Tasan vuosi sitten lensin kotiin lomamatkalta ja jokaisessa koneenvaihdossa minua odotti koneen ulkopuolella pyörätuoli ?. Olin särkenyt polveni, enkä voinut ottaa askeltakaan ilman apua. Polvi leikattiin ja kävi ilmi, että se olikin aika risana. Paraneminen on kestänyt nyt siis vuoden eikä kinttu ole vieläkään entisensä. En voi harrastaa liikuntaa samalla tavalla kuin ennen, vaan polvi-polo on koko ajan otettava huomioon. Olen niitä ihmisiä, jotka pitävät äärimmäistä rääkkiä parhaana suorituksena. Kun itku tulee treenin jälkeen, nautinto on makein. Koska mielestäni niihin fiiliksiin ei minulle suositellussa vesijuoksussa pääse, on liikunta jäänyt hyvin vähälle. On niin helppoa syyttää huonoa polvea! Puolitoista vuotta sitten treenasin yhdessä henkilökohtaisen valmentajan kanssa. Pekka Nikumatti kiskoi minusta mehut ulos yhdessä jos toisessakin lajissa, joista kahvakuulan kanssa hikoilu oli yksi parhaista nautinnoista, mutta hän vei minut myös ihan toisenlaisiin tunnelmiin. Bodybalance oli rauhallista ja sain siitä ihan erilaista nautintoa. Niihin tunnelmiin palasin eilen ja tulin niin onnelliseksi! Tunti oli aivan täynnä ja ulkopuolellekin jäi halukkaita – on hyvien lupausten tammikuu menossa! Onneksi Pekka oli varoittanut minua ja olin hyvissä ajoin paikalla. Tunti oli aivan loistava! Heti alussa oli ihanaa, kun salissa soi hyvä musiikki jo ennen kuin aloitimme. Ja sitten se lähti – koko tunti hidasta soljuvaa liikettä, kaunista musiikkia, haastavaa rääkkiä. Pekka sanoi heti aluksi, että jättäkää kaikki päivän asiat taakse – tämä hetki on teitä varten. Tunsin itseni kissaksi ja ballerinaksi ja …. en tiedä miksi – mutta se oli niiiiiin ihanaa! Ei haitannut vaikka pyllähdin pyllyllenikin melko nolosti. Toki tiedän, että olen kaukana kissasta ja ballerinasta, mutta mitäpä siitä! Minusta TUNTUI kissalta ja ballerinalta! Eläköön siis heittäytyminen ja hyvä ohjaaja. Ilman ohjaajan huolellisuutta, selkeyttä ja kannustavaa läpänheittoa, tunti ei olisi ollut sitä mitä se oli. Tunnustan, että saatan vuodattaa muutaman kyyneleen myös Bodybalance -tunnilla. Tämä on ehkä nolointa ikinä – mutta totta. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä esimerkkinä Stonehengen kivistä ja kun kehoni yllättää minut taipuneena tai omasta mielestäni sulavana saatan vuodattaa onnenkyyneleen. Niin kävi eilenkin. Se tunne: tein sen!!! Aaah se on mahtavaa! Luullakseni osana asiassa on myös se, että on yksin itsensä kanssa ja riittää. On aivan tarpeeksi. Jopa paljon. Ja tähän tunteeseen pääsen kyllä aika harvoin. Suurta osaa näyttelee tunnin koko tunnelma musiikkeineen. Täysillä mukaan vaan siis, ilman häpeää. Siellä oli muuten miehiäkin – omaani en saisi sinne kuin huumattuna, mikä on sääli, koska venytykset olivat herkullisen maukkaita, tasapainoa kysyttiin ja ainakin minulla reidet, käsivarret ja vatsa kyllä saivat tuntea osuutensa piinaavasti. Se tekisi kyllä hyvää ukko-kullallekin. Balanssia päivään ystävät! Love Hanna

Kommentit (1)

Hanna Sumari

Maanataina kevyestiBodybalancessa - tänään reidet, vatsa ja peppu NIIN KIPEÄT!
Terkut vaan Pekalle, joka väitti että vatsatreeni on tiukka ja mua vaan nauratti kun tein niitä! Oli se tiukka - ja kohta toivottavasti vatsakin!
Iloa päivään
Hanna

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011