yleinen, sillä ainakin 2-3 % ihmisistä kärsii siitä. Oireilun alku liittyy usein ahdistavaan tai stressaavaan elämäntilanteeseen.

Etenkin lieväasteisina pakkoajatuksia tai -toimintoja voidaan vähentää itsehoito-ohjelmilla. Esimerkiksi HUSin ylläpitämiltä nettisivuilta mielenterveystalo.fi löytyy pakko-oireiden omahoito-ohjelma. Voit tutustua mielenterveystalon tarjontaan tästä.

Myös Edna Foan ja Reid Wilsonin opas Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista voi auttaa.

Itsehoito-ohjelmissa hyödynnetään samoja periaatteita kuin pakko-oireisen häiriön käyttäytymisterapiassa tai kognitiivisessa terapiassa. Jos itsehoito-ohjelma ei auta, on viisasta kääntyä joko pakko-oireiden psykoterapiaan perehtyneen psykologin tai psykiatrin puoleen. Hankalampia pakko-oireita voidaan lievittää myös serotoninergisillä masennuslääkkeillä.
 

Matti Huttunen
psykiatri, psykoterapeutti

Kysy asiantuntijalta

Onko sinulla kysyttävää Hyvän terveyden asiantuntijoilta? Lue lisää Kysy asiantuntijalta –sivulta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.