Näin isänpäivänä kirjoitan istumisesta, koska eräs hauska sanonta, jota isäni aikoinaan käytti, tulee vääjäämättä mieleeni, kun ajattelen itseäni istumassa. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta en halua vielä paljastaa mistä on kyse.

Ensin muutama sana isästäni noin yleensä. Hän oli hauska mies ja minä kuopuksena olin aivan isin tyttö. Teimme hauskoja asioita yhdessä, joista yks oli uiminen. Asuimme omakotitaloalueella isäni rakentamassa talossa ja alueeseen kuului myös oma uimaranta. Meiltä oli rannalle matkaa alle kilometri ja niin kauan kuin meri oli auki kävimme isän kanssa aamuisin uimassa. Yleensä aloitimme viimeistään Vappuna ja lopetimme joskus marraskuussa. Uikkarit pantiin päälle kotona ja mukana oli vain pyyhe. Matka rannalle tehtiin isälle hyvin tyypilliseen tapaan autolla. Rantaan kääntyvän tien alussa oli liikennemerkki – kielletty ajosuunta – mutta siitä viis. Sinne menimme. Ei siitä kyllä ollut haittaa kenellekään, sillä kuuden aikaan aamulla olimme aina ainoat uimarit. Muistan vieläkin miltä se kuulosti, kun isä peruutti rantatien, kun lähdimme vähän palellen pois. Isältä opin paljon terveellisiä tapoja, asiaa vitamiineista, liikunnan tärkeydestä, rasvasta ja muusta ravinnosta. Aamuihini kuului myös isän tekemä aamiainen vitamiineineen. Se sisälsi isän kehittämän leivän, joka sai nimen ’vanhanaikainen’. Siinä paahdettujen leipien päällä oli tässä järjestyksessä: voita, ketsuppia, mustaleimajuustoa ja kaksi paistettua kananmunaa keltuaiset löysinä. Juomaksi isä puristi joka ainoa aamu lasillisen appelsiinimehua ja keltaisena hehkuvan juoman vieressä oli lajitelma vitamiineja mm merileväpillereitä ja magnesiumia, mikä ei ollut ollenkaan tavallista siihen aikaan.

Mutta hänellä oli siis myös hauskoja sanoja ja tapoja sanoa asioita. Esimerkiksi hän ei koskaan oppinut sanomaan ystäväni Susannan kutsumanimeä Suski – hän väänsi sen aina mahtavan hankalaan muotoon Susky – siis yyllä. Kaikki kivat asiat olivat hänestä ’fantttastista’ ja hänessä eli räppäri jo kauan ennen kuin räppiä oli kukaan keksinyt, sillä hän ei koskaan sanonut ’joo’ vaan aina ’jou’. Minulle hän antoi lempinimen ’paljokas’ - saatte itse keksiä miksi!

Mutta yksi osuvimmista sanonnoista, jota hän käytti, kuvaa tilanteita joissa henkilö on joko laiska tai henkisesti laiska. Tiedättehän ne tilanteet, kun joku ei tee mitään jollekin epäkohdalle, mutta valittaa siitä suureen ääneen. Silloin hän sanoi: ”sinä olet kuin meksikolainen kaktuskoira – se istuu kaktuksen päällä ja huutaa, mutta ei viitsi nousta ylös” Nytkin nauran ääneen, tuolle sanonnalle! Se on NIIIN kuvaava! Ja mikä pahinta, kuulun itse usein juuri tuohon koirarotuun.

Kirjoitan paljon työkseni ja hengailen siellä Facebookissa myös. Ja arvaatteko missä tämä tapahtuu? No sohvalla. Pehmeällä mukavalla sohvalla telkkarin edessä keskellä kotiamme. Ja mikähän mahtaa olla jo lähes krooninen valituksen aihe ja syy soittaa naprapathille? Aivan oikein – niskan ja hartioiden jumitukset ja selkäsäryt sekä kiukkuiset päänsäryt, joissa kireä panta puristaa nuppia! Ja mitä teen? En mitään, jatkan vain sohvalla istumista ja valitusta – kuin paraskin meksikolainen kaktuskoira! Syitä velttouteen on ollut lukemattomia, mm työtuolien rumuus. Mutta sitten tapasin Tomin joka esitteli minulle Humantoolin. Olen aivan riemuissani tästä pikkuisesta satulasta, joka on vaikuttanut elämänlaatuuni aivan valtavasti.

Kysymyksessä on siis tavallisen tuolin tai työtuolin päälle asetettava satulamainen istuin, jonka pohja on pallomainen. Kun istuimella istuu on pienessä liikkeessä kokoajan ja oikea istuma-asento löytyy kuin itsestään. Keskivartalon ja selän lihakset vahvistuvat ja mikä parasta – säryt ja jännitykset häviävät. Satula on myös mukavan pehmeä, joten sohvan kaipuu ei ole päässyt yllättämään senkään takia. Kun kirjoittamiseen tulee luovia taukoja keikun tuolillani kuin pahainen kakara, ja se jos joku tekeekin hyvää. Veri kiertää kohisten jaloissa ja selässä – ja ajatus kulkee! Lisäksi olen saanut kiittää itseäni siitä että olen TEHNYT jotain sen eteen, ettei elämä olisi niin kireää ? Mukavaa on myös se, että satulan voi napata mukaan helposti, jos lähtee tekemään töitä muualle.

Tulipas taas pitkät pölinät – eihän tämä oikein blogia muistuta – kolumneja nämä tuppaavat olemaan… paljokas…. Hahahah! Iloa jokaisen päivään ja muistakaa että liike on lääke ja nouskaa ylös sen kaktuksen päältä huutamasta!

Love
Hanna

P.S. Tyttärenikin näköjään kirjoitti tänään isästäni blogissaan! Hän ei ollut ainoastaan terveellisten asioiden äärellä...

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2012
2011