Riitelyssä on kyse sinnikkäästä halusta muuttaa toista. Nalkutus päättyy usein mykkäkouluun, eikä kumpikaan ole oppinut mitään. Entä jos muuttaisitkin itseäsi?

 1. Hyväksy erilaisuus.

Elämänkumppania valitessaan ihminen ihastuu usein tiedostamattaan vastapuoleensa. Vilkas ja puhelias voi rakastua rauhalliseen ja hiljaiseen tyyppiin – ja päinvastoin.

Parhaimmillaan vastaparit täydentävät toisiaan, mutta toisen erilaisuus voi myös ärsyttää ja kärjistyä ristiriitatilanteissa. Puheliaasta kehittyy nalkuttaja ja hiljaisesta mököttäjä.

2. Oletko mäkättäjä vai mököttäjä?

Mäkättäjä tykittää. Hän purkaa sumeilematta tunteitaan, ajatuksiaan ja tarpeitaan, muttei osaa kuunnella toista eikä kohdata toisen loukattuja tunteita, ajatuksia tai tarpeita. Hän on hyökkäävä ja henkisesti ”ylikiehuva”. Hän käyttää runsaasti sinä-viestejä ja voi osoittaa toista konkreettisesti sormellakin.

Mököttäjä vaikenee. Hän panttaa tunteitaan, ajatuksiaan, havaintojaan ja tarpeitaan eikä hänellä ole kykyä kohdata toisen tunnekuohua ja kohtuuttomilta tuntuvia tarpeita. Hän on henkisesti poissa.

3. Mistä sait tämän mallin?

Riittelytavat ja keinot käsitellä ristiriitoja ovat usein lapsuudenkodin perua. Annatko perinteen jatkua vai haluatko rakentaa jotain uutta ja omaa?

 4.Viekö riitelytyylisi suhdetta eteenpäin?

Vai johtaako se sinut jatkuvasti pattitilanteisiin. Ruokitteko parina toinen toistenne käytöstä? Mäkätys ja mökötys johtavat umpikujaan, jossa ongelmat eivät ratkea ja molemmat alkavat voida huonosti.

Lue lisää Hyvän parisuhteen salaisuus: Riitele oikein

5. Katkaise kierre.

Nalkuttajaa loukkaa se, ettei mykkäkoulun pitäjä kuuntele häntä eikä kuule sanojen takana olevaa tunne- ja tarveviestiä. Mököttäjä loukkaantuu tulituksesta. Mitä enemmän toinen vetäytyy, sitä enemmän toinen lisää volyymia. Tunnekuohun vallassa olevan ihmisen kiivas mäkätys kuulostaa hyökkäykseltä, jota toinen osapuoli pakenee mykkäkouluun.

Helposti ajatellaan, että mököttäjä (yleensä mies) lopettaisi mykkäkoulun pidon, kunhan toinen (usein vaimo) vain lakkaisi mäkättämästä. Mies voi kuitenkin provosoida mökötyksellään vaimoa nalkuttamaan. Vaimoa ärsyttää se, ettei hän saa mököttävästä miehestä otetta. Mykäksi heittäytyjä on arvoitus. Hän panttaa tunteitaan ja tarpeitaan.

Tavaksi muodostunut vaikeneminen tuhoaa suhdetta, koska se tekee ristiriitojen sovittamisen mahdottomaksi.

6. Muuta omaa käytöstäsi.

Jos puoliso ei ole halukas tarttumaan tilanteeseen, voit vaikuttaa siihen yksinkin. Muuttamalla omaa käytöstäsi vaikutat toisen käyttäytymiseen automaattisesti. Kun sinä muutut, hänkin joutuu muuttumaan.

Oma toiminta on ainoa asia, jota itse voi muuttaa. Kun lakkaa yrittämästä muuttaa toista, muutokselle tulee tilaa ja suhde kehittyy.

Lue lisää Pelasta parisuhde vaikka yksin

7. Pidä huolta itsestäsi.

Ihmissuhteisiisi vaikuttaa ratkaisevasti se, miten suhtaudut itseesi. Kun arvostat itseäsi, huolehdit itsestäsi ja otat vastuun omien tarpeidesi tyydyttämisestä, sinulla on hyvä itsetunto ja pystyt huomioimaan kumppanisi tarpeita.

Välinpitämättömyys ruokkii väärinymmärrystä. Jos perusasenteesi puolisoa kohtaan on kielteinen, uusia toimintamalleja on vaikea löytää.

Sen sijaan, että syyttelet toista, opettele rohkeasti ilmaisemaan itseäsi.

8. Kuuntele toista.

Älä keskeytä tai tyrkytä neuvoja vaan osoita olevasi aidosti kiinnostunut siitä, mitä toinen sanoo. Kuuntelun idea ei ole syyttelyssä, puolustamisessa, samaa mieltä tai eri mieltä olemisessa eikä ratkaisun etsimisessä. Hyvän kuuntelun ydin on siinä, että kuulija laittaa omat ideansa ja huolensa syrjään, rohkaisee kumppania puhumaan ja kuuntelee keskittyneesti toista. Kuule sekä asia että tunteet.

Tarkista, että ymmärsit oikein. Tämä on parisuhteen vaativimpia ”läksyjä”.

9. Pysähdy.

Jos nalkutus tai mykkäkoulu ovat käynnissä, kysy itseltäsi saanko tällä lähettämälläni viestillä aikaan tilannetta helpottavan ratkaisun vai viekö se umpikujaan? Rakennanko suhdetta vai tuhoanko sitä?

Sisältyykö tähän viestiin tai tapaani viestiä toisen itsetunnon vaurioittamisen riski tällä hetkellä tai pidemmällä aikavälillä? Antaako viestintätapani toiselle tilaisuuden toimia oma-aloitteisesti ja vastuullisesti ongelman ratkaisemiseksi vai onko tämä valtapeliä?

10. Katkaise riita stop-merkein.

Pari voi sopia etukäteen, mitä merkkejä riidan katkaisemiseksi käytetään. Näitä merkkejä voi kehittää yksinkin itselleen opettelemalla tunnistamaan vaaralliset sanonnat ja eleet ja jarruttamaan ajoissa.

Mäkätyksen tunnistaa esimerkiksi sanoista ”miksi, sä et koskaan” ja ”aina sä”. Mökötys puolestaan alkaa usein kiukun ja pettymyksen tunteista, joita ei pysty lausumaan ääneen.

11. Huomaa hyvä.

Kiinnitä huomioisi siihen, mitä toinen tekee hyvin sen sijaan, että ruokit tyytymättömyyttäsi kiinnittämällä huomiosi siihen, mitä hän ei tee, mikä puuttuu tai on väärin tehty.

Se mihin suhteessa keskittyy, se lisääntyy. Jos aina nalkuttaa tekemättömistä töistä toiselle, muutos voi tapahtua jo sillä, että lopettaa mäkätyksen.

Asiantuntijana perhe- parisuhde- ja seksuaaliterapiaan erikoistunut psykoterapeutti Ritva Salminen.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.